Keisarivallan kaatuminen mursi vanhat valtarakenteet ja johti kamppailuun vallasta Suomessa. Valtasuhteet vaihtelivat sekä valtakunnallisesti että paikallisesti maaliskuun vallankumouksen jälkeen.
Ennen maaliskuun vallankumousta perusasetelma oli selkeä. Maata hallitsi keisari-suuriruhtinas Nikolai II. Suomea koskevia päätöksiä valmisteli paikallisesti senaatti, joka koostui venäläisistä tai keisarivallalle täysin lojaaleista suomalaisista. Esitykset suuriruhtinaalle teki Venäjän ministerineuvosto. Suomen kenraalikuvernöörillä oli lisäksi laajat valtuudet sotatilan nojalla.
Venäläistä sotaväkeä oli sijoitettuna erityisesti rannikkokaupunkeihin ja rautateiden risteyspaikkoihin. Santarmit ja poliittinen poliisi ohrana pitivät silmällä väestön poliittisia mielialoja, ja ryhtyivät toimiin kaikkia venäläisvastaisuuden ilmentymiä vastaan. Erityisen tarkkailun kohteena oli jääkäriliike. Suomen oma poliisikunta oli alistettu palvelemaan venäläisten päämääriä.
Paikallisesti valtaa käyttivät kaupungin- ja kunnanvaltuustot sekä kuntakokoukset. Valta oli tietyn veroäyrimäärään yltäneillä kuntalaisilla. Käytännössä päätöksiä tekivät suurituloisimmat miehet. Varakkaat naiset saivat osallistua päätöksentekoon, jos he olivat naimattomia.
Maaliskuun vallankumous keikautti vallan
Keisarivallan loppuminen johti vanhojen valtarakenteiden luhistumiseen sekä Venäjällä että Suomessa. Venäjää alkoi johtaa väliaikainen hallitus. Sen rinnalla toimi heti vallankumouksesta lähtien vasemmistolaisten muodostama Pietarin työ- ja sotamiesneuvosto, jonka rinnalle syntyi muita alueellisia neuvostoja. Neuvostot järjestivät myös yleisvenäläisiä kokouksia. Venäjälle kehittyi kaksoisvalta, jossa neuvostojen merkitys korostui sitä mukaa kuin väliaikaisen hallituksen asema heikkeni.
Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat aluksi neuvostojen vahvimmat poliittiset voimat. Bolševikkien asema alkoi vähitellen vahvistua V. I. Leninin päästyä palaamaan maapaosta Pietariin huhtikuussa 1917. Bolševikkien yksinkertainen ohjelma – maata maattomille, leipää nälkäisille ja rauha – puhutteli etenkin Venäjän väestön köyhintä osaa. Muut vasemmistopuolueet uppoutuivat erilaisiin teoreettisiin väittelyihin ja sitoutuivat ennen kaikkea jatkamaan yhä epäsuotuisammaksi käynyttä sotaa. Bolševikit saivat vallan muun muassa Pietarin neuvostossa syys-lokakuussa 1917.
Suomi sai maaliskuun lopussa 1917 uuden kaikkien puolueiden jäsenistä muodostetun senaatin, jota johti sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi. Sosiaalidemokraateilla ei kuitenkaan ollut oman puolueensa varauksetonta tukea. Vuoden 1916 vaaleissa valittu sosialistienemmistöinen eduskunta pääsi kokoontumaan huhtikuussa. Sosiaalidemokraateilla oli 103 kansanedustajaa. Sen puhemiehenä toimi Kullervo Manner.
Senaatti ja eduskunta aloittivat toiveikkaasti lainsäädäntötyön. Eduskunta sai hyväksyttyä keväällä 1917 elintarve- ja kieltolait, jotka Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti. Myös laki 8-tunnin työajasta ja uudet kunnallislait läpäisivät eduskunnan heinäkuussa 1917. Ne jäivät kuitenkin vahvistamatta väliaikaisen hallituksen suorittaman eduskunnan hajottamisen vuoksi. Syynä oli valtalaki, jolla eduskunta siirsi korkeimman päätösvallan Suomen sisäisissä asioissa itselleen.
