Venäjän keisarin kunnia- ja arvonimet sekä viralliset tunnukset kertovat havainnollisesti imperiumin monitasoisesta rakenteesta.
Suomen suuriruhtinaskunnassa kaikki keisarilliset asetukset ja säädökset (manifestit ja ukaasit) alkoivat hallitsijan titulatuuralla eli kunnia- ja arvonimiluettelolla. Yleensä suuriruhtinaskunnan asetuskokoelmassa julkaistuissa säädöksissä käytettiin käytännöllisistä syistä titulatuuran niin sanottua lyhyttä versiota, joka esimerkiksi Aleksanteri II hallituskaudella kuului seuraavasti:
Me Aleksander Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsewaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y.m., y.m., y.m.
Titulatuuran pitkässä versiossa puolestaan kerrottiin täsmällisemmin, minkä nimisiä valtakuntia ja alueita Venäjän keisari hallitsi. Luettelo täydentyi uusien valloitusten mukaan, ja viimeinen ennen Venäjän maaliskuun vallankumousta titulatuuraan lisätty alue oli Turkestan vuonna 1882. Titulatuuran pitkä versio kuului 1860-luvun alussa seuraavasti:
Me Aleksander Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan, Moskowan, Kiowan, Wladimirin ja Nowgorodin Keisari ja Itsewaltias; Kasanin Tsaari, Astrakhanin Tsaari, Puolanmaan Tsaari, Siperian Tsaari, Taurian Kersoneson (Krimin, JPki) Tsaari, Grusian Tsaari, Pleskowin Herra ja Smolenskin, Liettuan, Wolhynian, Podolian ja Suomen Suuriruhtinas; Wironmaan, Liiwinmaan, Kuurinmaan ja Semgallin, Samogitian, Bjälostokin, Karjalan, Twerin, Jugorian, Perman, Wjatkan, Bulgarian y.m. Herttua; Ala-Nowgorodin, Tsernigovin, Riäsanin, Polotskin, Rostowin, Jaroslawin, Beloserskin, Udorian, Obdorian, Kondian, Witebskin ja Mstislavin Herra ja Suuriruhtinas, ja koko Pohjoisen Maakunnan Hallitsija; Iberian, Kartalinian, Kabardan ja Armenian maakunnan Herra; Tserkassian ja Wuoriruhtinasten ynnä usempain Perintöruhtinas ja Päähallitsija; Norjan Perillinen, Sleswig-Holsteinin, Stormarnin, Ditmarsin ja Oldenburgin Herttua y.m., y.m., y.m.
Kunnia- ja arvonimien luettelo piteni vuosisatojen kuluessa
Titulatuurallaan Venäjän keisari, suomalaisten näkökulmasta katsottuna Suomen suuriruhtinas, halusi osoittaa muille hallitsijoille ja valtioille, millaisia valtakuntia ja miten laajoja alueita hän hallitsi. Kun Iivana III kuolinvuonaan 1505 pystyi titulatuurassaan mainitsemaan yhdeksän aluetta, osoitti Nikolai II:n titulatuura keisarin hallitsevan peräti 45 aluetta.
Titulatuura osoitti saman minkä karttakin: Venäjä oli valtava imperiumi, joka ulottui Itämeren rannoilta Beringinsalmeen ja Mustaltamereltä Jäämerelle, ja siihen kuului mittava määrä erilaisia kansoja suomalaisista ja puolalaisista tataareihin, mongoleihin, tunguuseihin ja jakuutteihin asti.
Sinetti ja vaakuna huokuvat Venäjän historiaa
Aleksanteri II:n valtaannousu vuonna 1857 merkitsi suuren reformikauden alkua sekä Venäjällä että Suomen suuriruhtinaskunnassa. Yhtenä keisarivallan vahvimpana ikonografisena symbolina oli huhtikuussa 1857 hyväksytty heraldikko B. V. Köhnen suunnittelema Venäjän suuri sinetti. Sitä oli käytettävä kaikkein merkittävimpien valtiollisten asiakirjojen ja ulkovaltojen kanssa tehtyjen sopimusten vahvistajana.[1]
Suuren sinetin kuvamaailma toistettiin pienin muutoksin akateemikko A. I. Charlemagnen suunnittelemassa ja vuonna 1882 hyväksytyssä Venäjän suuressa valtakunnan vaakunassa. Tärkeimpänä erona suureen sinettiin oli se, että kuva-aiheita kiertävä keisarin täydellinen titulatuura oli nyt poistettu. Sekä sinetin että vaakunan tulkinta edellyttävät Venäjän historian hyvää tuntemusta; molempien semioottinen maailma on rikas, ja niiden visuaalisuus kätkee sisäänsä kiinnostavia yksityiskohtia.[2]
Vaakunan keskellä on siipensä levittänyt kaksipäinen kotka, jonka toisessa jalassa on keisarin valtikka ja toisessa valtakunnan omena. Kotkan keskellä on Moskovan tunnus lohikäärmettä surmaava Pyhä Suurmarttyyri Georgios Voittaja eli Pyhä Yrjö, ja kotkan yläpuolella on Aleksanteri Nevskin kypärä. Kilpeä ympäröi Venäjän vanhimman ja arvostetuimman ritarikunnan eli Pyhän Andreaksen ketju, ja kilpeä kannattelevat ylienkeli Mikael ja arkkienkeli Gabriel. Vaakunateltta on vuorattu kärpännahoilla ja sen yläpuolella on kupu, johon on kirjoitettu ”S nami Bog”, Jumala kanssamme. Kuvun päällä on puolestaan Venäjän keisarin kruunu, jonka yläpuolella on lisää keisarillisia ja kristillisiä tunnuksia.
