Uskonnolliset herätysliikkeet tekivät uskonasioista henkilökohtaisia ja arvostelivat kaavoihin kangistunutta kirkkoa.
Suomessa edelleen vaikuttavat neljä perinteistä herätysliikettä rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus syntyivät 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella. Niissä kaikissa on korostunut henkilökohtainen usko ja yhteiseksi koetun uskonnollisuuden luoma yhteisöllisyys, joka ilmentyi saman henkisten omatoimisesti järjestämissä kokoontumisissa.
Hurmokselliset kokemukset olivat tavallisia liikkeiden syntyvaiheissa. Kaikki herätysliikkeet korostivat toimintansa alkuvaiheessa oman yhteisönsä ja maallistuneen yhteiskunnan välistä rajaa. Ne olivat leimallisesti maallikkoliikkeitä, vaikka johtohenkilöihin kuului usein alusta lähtien kirkkoon kriittisesti suhtautuvia pappeja.
Toiveena yksinkertainen kristillisyys
Herätyskristillisyyden näkökulmasta kirkko teki liian suuria myönnytyksiä maalliselle yhteiskunnalle. Jo 1700-luvun rahvas valitti pappien etääntyneen kristinopin ytimestä ja kiinnittävän liikaa huomiota paikallisen talouselämän edistämiseen sekä huvitteluun toisten säätyläisten kanssa.[i] Herätysliikkeissä tyytymättömyys kiteytyi protesti- ja uudistusliikkeiksi, jotka ilmensivät halua palata yksinkertaiseen uskonnollisuuteen. Liikkeitä yhdisti halu säilyttää yhteiskunnan arvopohja kristillisenä. Uudet aatteet, tiede ja kulttuuri herättivät epäilyksiä rahvaan parissa.[ii]
Alkuvaiheessa herätysliikkeet järjestäytyivät löyhästi, eivätkä ne tiukasti ottaen olleet yhtenäisiä liikkeitä. Kristillisten herätysten synnyttämällä liikehdinnän voi jakaa myös itäiseen ja läntiseen herätysliikkeeseen ja lestadiolaisuuteen.[iii] Järjestäytymiseen ei ollut myöskään edellytyksiä, sillä rahvaan oma yhdistystoiminta ei ollut 1800-luvun alkupuolella sallittua. Tärkein toimintamuoto olivat liikkeen jäsenten kotona järjestetyt seurat, joissa puhuivat maallikot sekä liikkeeseen liittyneet papit.
Kirkollisuudesta yhtenäiskulttuurista poikkeaminen sai yhteiskunnan ryhtymään toimiin herätysliikkeitä vastaan, vaikka nämä eivät sinänsä asettaneet esivaltaa kyseenalaiseksi ja edustivat konservatiivisia arvoja. Esivallan näkökulmasta seurakunnan järjestämien tilaisuuksien ulkopuolinen toiminta vaaransi kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan evankelis-luterilainen kirkko oli valtionkirkko, johon kaikkien oli pakko kuulua. Kirkon opin puhtautta valvoi viime kädessä hallitsija. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi lisäksi yksityiset hartauskokoukset. Venäjän vallan alkupuolella kirkollinen ja maallinen esivalta valvoivat herätysliikkeitä tarkasti.[iv]
Herätysliikkeet kiinnittyvät yhteiskuntaan 1800-luvun lopulla
Aleksanteri II:n hallituskaudella vapautunut yhteiskunnallinen ilmapiiri antoi tilaa myös herätysliikkeille.[v] Vuoden 1869 kirkkolaki muutti kirkkoa herätysliikkeiden toivomaan suuntaan. Maallisen hallinnon erottaminen seurakunnallisesta korosti kirkon asemaa itsenäisenä toimijana, herätysliikkeiden toimintaa rajoittaneet säännökset poistuivat ja maallikoiden asema kirkossa vahvistui sekä paikallisesti että koko kirkossa.