Demokratiaa kuntiin ja järjestyksenpitoon
Maaliskuun vallankumous nosti pintaan vaatimuksen kansanvallan toteuttamisesta myös kunnissa. Sosiaalidemokraatit perustivat kaupunkeihin, osaan maalaiskunnista ja myös joillekin tehdaspaikkakunnille työväen eduskunta -nimellä toimineita valtuustojen rinnakkaiselimiä. ”Eduskunnat” käsittelivät erityisesti elintarviketilanteeseen ja järjestyksenpitoon liittyneitä kysymyksiä.
Työväenliike vaati myös muutoksia valtuustojen kokoonpanoon ja järjesti joukkokokouksia, jotka painostivat valtuustoja. Turun kaupunginvaltuusto joutui piiritetyksi toukokuun lopussa 1917, kun palomiesten lakkoon ei löytynyt työväestöä tyydyttävää sopua. Tilannetta sovittelivat muun muassa pääministeri Oskari Tokoi ja prokuraattori P. E. Svinhufvud. Piiritys ja sitä tukenut kunnallinen yleislakko loppuivat, mutta kysymys vallasta jäi kytemään.
Venäläisten kanssa yhteistyötä tehneet poliisit joutuivat väistymään maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Järjestysvalta siirtyi lähes kaikissa kaupungeissa työväestöstä koostuneelle miliisille. Työväenliikkeen tulkinnan mukaan järjestyksenpito oli saatu näin kansanvaltalaiselle kannalle. Samalla oli päästy eroon porvarien luokkaeroja ajavasta poliisista.
Senaatin sisäasiaintoimituskunnan nuorsuomalaisiin kuulunut päällikkö Allan Serlachius pyrki luomaan uuden koko maata kattavan poliisin, mutta hänen pyrkimyksensä raukesivat sosiaalidemokraattien vastustukseen. Järjestysvaltaa on käsitelty erikseen artikkelissa Järjestysvallan romahdus 1917.
Uusi kunnallislaki
Eduskunta hyväksyi uudet kunnallislait 14. heinäkuuta 1917. Sosiaalidemokraatit vauhdittivat lain säätämistä järjestämällä suurmielenosoituksen Helsingissä. Laki olisi merkinnyt kunnallishallinnossa samanlaista muutosta kuin vuoden 1906 eduskuntauudistus koko maan politiikassa. Se perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Laki kuitenkaan tullut vielä voimaan eduskunnan hajottamisen vuoksi.
Paine porvarillisia valtuustoja kohtaan lisääntyi elokuusta alkaen vastakkainasettelun kärjistyessä. Helsingin maalaiskunnan valtuuston piirityksen huomiota elokuun puolivälissä lisäsi se, että siihen osallistui venäläistä sotaväkeä. Ilmeisen spontaanisti alkaneen Helsingin kaupunginvaltuuston piirityksen lopettivat miliisit ja venäläinen sotaväki yhteistoimin. Joulukuussa piiritetyksi joutuivat muun muassa Tampereen ja Viipurin valtuustot. Turussa punakaartilaiset vangitsivat valtuuston painostamiseksi kuvernööri Collanin ja poliisimestari Nikanderin.
Kunnallislait tulivat eduskunnan käsittelyyn uudelleen marraskuun suurlakon aikana. Eduskunta hyväksyi lait, jotka senaatti vahvisti 27. marraskuuta 1917. Uudistus antoi äänioikeuden kaikille edellisvuoden loppuun mennessä 20 vuotta täyttäneille. Ensimmäiset kunnallisvaalit oli tarkoitus järjestää alkuvuonna 1918, mutta sisällissota esti niiden pitämisen.
Uusien kunnallislakien mukaiset vaalit käytiin pääsääntöisesti joulukuussa 1918. Tynkäeduskunta nosti äänioikeusikärajaa 24 vuoteen.
Neuvostot ja sotaväki
Venäläinen sotaväki ja Suomessa ollut venäläinen työväestö perustivat keväällä 1917 neuvostoja. Tärkeimmät niistä toimivat Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Erityisen läheistä yhteistyötä neuvosto teki turkulaisten radikaalien sosiaalidemokraattien kanssa.
