Sotilaista ja siviileistä koostunut väkijoukko ryhtyi 19.4.1917 hajottamaan Senaatintorille huhtikuussa 1894 pystytettyä Aleksanteri II:n patsasta. Paikalle olleet tuhotyön vastustajat saivat kiihkon asettumaan puheillaan.
Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat kertoivat 20.4.1917 Aleksanterin patsaan olleen vaarassa edellisiltana. Uuden Suomettaren mukaan Senaatintorille kokoontui iltaseitsemältä noin tuhannen ihmisen joukko, jossa oli mukana myös jonkin verran sotilaita. Siviilivaatteisiin pukeutunut mies nousi patsaan jalustalle ja alkoi puhua venäjäksi:
”Hän kuvasi mitenkä Aleksanteri II hallitsijana Venäjällä hirtätti viattomia y.m. Sitä paitsi oli patsas häpeällisenä muistona Romanoveista, minkä vuoksi se olisi kaadettava ja pirstottava.
Neuvosta ryhdyttiinkin toimeen ja sirpaleina lentelivät, katukivillä lyötyinä, jonkun patsasta ympäröivän lyhdyn päästä pronssiset keisarikruunukuvat toriin. Patsaan alaosassa olevaa. jalaskiveen kiinnitettyä Uudenmaan läänin pronssiin valettua vaakunaa rupesi myös eräs kivellä takomaan.”
Rikkominen keskeytyi, kun vanhempi venäjänkielentaitoinen mies ryhtyi puhumaan. Hän muistutti, että ”patsas oli Suomen valtion omaisuutta ja kaupungin kaunistus”. Puhujan mukaan suomalaiset eivät tunteneet kaunaa patsaan esittämää Romanovia kohtaan. Patsaan tuhoaminen olisikin loukkaus Suomen kansaa kohtaan. Väkijoukkoon kadonneelle puhujalle kaikui hyvä-huutoja.
Paikalle tuli myös kiväärein aseistautunut merisotilaspatrulli. Mahdollisesti sen mukana saapui myös sotilas, jonka lennokas puhe tyynnytti lopullisesti väkijoukon kiihkon.
”Sikäli kuin kertojamme kuuli, huomautti puhuja pääasiallisesti patsaan taiteellisesta arvosta, erittäinkin sen allegorisista jalustaryhmistä, jotka kuvaavat työtä, rauhaa, tiedettä ja taidetta, sekä lakia etelänpuoleinen leijonilleen, kiipineen ja miekkoineen. Puhuja mainitsi, että tuskinpa pohjoismaissa on toista muistopatsasta, jonka sivukuvioiden kauneusarvo olisi näihin ryhmiin verrattavissa, jotenka patsaan hävittäminen olisi sivistykselle vahinko.”
Puheen ansiosta järki voitti. ”Patsaan hävittäminen aivan unhottui”, kun puhujaa heitettiin monesti ilmaan ja väkijoukko hurrasi hänelle. Helsingin Sanomien mukaan kyseessä oli
”Tällöin saapui paikalle eräs Sevastopol-laivan aliupseeri, joka selitti ympärillä seisoville sotilaille, miten väärin he tekivät hävittäessään muistomerkkejä. Hän sanoi saapuneensa vastikään Pietarista, jossa oli ryhdytty erikoisiin toimenpiteisiin muistomerkkien suojelemiseksi. Puhe palkittiin voimakkailla suosionosoituksilla ja lopuksi nostettiin puhujaa useita kertoja ilmaan.”
Helsingin Sanomien mukaan Senaatintorilla kuultiin muitakin puheita. Eräs matruusi selitti suomalaisten oleman kuohuksissaan siitä, että heidän kansallisia muistomerkkejään tahdotaan hävittää. Hänen mielestään tuhotöihin yllyttäjät olivat provokaattoreita, jotka halusivat aiheuttaa selkkauksia venäläisen sotaväen ja Suomen kansan välille.
Muuan laivaston aliupseeri kertoi, että sotamiesten tuhotekoyrityksestä oli jo soitettu amiraali Maksimoville ja toimeenpanemalle komitealle. Hän kehotti sotamiehiä ja väkijoukkoa hajaantumaan. Nuori venäläinen nainen selitti kiivaasti hävitystyötä yrittäneille, ettei heillä ollut oikeutta koskea vieraaseen omaisuuteen. Sotilaat väittivät, ”ettei heillä ollut aikomusta hävittää patsasta, vaan ainoastaan poistaa siitä tsarilliset merkit”.
Lopulta paikalle tuli Helsingin Sanomien mukaan järjestyksestä Helsingin kaupungissa vastanneita miliisejä, jotka kehottivat sotilaita ja väkijoukkoa poistumaan. Uusi Suometar päätti uutisensa lyhyeen toteamukseen:
”Lukijamme saavat siis tänään edelleenkin nähdä eduskuntamme henkiin herättäjän, Aleksanteri II:n, pronssipatsaana katselevan suurella, juhlallisella torilla aaltoilevaa ihmisjoukkoa, jossa ’lain-alainen vapaus’ viime päivinä on pukeutunut niin moninaisiin muotoihin – suuriin, jos surkuteltaviin, jos surkuteltaviin.”
Sotilaskomitea määräsi patsaan parivartion 20. huhtikuuta. Myös Helsingin kaupungin järjestyskunta asetti muistomerkille kaksi vartijaa.