Maallikkoenemmistöisestä kirkolliskokouksesta tuli evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin, mikä lisäsi herätysliikkeen vaikutusvaltaa. Myös yhä useammat papit kiinnittyivät johonkin herätysliikkeeseen. Tätä suuntausta vahvisti talonpoikaistaustaisten pappien määrän kasvu.[vi]
Yhteiskunnan muuttuessa liikkeiden oli järjestäydyttävä
Kirkon johdon ja pappien paikallisesti määrittelemä luterilainen yhtenäiskulttuuri mureni vähitellen 1800-luvulla herätysliikkeiden vaikutuksen ja maallistumisen vuoksi. Etenkin lestadiolaisuus ja herännäisyys olivat Suomen syrjäseutuja muokkaavia liikkeitä.
Modernisoitumisen nopeutuessa herätysliikkeet joutuivat määrittelemään uudelleen suhteensa yhteiskuntaan. Liikkeet suhtautuivat moniin nykyajan ilmiöihin ja keksintöihin aluksi kielteisesti ja ne pyrkivät jarruttamaan yhteiskunnallista muutosta. Herätysliikkeiden elpymisen 1800-luvun lopulla voi nähdä modernisoitumisen vastareaktiona.
Muuttuvassa yhteiskunnassa liikkeiden oli kuitenkin muutettava toimintatapojaan. Aluksi löyhästi järjestäytyneet herätysliikkeet perustivat paikallisyhdistyksiä ja keskusyhdistyksiä. Liikkeet joutuivat myös muuttamaan suhtautumistaan kansanopetukseen, jota kohtaan niiden piirissä oli tunnettu suuria epäilyksiä liian maallisina pidettyjen oppisisältöjen vuoksia.
Poliittiseen toimintaan herätysliikkeet suhtautuivat eri tavoin. Myönteisimmin yhteiskunnalliseen osallistumiseen suhtautui evankelinen liike, kielteisimmin alkuvaiheessa lestadiolaisuus. Eduskuntauudistus korosti kuitenkin herätysliikkeiden tarvetta osallistua politiikkaan. Liikkeiden vastustama kirkon ja valtion ero näytti mahdolliselta.
Kaikki herätysliikkeen suhtautuivatkin kirkon ja valtion eroa vaatineeseen työväenliikkeeseen kielteisesti. Vanhasuomalaisten esittämät kannat olivat ennen Suomen itsenäistymistä lähinnä herätysliikkeiden näkemyksiä. Lestadiolaisuuden piirissä maalaisliiton kannatus alkoi kuitenkin nousta jo 1910-luvulla. Liikkeen köyhimpien jäsenten parissa myös työväenliikkeellä oli vetovoimaa.[vii]
Kuva: Kesäjuhlista muodostui 1800-luvun lopulta lähtien herätysliikkeiden keskeisiä tapahtumia. Rehtori Mauno Rosendahl puhui Leppävirran herättäjäjuhlilla 1900. Rosendahl kuului 1900-luvun alussa passiivisen vastarinnan kannattajiin ja joutui karkotetuksi Ruotsiin. (Museovirasto)
[iii] Nurmiainen Jouko–Sedergren Jari, Historian käyttö ja heränneet oikeina suomalaisina, Väitöshaastattelussa Ilkka Huhta. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 4 / 2001. http://www.ennenjanyt.net/4-01/huhta.htm (20.7.2015)
[vi] Haavio Ari. 1965. Suomen uskonnolliset liikkeet. Porvoo: WSOY, s.15.
[vii] Huhta Ilkka. 2000. Kansanliike, valtio ja kirkko: körttiläisiä kannanottoja kirkon ja valtion suhteeseen ennen itsenäistymistä. Teologinen Aikakauskirja 1 / 1999, d. 28–34. Nykänen Tapio. 2012. Kahden valtakunnan kansalaiset – Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Acta Universitatis Lapponiensis 237. Rovaniemi: Lapin yliopisto, s. 150–151. Nurmiainen–Sedergren 2001.
Lestadiolaisuuden perustaja oli Ruotsin pohjoisimman seurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherrana toiminut Lars Levi Laestadius (1800–1861). Laestadiuksen 1840-luvun puolivälistä alkaen pitämät hurmokselliset saarnat johtivat uskonnolliseen herätykseen. Liikutuksen vallassa hypelleet ja huudatellet uskovaiset saivat pilkkanimen hihhulilaiset. Ruotsin Lapissa saamelaisen ja meänkielisen väestön parissa alkanut herätys levisi myös Suomen puolelle.