Bolševikit saivat syyskuussa 1917 ehdottoman enemmistön Suomen alueen venäläisten sotilaiden ja työläisten neuvostojen edustajakokouksessa. Suomen aluekomitean puheenjohtajaksi valittiin Ivar Smilga, josta oli heinäkuussa tullut bolševikkien keskuskomitean jäsen. Helsingissä vaikutti lisäksi Itämeren laivaston keskuskomitea Tsentrobalt, jonka vahva mies oli Pavlo Dybenko.
Lenin arvioi lokakuun alussa, että bolsevikit saattoivat luottaa Itämeren laivastoon ja Suomeen sijoitettuihin joukkoihin. Hän saattoi olla varma, ettei Suomesta ollut luvassa apua Kerenskin hallitukselle.
Järjestysvallan pitäjät tiedustelivat usein neuvostojen mielipidettä. Miliisit pyysivät apua neuvostoilta myös apua. Neuvostojen olemassaolo ja usein läheiset suhteet työväenjärjestöihin vaikuttivat ilmapiiriin Suomessa.
Venäjän armeija vaikutti Suomen tilanteeseen pelkällä läsnäolollaan. Suomalaispoliitikoiden oli otettava huomioon lukumäärältään vahva sotaväki. Väliaikainen hallitus siirsi lisäksi Suomeen heinä- ja elokuussa luotettavia joukkoja. Syyskuun loppupuolella hallituksella ei kuitenkaan enää ollut käytettävissään Suomessa käskyjään toteuttavaa sotaväkeä. Suomessa oli loppukesästä noin 120 000 venäläissotilasta.
Venäjän armeija kuri heikkeni maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Tottelemattomuus lisääntyi kesän 1917 aikana. Kurittomat sotilaat ryöstelivät elintarvikkeita ja myivät armeijan omaisuutta. Sotilaat solmivat suhteita nuorten suomalaisnaisten kanssa, mikä herätti moraalista paheksuntaa.
”Kadun parlamentti”
Sosiaalidemokraatit käyttivät työväestön joukkovoimaa vaatimustensa tueksi ensimmäisen kerran huhtikuussa 1917 kahdeksan tunnin työajan vauhdittamiseen metalliteollisuudesta. Helsingissä järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös venäläissotilaita. Voimannäyte sai metallityönantajat taipumaan vaatimukseen.
Elokuussa Turussa ja Helsingissä tapahtuneet voimellakat eivät olleet sosiaalidemokraattien johdon hallinnassa. Helsingissä työväenjärjestöt tuomitsivat aluksi toiminnan, mutta ottivat liikehdinnän osaksi alkamassa ollutta eduskuntavaalikampanjaa. ”Kadun parlamentin” kantojen myötäily ja niihin tukeutuminen radikalisoi osaltaan puolueen kantoja.
Marraskuussa sosiaalidemokraatit ajoivat suurlakolla Me vaadimme-julistukseen sisällytettyjä yhteiskunnallisia vaatimuksia. Osa työväenjohtajista olisi ollut valmis aloittamaan lakon aikana vallankumouksen. Liikehdintä ryöstäytyi monin paikoin käsistä, ja johti ryöstöihin ja murhiin. Sosiaalidemokraattien johto ei saanut lakon päätyttyäkään kaikkia radikaaleja kannattajiaan kuriin, mikä osaltaan kärjisti yhteiskunnallista tilannetta.
Maaseudulla spontaani mielipiteenmuodostus purkautui lakkoiluna, jota työväenjohtajien oli vaikea hallita. Maatalouslakoissa järjestäytyneeseen toimintaan tottumaton työväki ajautui usein jyrkkään vastakkainasetteluun tiukasti omia kantojaan puolustaneiden isäntien kanssa. Asetelma johti usein käsirysyyn ja vakavampiin väkivallantekoihin.
Sanan valta
Yleiseen mielipiteeseen vaikutti merkittävästi lehdistöstä. Lehdistö eli 1917 nousevien levikkien aikaa, vaikka paperipula rajoitti sivumäärää. Työväenlehdet syyttivät lisäksi paperitehtailijoiden toimittavan niille liian vähän paperia.
