Kirkko asettui sisällissodassa laillisen hallituksen puolelle. Sodan jälkeen kirkon asema yhteiskunnassa vahvistui. Itsenäistymistä edeltänyt keskustelu kirkon ja valtion erosta vaimeni kokonaan. Kirkosta tuli yksi nuoren tasavallan tukipylväistä.
Noin 50 pappia osallistui sisällissodan aikana suojeluskuntien toimintaan ja samansuuruinen joukko toimi valkoisen armeijan sotilaspappeina. Pappeja oli vuonna 1918 yhteensä noin tuhat. Suurin osa papeista jatkoikin tehtäviensä hoitamista seurakunnissa niin valkoisten kuin punaisten puolella. Suomessa oli 500 seurakuntaa, jotka sijaitsivat lukumääräisesti puoliksi valkoisten ja punaisten alueilla.
Lähes kaikki papit tukivat laillista hallitusta enemmän tai vähemmän näkyvästi. Myös punaisten hallitsemalla alueella papiston sympatiat olivat valkoisten puolella. Kansanvaltuuskunta ei kieltänyt kirkon toimintaa, mutta käynnisti toimet kirkon erottamiseksi valtiosta ja antoi kirkon verotusoikeuden lakkauttaneen lain.
Papit pitivät jumalanpalveluksia punaisessa Suomessa. He toimittivat myös punaisten hautaan siunaamisia, jos omaiset niin toivoivat. Jumalanpalveluksista ja kirkoissa pidetyistä hartaustilaisuuksista tuli erittäin suosittuja punaisten hallitsemalla alueella. Kirkoista haettiin lohtua ja turvaa, mutta niiden seinien sisällä saattoi vaihtaa myös tietoja.
Pappien asettuminen laillisen hallituksen puolelle perustui luterilaiseen esivaltaoppiin. Sen mukaan esivalta on lähtöisin Jumalalta, ja vallankumous merkitsi nousemista esivaltaa vastaan.
Punakaartiin liittyi vain yksi pappi, Ruotsinpyhtään punakaartin johtajana toiminut Einar Rauhamäki. Hän pakeni vaimoineen Neuvosto-Venäjälle. Molemmat kuolivat Stalinin vainoissa 1930-luvun lopussa. Punaisille ja sosialismille ymmärtämystä osoittaneita pappeja oli yhteensä noin kymmenen.
Valkoisessa Suomessa papit pitivät rintamalle lähteville sotilaille hartaushetkiä ja vihkivät suojeluskuntien lippuja. Sankarihautajaisissa papit siunasivat haudanlepoon kotipitäjäänsä tuodut kaatuneet. Väestökirjanpidosta huolehtiminen oli pappien vastuulla, joten he kirjasivat kirkonkirjoihin sekä valkoiset että punaiset sodan uhrit. Papeille muodostui paikallisesti tarkin yleiskuva sodassa menehtyneistä.
Herätysliikkeiden jäsenistä etenkin heti alkuvaiheessa taisteluihin lähteneillä Pohjanmaan heränneillä oli näkyvä rooli sodassa. Rohkeat körttiläiset olivat punaisten pelkäämiä vastustajia, joista kerrottiin kauhujuttuja.
Punaiset surmasivat sisällissodan aikana kymmenen pappia. Silti papit eivät olleet pahimman vainon kohteena. Suhteellisesti paljon useammin surmatyön uhriksi joutui kansakoulunopettajia. Pappia kärsimistä julmuuksista kirjoitettiin kuitenkin paljon valkoisessa Suomessa ilmestyneissä lehdissä. Liioittelevat kertomukset lietsoivat osaltaan kostotoimia.
Tunteita kuohuttivat myös punaisten tekevät kirkkojen häpäisyt ja polttamiset. Leppävirran kirkkoa punakaarti käytti ruokavarastonaan. Erityistä pahennusta herätti se, että kirkon eteisessä oli teurastettu eläimiä. Valkoisissa lehdissä kiertäneen tarinan mukaan Leppävirralla oli lisäksi harjoitettu haureutta alttarilla urkujen soidessa. Punaisten kerrottiin myös valmistelleen kirkon polttamista ennen valkoisten tuloa.