Lestadiolaisuus muotoutui herätysliikkeeksi vasta Laestadiuksen kuoleman jälkeen. Sen johtohahmoksi nousi maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811–1899), joka onnistui pitämään liikkeen eri haarat yhdessä. Liikkeen toiminnassa korostui uskovaisten keskinäinen rippi ja oman uskonyhteisön merkityksen korostaminen. Sen suhteet kirkkoon ja muihin herätysliikkeisiin olivat kireät, mitä korosti jyrkkä rajanteko ”tämän maailman” asioihin.
Lestadiolaisuus levittäytyi 1850–1860-luvuilla Lappiin, Peräpohjolaan ja Pohjois-Pohjanmaalle. Muuttoliikkeen myötä liike laajeni Keski- ja Etelä-Suomeen.
Lestadiolaisuuteen liittyivät etenkin alkuvaiheessa mielenliikutukset, joiden vuoksi liikettä nimitettiin hihhulilaisuudeksi ja jäseniä hihhuleiksi. Lestadiolaisten ja toisten herätysliikkeiden väliset suhteet olivat kireät. Eniten hankausta oli körttiläisten ja lestadiolaisten kesken. Kirkon suuntaan pysyvän jännitteen synnytti lestadiolainen seurakuntakäsitys, jonka mukaan kirkko ei itsessään muodosta Jumalan valtakuntaa. Kirkon ydin koostuu sen sisällä toimivasta uskovien joukosta – lestadiolaisista.
Lestadiolaisuus oli organisaatioltaan löyhä, mikä osaltaan johti liikkeen jakautumiseen 1800–1900-lukujen vaihteessa, vaikka liikkeen paikallistoiminta alkoi samaan aikaan järjestäytyä rauhanyhdistyksiksi. Liikkeestä irtautuivat esikoislestadiolaisuus ja uusherätys.
Pääryhmänä säilyi vanhoillislestadiolaisuus, jonka yhdyssiteenä alkoi toimia vuonna 1906 Lähetystoimen Päätoimisto. Samana vuonna järjestettiin ensimmäiset Suviseurat Oulussa. Vuonna 1917 liike tiivisti yhteistyötään perustamalla Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK). Siihen liittyi eri puolella maata toimivia rauhanyhdistyksiä. Liike alkoi julkaista 1912 kerran kuukaudessa ilmestynyttä Siionin Lähetyslehteä.[1]
Evankelisten johtaja Fredrik Gabriel Hedberg piti heränneitä liian synkkämielisinä
Evankelinen liike irtautui 1840-luvun alussa herännäisyydestä. Liikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893) piti herännäisyyttä perusvireeltään liian synkkämielisenä ja korosti Kristuksen lunastaneen koko maailman, mikä antoi evankelisuudelle vapautuneen ja iloisen sävyn. Hedberg tiivisti opetuksensa vuonna 1843 julkaistussa teoksessa Uskonoppi autuuteen. Seuraavana vuonna herännäisjohtajat Paavo Ruotsalainen ja Jonas Lagus sanoutuivat irti Hedbergin ajatuksista.
Liikkeen kanta-alueeksi muodostui aluksi Varsinais-Suomi, jossa Hedberg toimi pappina vuodesta 1843 Pöytyällä, kirkkoherrana Kaarinassa 1855–1862 ja vuodesta 1862 kirkkoherrana Kemiössä. Evankelinen liike järjestäytyi herätysliikkeistä ensimmäisenä, kun liikkeen aktiivit perustivat 1872 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY), joka alkoi julkaista 1876 Sanansaattaja- ja Sändebud-lehtiä.
Evankeliset ottivat 1874 käyttöön Siionin Kannel-laulukirjan, jonka sävelmät ovat usein iloisia toisin kuin muiden herätysliikkeiden käyttämät virret. SLEY palkkasi 1870-luvulta alkaen matkasaarnaajia, joiden toiminnan seurauksena evankelisuus levittäytyi Pohjanmaalle, Keski-Suomeen, Karjalaan ja Kymenlaaksoon.
Evankelisen liikkeeseen sitoutuneet papit osallistuivat 1859 Suomen Lähetysseuran (SLS) perustamiseen. SLS:n ensimmäiset lähetystyöntekijät aloittivat toimintansa Ambomaalla 1870. Vuonna 1898 liike päätti 1898 aloittaa lähetystyön Japanissa. Evankelisten oma kansanopisto alkoi toimia 1918 Karkussa. Evankelisesta liikkeestä irtautui jäseniä vapaakirkolliseen toimintaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.[i]
Suomen yhteiskunnallinen eliitti suhtautui vieroksuvasti ja suorastaan torjuvasti körttiläisiin 1800-luvun alkupuolella. Voimakkaista uskonnollisista kokemuksista noussut herätysliike ei mahtunut Elias Lönnrotin, J. L. Runebergin, J. V. Snellmanin ja Zacharias Topeliuksen kansakuntakuvaan. Topelius kuvaa Maamme-kirjansa ensimmäisessä painoksessa pietistisiä herätysliikkeitä hyvin kielteisesti. Kirkon johto ja sivistyseliitti olivat yhtä mieltä siitä, että kirkkoa ravistelleet liikkeet häiritsevät kansakunnan rakentamista ja voivat kiinnittää liiaksi venäläisten huomiota Suomeen.
Herätysliikkeiden ja erityisesti körttiläisten julkinen kuva alkoi muuttua 1800-luvun lopussa. Kirjailija Juhani Aho suhtautui heränneisiin suopean uteliaasti – totiset, vakavat, suorat ja sisäistä rauhaa huokuvat, yksinkertaisesti pukeutuvat herännäisisännät edustivat Aholle ”maalaisgentlemannia”. Aho oli nuoruusvuosinaan tutustunut Pohjois-Savon herännäisyyteen. Hän kuvasi aluksi herännäisyyttä hiipuvana ilmiönä, mutta muutti tulkintaansa sortovuosina. Elpynyt körttiläisyys ja etenkin sen perinteet edustivat Aholle suomalaisuuteen sisältyvää elinvoimaa, vaikka hän ei hyväksynyt liikkeen edustamaa konservatiivisuutta.
Herännäisyyden elpymiskauden pappisjohtaja Vilhelmi Malmivaara kasvoi fennomanian hengessä, mikä näkyi hänen käytännön toiminnassaan ja historiantulkinnassaan. Malmivaara liitti körttiläisyyden osaksi Suomen valtiota ja kansakuntaa tukevaa kansallisuusliikettä. Tulkintaa vahvisti liikkeen toisen vahvan aatteellisen vaikuttajan Mauno Rosendalin neliosainen Suomen herännäisyyden historia (1902–1915). Oulussa rehtorina toiminut Rosendal kirjoitti lisäksi herännäisyyden julkisuuskuvaa myönteisemmäksi muokanneita kaunokirjallisia teoksia
Herännäisyyden julkisuuskuvaa tutkineen Ilkka Huhdan mukaan körttiläisyyden arvostus nousi erityisesti Venäjän vallan viimeisinä levottomina vuosina. Vakaa ja herännyt talonpoikaiskansa muodosti terveen vastavoiman kaupunkien huliganismille. Suomen Kuvalehti toimittaja löysi kesän 1917 Herättäjäjuhlilta Suomen kansan parhaimmistoa, joka pelkäsi Jumalaa, ja johon isänmaa saattoi luottaa. Arvokonservatiivisen uskonnollisuuden arvostus nousi ja se sulautui uudella tavalla osaksi suomalaisuutta. Sisällissodassa Pohjanmaan körttiläiset olivat eturintamassa kukistamassa punakapinaa. Punaiset myös pelkäsivät vastustajistaan jääkärien ohella eniten Pohjanmaan körttiläisiä, mitä valkoiset käyttivät propagandassaan hyväksi.
Suomen itsenäistyttyä körttiläisyyden julkisuuskuvassa korostui pohjalaisuus. Liikkeen keskuspaikaksi oli vakiintunut Lapua, ja useat pohjalaiset körttijohtajat olivat poliittisesti aktiivisia. Valkoiselle Suomelle vuoden 1918 kapinayrityksen kukistamisessa keskeisessä asemassa ollut Pohjanmaa edusti aidointa suomalaisuutta, joka kykeni taistelemaan pirua ja ryssää vastaan. Oikeistoradikalistisessa Lapuanliikkeessä heränneillä oli keskeinen asema.