Pääkilven ympärille on sijoitettu tsaari- ja suuriruhtinaskuntien vaakunakilvet, joiden päällä on kruunut. Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna läänejä kuvaavine ruusuineen on alhaalla oikealla kello viiden kohdalla. Sen vieressä vasemmalla alimpana on Keisarillisen Majesteetin oma vaakuna. Ylhäällä vasemmalla ja oikealla olevat kruunuttomat vaakunat esittävät venäläisten kuvernementtien yhteen niputettuja tunnuksia. Oikeanpuoleisessa kaaressa olevan keskimmäisen vaakunan oikeassa alakulmassa on Karjalan vaakuna, jonka tunnuksena on tunnetut kaksi haarniskoitua sapelia pitävää kättä.[3]
Ytimenä oli itsevaltius
Keisarin titulatuuran ja suuren vaakunan symbolimaailman avulla haluttiin viestittää aikalaisille merkittäviä asioita. Niiden mukaan Venäjän valtiollisen olemassaolon ydin oli keisarin itsevaltiudessa, autokratiassa, joka myös suojeli keisarikunnan kaikkia kansoja. Autokratiaa tuki puolestaan ortodoksinen kirkko, sen pyhät enkelit, apostoli Andreas ja risti sekä menneisyyden suuret sankarit kuten Aleksanteri Nevski. Toisaalta valloitusten eli muiden tsaari- ja suuriruhtinaskuntien sijoittaminen ulkokehälle voitiin tulkita siten, että ne puolestaan suojelivat Venäjän historiallista ydintä eli Moskovan Venäjää, autokratiaa ja ortodoksista kirkkoa.
Suomen suuriruhtinaskunnassa valtakunnan sinettiin ja vaakunaan ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Aihetta olisi kyllä ollut, sillä Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan leijona ”seisoi” venäläisen sapelin päällä, mikä myöhemmin sortovuosien kiristyvässä ilmapiirissä tulkittiin poliittisesti. Tällöin leijonan sanottiin ”tallovan” tai ”polkevan” sapelia. Vuoden 1857 valtakunnan suurta sinettiä koskevan asetuksen sanamuodon mukaan Suomen leijona kuitenkin ”tukeutui” sapeliin.[4]
Venäjän suurta valtakunnan sinettiä ja vaakunaa koskevat asetukset jäivät suuriruhtinaskunnassa suhteellisen vähäiselle huomiolle. Senaatti tosin teetti vuonna 1857 uuden Aleksanteri II:n kruunausviitalla koristetun vaakunasinetin, jossa Suomen leijona jäi kuitenkin lähes näkymättömiin.[5]
Suomen leijonavaakunan vanhin versio on nähtävissä Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä Upsalan tuomiokirkossa. Elias Brenner piirsi vaakunan uudelleen, ja se julkaistiin Erik Dahlbergin tunnetussa teoksessa Suecia antiqua et hodierna vuonna 1712. Brennerin piirtämää vaakunamallia käytettiin myös Porvoon valtio/maapäiville teetetyssä keisarillisen valtaistuimen taustakankaassa.
Jyrki Paaskoski
[1] Jussi Kuusanmäki, Venäjän suuri sinetti. Teoksessa Pertsa. Ystäväkirja Pertti Vuoriselle 3.6.2002. Helsinki 2002, s. 106–126.
[2] Kuusanmäki 2002, s. 108.
[3] Polnoe Sobranie Zakonov Rossijskoi Imperii 3, tom II, 1 159 (3.11.1882).
[4] Polnoe Sobranie Zakonov Rossijskoi Imperii 2, tom XXXII, 31 720 (11.4.1857).
[5] Tuukka Talvio, Leijonavaakuna autonomisen Suomen tunnuksena. Teoksessa Kotkien varjot, Suomi vuonna 1812 (toim. Jussi Nuorteva ja Pertti Hakala). Arkistolaitoksen toimituksia 12, Helsinki 2012, s. 129–134.