Maannälkä ja itsenäistymisvaiheissa kärsitty todellinen nälkä määrittivät pitkälti yhteiskuntapolitiikkaa 1920–1930-luvuilla. Pientilallisten määrä kasvoi torpparivapautuksen lisäksi asutustoiminnan ja tilojen jakamisen seurauksena. Suomen maatalous muuttui yhä pientilavaltaisemmaksi.
Maaseutuväestön osuus Suomen väestöstä oli itsenäisyyden alussa noin 85 prosenttia. Vaikka maalaisten osuus pieneni vähitellen, niin heitä oli 1940 vielä noin 73 prosenttia suomalaisista. Maaseudulla oli torpparivapautuksen toteuduttuakin paljon väestöä, joka halusi saada oman tilan. Tilanne oli yhteiskunnallisesti haastava, sillä teollisuus ei pystynyt tarjoamaan maaseudun tilattomille riittävästi työpaikkoja. Asutustoiminnasta tuli yksi itsenäistyneen Suomen tärkeimmistä yhteiskuntapolitiikan välineistä.
Pientilavaltaisen maatalouden kehittämistä vauhdittivat osaltaan ensimmäisen maailmansodan aikana ilmenneet elintarvikehuollon ongelmat ja pyrkimys parantaa ruuantuotannon omavaraisuutta. Pelto-ala kasvoikin asutustoiminnan ja muiden uudisraivausta tukeneiden toimien seurauksena.
Maailmansotien välinen asutustoiminta pyrki kohentamaan maaseudun elinoloja ja tasoittamaan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Pientilojen tarjoaman niukan toimeentulon takia tässä onnistuttiin vain osittain. Kaikille ei pystytty tarjoamaan riittävää toimeentuloa, mikä herätti katkeruutta.
Asutuslait antoivat tilattomille mahdollisuuden saada maata muutoinkin kuin kynsiensä alle
Lex Kallio oli vuonna 1922 voimaan tullut asutuslaki, joka takasi maaseudun tilattomille mahdollisuuden hankkia maata. Valtio maksoi maanomistajille lunastushinnan obligaatioina, joiden hinnan maata saanut pientilallinen kuoletti maksamalla lainan valtiolle. Lain nojalla oli mahdollista pakkolunastaa maata, mutta tähän turvauduttiin harvoin. Lex Kallion kumosi vuoden 1938 alussa voimaan tullut asutuslaki (332/1936).
Lex Kallio antoi vuoden 1918 torpparilain perusteella maansa lunastaneille maanvuokraajille mahdollisuuden hankkia lisämaata pientilojensa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Myös kokonaan maattomilla oli mahdollisuus saada edullisin ehdoin maata viljeltäväkseen. Lex Kallio takasi maansaantioikeuden täysi-ikäisille ja kansalaisluottamusta nauttivalle henkilölle, joka ei ollut aiemmin omistanut tai hallinnut maata. Lisäksi henkilöllä piti osata viljellä maata ja omistaa tarvittavat maataloustyökalut. Uudistilalle oli rakennettava kolmessa vuodessa asunto.
Laki kärjisti Maalaisliiton suhteita erityisesti Kansalliseen Kokoomukseen. Puolue suhtautui kriittisesti maalaisliittolaiseen Kyösti Kallioon, joka oli asutustoiminnan näkyvin puolestapuhuja. Asutustarkoituksiin ei ollut saatavissa riittävästi valtion maita, joiden sijainti oli usein pientilojen perustamista ajatellen huono. Yksityistä maata oli myynnissä niukalti, joten lex Kallioon sisällytettiin torpparilain (135/1918) tavoin sisällyttää mahdollisuus maanhankintaa pakkoluovutuksin. Pakkolunastuspykälän takia laki käsiteltiin perustuslain säätämisjärjestyksessä. Lakia kannattivat poliittisen keskustan lisäksi sosialidemokraatit. Oikeisto äänesti lain lepäämään yli vaalien.