Paavo Ruotsalaisesta tuli suomalainen suurmies körttiläisyyden kansallisen arvonnousun seurauksena. Herännäispappi Aukusti Oravala kirjoitti 1913 julkaistun elämäkerran Ruotsalaisesta. Vielä enemmän käsityksiin Ruotsalaisesta ja koko herännäisyydestä vaikutti kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt herännäisjohtajan elämään pohjautuva romaani Erämaan profeetta. Kirjasta otettiin 1900-luvun mittaan kuusi painosta ja se käännettiin norjaksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi ja unkariksi.
Körttijohtaja Ruotsalainen edusti uudessa tulkinnassa suomalaista kyvykkyyttä. Oppimaton savolainen kansanmies kykeni väittelemään teologisista kysymyksistä pappien kanssa ja nousemaan heidän auktoriteetikseen. Ukko-Paavo johti heränneitä taitavana sanankäyttäjänä ”kahden hiippakunnan piispana”. Maamme-kirjan 1920-luvun korjatuissa painoksissa kerrotaankin Paavo Ruotsalaisen johtamasta Suomen herännäisyydestä myönteiseen sävyyn. Kirjassa tehdään myös ero kirkolle uskollisten herätysliikkeiden ja lahkolaisten harhaoppien välillä.
Ukko-Paavon asemaa suurmiehenä vahvisti vuonna 1975 Suomen Kansallisoopperassa ensi-iltansa saanut Joonas Kokkosen Viimeisen kiusaukset -ooppera, johon libreton kirjoitti Lauri Kokkonen. Paavon roolin lauloi Martti Talvela ja hänen vaimoaan Riittaa esitti Ritva Auvinen. Kansallisooppera esitti Viimeiset kiusaukset myös New Yorkin Metropolitanissa. Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoon ooppera sisältyi 1977–1980.
Herättäjäjuhlat pidettiin 1935 Kiuruvedellä. (Kiuruveden kaupunki)
Herännäisyyden syntyajankohtana pidetään vuotta 1796, jolloin Iisalmen pitäjän Savonjärven kylän talon heinäväki tempautui hurmoksellisen uskonnollisen kokemuksen valtaan. Herätys levisi lähialueella ja siihen liittyi myös Paavo Ruotsalainen (1776–1852). Köyhästä ja kouluttamattomasta Ruotsalaisesta tuli herännäisyyden maallikkojohtaja. Heränneet kokoontuivat yksityiskoteihin seuroihin, joiden osanottajat veisasivat virsiä ja kuuntelivat koruttomia puheita.
Heränneet alkoivat käyttää ulkonaisena tunnusmerkkinään yhtenäistä vaatetusta. Miesten puvussa on harmaa pystykauluksinen sarkatakki, jonka takana on kolme halkiota (körttiä), jotka voi nähdä numerona 111. Naiset alkoivat käyttää tummansinistä asua, johon kuuluu musta siniraitainen hartiahuivi. Heränneiden miesten tunnusmerkiksi muodostui myös keskellä kammattu jakaus ja tasaiseksi leikattu niskatukka. Asu ja hiusmalli liittivät heränneet yhteen ja korostivat rajanvetoa ”suruttomiin”. Liikkeen uudet jäsenet luopuivat maallisista vaatteistaan, joista etenkin värikkäimmät näyttäytyivät erityisen synnillisinä. Herännäisyydestä usein käytetty nimitys körttiläisyys on alkujaan liikkeeseen kuulumattomien antama pilkkanimi.[i]
Kansallinen eliitti suhtautui herätysliikkeisiin vieroksuvasti. Sekä J. L. Runeberg että Elias Lönnrot arvostelivat 1830-luvulla herännäisyyttä. Kajaanissa piirilääkärinä toiminut Lönnrot luokitteli liikkeen kulkutaudin tavoin leviäväksi sielunsairaudeksi ja lahkolaisuudeksi. Lönnrot arvosteli etenkin ensivaiheen herännäisyydelle ominaista jyrkkää rajanvetoa maalliseen yhteiskuntaan. Liikkeeseen liittyi kuitenkin nuoria pappeja, jotka etenivät 1850-luvulla kirkon johtotehtäviin. Aleksanteri II:n kaudella vapautunut yhteiskunnallinen ilmapiiri antoi tilaa myös herätysliikkeille.[ii]
Esivalta seurasi tarkasti sekä Paavo Ruotsalaisen johtamien heränneiden toimintaa että Henrik Renqvistin aikaansaamaa liikehdintää 1820-luvun alussa.[iii] Porvoon hiippakunnan piispa Johan Molander raportoi 1823 Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa tekemistään havainnoista Pietariin valtiosihteeri R. H. Rehbinderille, joka kehotti kirkollisia viranomaisia lopettamaan seurakunnissa esiintyvän eriseuraisuuden. Lisäksi hän asetti arkkipiispa Jakob Tengströmin johtaman komitean tutkimaan tilannetta. Toukokuussa 1824 komitea arvioi, ettei herätysliikkeiden oppi poikennut pääkohdissaan kirkon opista. Tuomittavaa oli sen sijaan kirkkoa ja valtiota häiritsevä toiminta ja erityisesti pappien osallistuminen siihen.[iv]
Viranomaiset ryhtyivät toimiin Keski-Pohjanmaan herännäisyyttä vastaan 1830-luvun lopulla. Kalajoen käräjillä 1838–1839 olivat syytettyinä muun muassa heränneisiin liittyneet papit Jonas Lagus ja Nils Gustaf Malmberg sekä liikkeen maallikkojohtaja Paavo Ruotsalainen. Syksyllä 1839 yhteensä 64 maallikkoa sai sakkoja seurojen pitämisestä ja niihin osallistumisesta. Pappien tuomitsemisen kihlakunnanoikeus siirsi tuomiokapituliin, joka määräsi heidät joko viralta pantavaksi puoleksi vuodeksi tai julkisesti nuhdeltaviksi.[v]
Herännäisyys levittäytyi Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan, Keski-Pohjanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle. Liike vaikutti 1850-luvun puolivälissä runsaassa sadassa seurakunnassa. Löyhästi järjestäytynyt herätysliike jakautui pienempiin ryhmiin jo 1840-luvulla, vaikka Paavo Ruotsalainen yritti pitää arvovallallaan liikettä koossa. Lisäksi herännäisyydestä erkaantui Fredrik Gabriel Hedbergin johtama evankelisuus.
Liikkeen toiminta lamaantui suurelta osin Ruotsalaisen vuonna 1852 tapahtuneen kuoleman jälkeen. Herännäisyys elpyi 1880-luvulta alkaen, jolloin liikkeen johtoon nousi Wilhelmi Malmivaara (vuoteen 1900 Malmberg). Pappina Kiuruvedellä ja Paavolassa toimineesta Malmivaarasta tuli Etelä-Pohjanmaan herännäisalueen keskuksen Lapuan kirkkoherra 1900. Uusien herätysten seurauksena heränneiden määrä kasvoi 1880-luvulta alkaen. [vi]
Herännäisyys järjestäytyi muodollisesti 1880-luvulta lähtien. Vilhelmi Malmivaaran perustama Hengellinen Kuukauslehti alkoi ilmestyä 1888 ja neljä vuotta myöhemmin heränneet perustivat kustannusyhtiön, joka keskittyi Siionin virsien ja muun hengellisen kirjallisuuden julkaisemiseen. Yhtiön vuosikokoukset muuttuivat joka kesä toistuviksi herättäjäjuhliksi. Sisälähetysseura Herättäjä (Herättäjäyhdistys) alkoi toimia 1912. Heränneet perustivat herätysliikkeistä ensimmäisenä oman kansanopiston. Karhumäen kristillinen kansanopisto alkoi toimia Lapualla 1914.
Viljo Remes. Paavo Ruotsalainen – Viisas neuvoja, vaikea lähimmäinen. Helsinki: Kirjapaja 2003
Tapani Ruokanen. Ukko-Paavo: Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi. Helsinki: Otava, 2002. (Ilmestyi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana nimellä Paavo Ruotsalainen – Talonpoikain herättäjä
Ilkka Huhta: "Täällä on oikea Suomenkansa". Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 186. Helsinki: SKHS, 2001.