Sisällissodan jälkeen kirkko toimi esivallan lujittamiseksi. Kirkon ja valtion eroa koskevat pohdinnat raukesivat. Jumalanpalvelukset säilyttivät asemansa osana valtiollisten ja paikallisten juhlatilaisuuksien ohjelmaa. Liberaalien porvarien kirkkoa kohtaan esittämä arvostelu vaimeni. Kirkon toiminnan arvostus yhteiskuntaa vakauttavana voimana kasvoi niidenkin parissa, joiden oma suhde uskontoon oli etäinen ja välinpitämätön.
Kirkon päälinja oli konservatiivinen. Sen ideologia pelkistyi sanoihin koti. uskonto ja isänmaa. Koululaitoksen opettajista suurin osa tuki tätä ajattelutapaa. Pienetkin yritykset arvostella kirkkoa aiheuttivat vahvan torjuntareaktion. Vapaa-ajattelijoiden järjestäytyminen herätti ankaraa vastustusta 1930-luvun lopulla.
Kirkon sosiaalinen työ laajeni sisällissodan jälkeen. Sitä kehittivät papit, jotka pyrkivät solmimaan yhteyksiä maltillisen työväenliikkeen kanssa. Tämän toiminnan näkyvin hahmo oli Isosta-Britanniassa kirkon yhteiskunnalliseen työhön perehtynyt Sigfrid Sirenius. Hän johti sisällissodan jälkeen perustettua Teollisuusseutujen Evankelioimisseuraa, joka avasi 1919 Helsinkiin Suomen ensimmäisen kristillis-yhteiskunnallinen työkeskuksen, Kalliolan setlementin Sörnäisten työläiskaupunginosaan.
Myös Varkauteen tehtaansaarnaajaksi valittu Kustaa Sarsa toimi kristillis-sosiaalisessa hengessä ja onnistui saavuttamaan työväestön luottamuksen. Hänet valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä Varkauden seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi.
Uskonnonvapaus toteutui Suomessa 1923. Tämä mahdollisti kirkosta eroamisen ja siirtymisen siviilirekisteriin. Vasemmistolaisistakin vain harvat erosivat kirkosta, mikä kertoi luterilaisen perinteen vahvuudesta. Rippikoulun käyminen säilytti asemansa aikuistumisriittinä. Suomalaiset halusivat myös edelleen solmia kirkollisen avioliiton ja saada kristillisen hautauksen.
Ortodoksinen kirkko sai aseman toisena valtionkirkkona, vaikka idän kristillisyyttä kohtaan esiintyi myös ennakkoluuloja. Joissakin kannanotoissa vaadittiin jopa ortodoksiluostarien ottamista valtion haltuun ja muuttamista parantoloiksi. Poliittisesti oli viisasta tehdä kädenojennus itärajalla asuvalle väestölle, jolle suunnatut venäläistämistoimet olivat olleet melko tehokkaita 1900-luvun alussa. Leninin hallinto suhtautui tosin kielteisesti kirkkoon, mutta sen pysyminen vallassa ei ollut vielä varmaa ennen vuotta 1920. Suomen ortodoksinen kirkko irtautui Moskovan patriarkaatista alaisuudesta ja siirtyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen 1923.
Linkkejä:
Ilkka Huhta (toim.). 2009. Sisällissota ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Vuonna 2008 pidetystä Sisällissota ja kirkko -seminaarista alkunsa saanut teos esittelee kattavasti kirkon roolia vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkimainingeissa. Käytettävyyden lisäämiseksi artikkelit ovat saatavilla myös erillisinä tiedostoina.
Ilkka Huhta, Kirkko sisällissodassa.
Seppo Simola, Ortodoksit sisällissodassa 1918, Ortodoksiviesti 3/2018, s. 10–13.