Tilakoon ylärajana oli Etelä- ja Keski-Suomessa 20 hehtaaria peltomaata ja 20 hehtaaria metsämaata. Lapissa metsän osuus saattoi olla enintään 75 hehtaaria. Pakkolunastus saattoi kohdistua Etelä- ja Keski-Suomessa yli 200 hehtaarin tiloihin ja Oulun läänissä yli 400 hehtaarin tiloihin. Pakkoa käytettiin lopulta harvoin. Lex Kallion voimassaoloaikana pakkolunastettiin vain runsaat 2 000 hehtaaria maata. Maa vaihtoi omistajaa vapaaehtoisilla kaupoilla ja pulavuosina myös vararikkohuutokaupoissa.
Lex Pulkkinen siirsi metsäyhtiöiden laittomasti hankkiman maan asutustoimintaan
Vuonna 1925 hyväksytyn Lex Pulkkisen perusteella teollisuusyritykset joutuivat palauttamaan vuoden 1915 jälkeen hankkimansa peltomaan maatalous- ja asutustarkoituksiin. Yhtiöitä oli kielletty hankkimasta peltoja 1915, mutta ne olivat tehneet silti tilakauppoja. Maata ostivat etenkin puujalostusyritykset.[i]
Puutavarayhtiöiden laittomasti hankkimien tilojen siirtäminen valtion omistukseen ja edelleen asutuskäyttöön oli esillä jo Lex Kalliota laadittaessa. Oikeisto äänesti hallituksen yli vaalien. Vaalien jälkeen Lex Pulkkinen vietiin eduskunnassa läpi tavallisena lakina RKP:n ja Kokoomuksen vastustuksesta huolimatta. Presidentti K. J. Ståhlberg ei suostunut vahvistamaan väärässä säätämisjärjestyksessä hyväksyttyä lakia.
Toukokuussa 1924 hallitus antoi eduskunnalle uuden lakiesityksen, joka noudatti sisällöltään eduskunnan syksyllä 1922 ilmaisemaa tahtoa. Lakiesitykseen oli tuolloin sisällytetty luovutettavaksi laittomasti hankitun maan lisäksi myös asutustoiminnassa tarvittava peltomaa ja viljelyskelpoiset tilukset sekä metsämaa. Presidentti vahvisti Lex Pulkkisen toukokuussa 1925.
Valtion maanhankintaan vaikutti myös 10.5.1932 säädetty pakkohuutokauppalaki. Se oikeutti asutusviranomaiset lunastamaan pakkohuutokaupalla myydyt tilat ja osoittamaan ne asutus- ja viljelykäyttöön.[ii] Uusi asutuslaki säädettiin vuonna 1936. Laki yhdisti ensi kerran sekä yksityismaiden että julkisen vallan omistamien maiden käytön asutustoimintaan. Vuoden 1938 alussa voimaan tulleen lain merkitys jäi vähäiseksi toisen maailmansodan syttymisen vuoksi. Sotien välisen ajan asutustoiminnalla perustettiin erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen lähes 15 000 viljelystilaa, mutta yli kaksinkertainen määrä uusia tiloja muodostui muuta tietä, lähinnä tilanjaoissa.
Pienviljelys oli myös ideologinen kysymys
Pienviljelyksen uskottiin yleisesti olevan tuottavampaa kuin suurtuotanto. Tilansa hoitoon paneutuvan itsenäisen pienviljelijän oletettiin voittavan työinnossa, -tehossa ja työn laadussa palkkatyöväen. Väitteiden tueksi esitettiin 1910-luvulta alkaen kirjanpitotilojen lukuja, joiden perusteella pientilan hehtaarituotto oli jopa 70–80 prosenttia suurempi kuin isoilla tiloilla.
Maaseudun pienviljelyksen etujen korostaminen nivoutui romanttiseen käsitykseen suomalaisuudesta. Ahkera ja sitkeä itsensä ja perheensä elättävä peltomies oli yksi aikakauden ihanteista. Perheviljelmästä tulikin maaseutupolitiikan keskeinen tavoite. Suurtuotannon markkinoinnissa ja tarvikeostoissa saavuttamista kiistattomista eduista pienviljelijä saattoi päästä nauttimaan osuustoiminnan avulla.
Pienviljelyä paremmuutta korosta ajattelu sai laajaa kannatusta Suomessa. yhteiskunnassa. Ruotsissa ja Tanskassa tehdyt pienviljelyn edut kyseenalaistaneet tutkimukset kiistettiin Suomessa. Erityisesti Hannes Gebhard puolusti pienviljelmiä. Pienviljelyä kritisoineiden suomenruotsalaisten suurtilallisten väitteet oli puolestaan helppo sivuuttaa kartanonomistajien toimina suomalaista talonpoikaa ja pienviljelijää vastaan.
Pienviljelmillä torjuttiin bolsevismin leviämistä
Pienviljelmiä suosivat 1920-luvulla myös sisäiseen ja ulkoiseen turvalliseen liittyneet näkökohdat. Bolsevismia oli tämän käsityksen mukaan mahdollista torjua tehokkaasti kasvattamalla maataomistavan talonpoikaisväestön määrää. Maatyöläisten radikalisoituminen oli estettävä jakamalla maata. Samalla metsäteollisuus sai talvikaudella työvoimaa pientilallisista, jotka tarttuivat mielellään lisäansiomahdollisuuksiin. Etenkin Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijät olivat riippuvaisia metsä- ja uittotöiden tuomista tuloista.[iii]
Tilakoko pieneni merkittävästi itsenäisyyden alkuvuosina. 1920-luvun alussa peräti 76 prosentilla tiloista oli alle 10 hehtaaria peltoa. Pientilojen osuus säilyi korkeana koko maailmansotien välisen ajan. Yli 25 hehtaaria peltoa oli vain kuudella prosentilla tiloista. Itsenäistyneiden torppien hoidon tehostuminen, asutustoiminta ja myös suurempien tilojen kehittäminen kasvattivat Suomen peltoalaa 30 prosentilla runsaasta kahdesta miljoonasta hehtaarista yli 2,6 miljoonaan hehtaariin vuosina 1920–1939. Lukuun sisältyvät talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetun Karjalan pellot.
Torppareiden itsenäistyttyä kiihtyi poliittinen kamppailu pienviljelijöistä äänestäjinä. Sosiaalidemokraattista puoluetta lähellä ollut Maanvuokraajien liitto muutti nimensä 1921 Pienviljelijäin Liitoksi. Järjestön jäsenmäärä jäi kuitenkin suhteellisen pieneksi. Pienviljelijäin Liitto keskittyi 1920-luvun lopulta lähtien entistä enemmän neuvontatyöhön, mutta sillä oli vasemmistolainen leima. Liittoon kuului 1920-luvun lopussa 373 osastoa, joissa oli runsaat 11 000 jäsentä.
Aatemaailmaltaan yleisporvarillinen Pienviljelijäin Keskusliitto aloitti toimintansa 1922. Sen perustamista ajoi etenkin Hannes Gebhard, joka johti sen toimintaa alkuvaiheessa tiukasti. Liittoon oli 1920-luvun lopussa 699 osastoa ja runsaat 28 000 jäsentä.
[i] Pekka V. Virtanen, Maareformit itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 3 / 2003 ja Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 1 / 2006.
[ii] Karjalainen Tapio. 2000. Puutavarayhtiöiden maanhankinta ja -omistus Pohjois-Suomessa
vuosina 1885–1939. Oulu: Oulun yliopisto, s. 218–219.
[iii] Niemelä Jari. 2010. Keitä olivat pienviljelijät? Teoksessa Laari 2010. Vuosikirja. Maatalousmuseo Sarka. Suomen Maatalousmuseo.