Viljo Remes. Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Lapua: Herättäjä-Yhdistys, 1995.
Heikki Ylikangas. Körttiläiset tuomiolla. Massaoikeudenkäynnit heränneitä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 1830- ja 1840-lukujen taitteessa. Helsinki, 1979.
Herännäisiin kuuluneita naisia Iisalmen maaseurakunnan pappilassa 1800-luvun lopussa. Venny Soldan-Brofelt käytti valokuvaa maalatessaan Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 esillä ollutta Heränneet-teostaan (1898). (Museovirasto)
Rukolevaisuus syntyi herätysliikkeistä ensimmäisenä. Liikkeen syntymäajankohtana pidetään kalantilaisen Liisa Erkintyttären herätystä 1756. Rukoilevaisuuteen liittyi maallikoiden lisäksi pappeja, kuten virsirunoilijoina tunnetut Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius (1706–1769) ja hänen poikansa Antti Achrenius. Vuodesta 1726 voimassa ollut konventikkeliplakaatti kielsi sananjulistamisen kirkon ulkopuolella, mutta ei estänyt veisaamista, minkä vuoksi Achrenius kirjoitti pitkiä virsiä.
Satakuntaan ja Varsinais-Suomen pohjoisosiin levittäytynyt rukoilevaisuus on korostanut synnintunnon, katumuksen ja rukouksen merkitystä. Liikkeen alkuaikoja leimasi maailmanlopun odotus. Abraham Achrenius tulkitsi Lissabonin 1755 tuhonneen maanjäristyksen merkiksi lopunaikojen alkamisesta.[i]
Abraham Achreniuksen opiskeluvuosina pietismistä puhuttiin varoittelevaan sävyyn. Hän tutustui pietismiin toimiessaan kotiopettajana Ahvenaisten kartanossa, jonka omistaja Gustaf Creutz oli pietisti. Acchrenius kääntyi pietistiksi ja hänet vihittiin 1730 papiksi. Kuusi vuotta myöhemmin Achrenius sai kappalaisen viran Ähtävältä. Kirkosta eroon pyrkivä yltiöpietismi vaikutti paikkakunnalla.
Achrenius joutui hurmostilaan saarnatessaan helluntaina 1740, ja julisti olevansa "ajan merkki tuhatvuotisen valtakunnan ja lopullisen tuomion tulosta". Hän luopui papinvirastaan ja joutui Turuntuomiokapitulin kuultavaksi. Achrenius perui jyrkimmät lausuntonsa, mutta esiintyi uskonnollisen suvaitsevuuden puolestapuhujana. Hän muutti Ruotsiin separatistiyhteisöön, mutta pettyi kokemaansa. Achrenius palasi Suomeen ja sai papinvirkansa takaisin. Hän toimi muun muassa Turun linnassa vankilasaarnaajana ennen nimitystään Nousiaisten kirkkoherraksi 1753. Achrenius julkaisi Nousiaisten vuosinaan useita virsikokoelmia. Tunnetuin niistä oli vuonna 1769 ilmestynyt Zionin juhlavirret, jonka virret perustuvat kirkkovuoden juhlapyhiin.
Rukoilevaiset järjestäytyivät herätysliikkeistä viimeisenä. Liike perusti 1941 Suomen rukoilevaisen kansan yhdistyksen. Vuonna 1926 oli alkanut toimia Eurajoen kristillinen kansanopisto. Rukoilevaisuus jakautui 1984 kahtia, jolloin aloitti toimintansa Länsi-Suomen rukoilevaisten yhdistys. Jaon syynä oli suhtautuminen naispappeuteen, jota uusi yhdistys asettui vastustamaan.
Martti Ruuth. Abraham Achrenius. Ajan merkki ajoiltaan I–II. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XVII. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1922.
Rukoilevaisten hartaustilaisuus Kalannin kirkolla maailmansotien välillä. Pappismiehistä vasemmanpuolimainen on kappalainen Paavo O. Ekko ja oikealla on kirkkoherra Kaarlo Ernesti Aarnio. (Uudenkaupungin museo)