Suurimmat valtakunnalliset ja alueelliset lehdet olivat poliittisesti sitoutuneita, mikä näkyi niiden kannanotoista. Lehtien kannanotot muuttuivat kevätkesästä alkaen yhä kärkevimmiksi maatalouslakkojen vuoksi.
Kiivas vaalitaistelu lisäsi osaltaan sanavalintojen jyrkkyyttä. Sosiaalidemokraattiset lehdet alkoivat kirjoittaa jatkuvasti ”lahtareista”. Porvarilehdet kertoivat sosialistihuligaanien edesottamuksista, joihin olivat usein sekaantuneet myös heidän venäläistoverinsa. Sosialistit syyttivät porvareita elintarvikepulasta, jonka avulla oli tarkoituksena sekä nujertaa työväestö että kääriä voittoja. Porvarit näkivät sosialistien toimien johtavan anarkiaan.
Saman tapahtuman tulkinnat olivat 1917 usein täysin päinvastaisia. Yhteistä niille oli vastapuolen kierouden, moraalittomuuden ja väkivaltaisuuden todistelu ja liioittelu.
Eduskuntavaalit 1917 ja Svinhufvudin senaatti
Lokakuun 1917 eduskuntavaalit käytiin jännittyneessä ilmapiirissä, johon vaikutti Venäjän väliaikaisen hallituksen aseman heikkeneminen. Sosiaalidemokraatit toivoivat joukkovoiman tuovan puolueelle enemmistön. Puolue kävi kaksijakoisen kampanjan. Se korosti ensinnäkin eduskunnan olleen laiton ja Suomen itsenäistymispyrkimyksiä vahingoittava toimi. Toisaalta puolue pyrki leimaamaan porvarit kansan hädästä hyötymään pyrkiviksi keinottelijoiksi.
SDP kävi kampanjaansa oppositiosta, kun siihen kuuluneet senaattorit olivat eronneet elo-syyskuussa 1917. Suomea johti tämän jälkeen E. N. Setälän tynkäsenaatti, jonka SDP leimasi porvarien luokkaetuja yhdessä Venäjän porvarien kanssa ajaneeksi hallitukseksi.
Suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue korostivat kampanjassaan yhteiskunnallisen vakauden ja lujan järjestysvallan tarvetta. Tasaisen kehityksen esteenä olivat sosialistit, jotka olivat tehneet rakentavasta eduskuntatyöstä mahdotonta. Vaaliliitto syytti myös sosialisteja kovin sanoin veljeilystä venäläissotilaiden ja Pietarin neuvoston kanssa. Maalaisliitolle jäi tilaa esiintyä itsenäisyyden kannattajana ja maaseudun etujen ajajana.
Eduskunta muuttui porvarienemmistöiseksi paikkaluvuin 108–92 suomalaisten puolueiden vaaliliiton ja ennen kaikkea maalaisliiton vaalivoiton ansiosta. Lokakuun 1917 eduskuntavaaleja on käsitelty artikkelissa ”Eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen vaaleissa 1917”.
SDP syytti vaalien jälkeen porvareita väärinkäytöksistä. Puolue leimasi Kullervo Mannerin johdolla vaalit laittomiksi, vaikka oli osallistunut täydellä painolla niihin. Vaalitappio antoi lisäsysäyksen punakaartien järjestelmälliseen perustamiseen kautta maan. SDP ja Suomen Ammattijärjestö antoivat kehotuksen kaartien perustamiseen 20. lokakuuta 1917.
Enemmistöhallitus oli vaalien jälkeen mahdollista muodostaa ainoastaan porvaripuolueiden pohjalle. Pääministeriksi ryhtyi P. E. Svinhufvud. Hallituksella oli vastassaan vahva oppositio eduskunnassa. Radikaalien osuus oli vahvistunut sosiaalidemokraattien 92-jäseninen ryhmässä. Itsenäisyysjulistuksen antamishetkellä Suomi oli jakautunut poliittisesti kahtia.
Kirjallisuutta:
Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.
Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.
Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.
Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP
