Vuoden 1918 katastrofin jälkeen suomalainen yhteiskunta eheytyi pitkälle kuntademokratian ansiosta. Kuntademokratialla on pitkät historialliset juuret. Ensimmäiset täysin demokraattiset kuntavaalit pidettiin jo joulukuussa 1918. Kunnissa ei ole hallitus-oppostio-asetelmaa, minkä ansiosta myös kapinassa siipeensä saanut vasemmisto pääsi vaikuttamaan merkittävällä tavalla paikallisasioihin.
Kun keisari-suuriruhtinaan valtaoikeuksien kotimaisesta käyttäjästä ei päästy yhteisymmärrykseen, hyväksyi eduskunta hyväksyi 15.11.1917 maalaisliiton johtajan, varapuhemies Santeri Alkion ehdottaman kompromissin: ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.”
Syntyi tilanne, jossa korkein eli valtionpäämiehen valta oli eduskunnalla, 200 kuninkaalla, kuten sanottiin. Uudessa istunnossa, joka alkoi samana yönä, 16.11. klo 01.00, eduskunta vahvisti korkeimman vallan haltijana kunnallislait. Nämä lait olivat maalaiskuntien kunnallislaki, kaupunkien kunnallislaki, kunnallinen vaalilaki ja laki kansanäänestyksestä. Lait vahvistettiin 14.7.1917 hyväksytyssä muodossa, mutta ne eivät olleet tulleet voimaan, koska Venäjän väliaikainen hallitus ei ollut niitä vahvistanut.
Ensimmäiset täysin kansanvaltaiset kunnallisvaalit oli määrä pitää maaliskuussa 1918. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun sosialistit tekivät aseellisen vallankumouksen tammikuun lopussa. Eduskunta ja uudet kunnallislait pantiin viralta. Koko Etelä-Suomi joutui työväenjärjestöjen ja punakaartien hallintaan. Paikallistason vallanoton on kuvannut Juhani Piilonen tutkimuksessaan Vallankumous kunnallishallinnossa (1982).
Kunnallisvaalit joulukuussa 1918
Kapinan kukistamisen ja venäläisen sotaväen karkottamisen jälkeen valtiollinen elämä alkoi palautua toukokuussa 1918. Uusien kunnallislakien mukaiset demokraattiset kunnallisvaalit järjestettiin osittain jo joulukuussa 1918 ja lopuissa kunnissa vuonna 1919. Helsingissä vaalit pidettiin 27. ja 28. joulukuuta 1918. Valituista 60 valtuutetusta suurin ryhmä olivat sosialidemokraatit, jotka saivat 26 valtuutettua.
Vielä äsken ase kädessä toisiaan vastassa olleet kunnanvaltuutetut ryhtyivät – yhdessä ja useimmiten yksimielisesti – jatkamaan vaivaistalojen ja koulujen rakentamista. Voi syystä kysyä, miten se oli mahdollista?
Tärkein vastaus on siinä, että kaikki pääsivät päätöksentekoon osallisiksi, koska kunnissa ei ole hallitus-oppositio-asetelmaa. Kunnanhallituksen ja lautakuntien paikat jaetaan puolueille ja ryhmille niiden vaaleissa saamien valtuutettujen suhteessa. Kunnissa tapahtui suuri suomalainen eheytymisen ihme: monet vielä äsken vankileireillä olleet punaiset palasivat ja pääsivät demokraattisen päätöksenteon pariin.
Valtuustoissa kunnallisten päättäjien oli tehtävä yhteistyötä paikallisten ongelmien ratkaisemiseksi, vaikka poliittinen retoriikka oli kovasanaista. Jakautuminen ”valkoisiin” ja ”punaisiin” tuli esille selvimmin suhtautumisessa suojeluskunta- ja lottajärjestöjen paikallisosastojen avustamiseen, jota vasemmisto vastusti talvisotaan saakka. Vasemmistolaiset eivät suhtautuneet suopeasti myöskään vapaussodan merkkipäivien juhlintaan.
Vasemmiston vahva asema
Vuonna 1920 maalaiskuntien ja kauppaloiden valtuustoissa annetut äänet porvarillisten ja sosialististen listojen välillä menivät tasan 50–50 prosenttia. Valtuustopaikat sen sijaan jakautuivat porvareille 58,2 ja sosialisteille 41,8 prosenttia.
Monet kunnat muuttuivat vasemmistoenemmistöisiksi. Vuonna 1922 kolme lääniä oli vasemmistoenemmistöisiä. Hämeen läänin kunnista sosialisteilla oli enemmistö 71 prosentissa, Mikkelin läänissä 63 prosentissa ja Kuopion läänissä 52 prosentissa kuntia. Ellei Ahvenanmaata lasketa, kaikkein porvarillisin oli Oulun lääni, jossa vasemmistoenemmistöisiä kuntia oli 8 prosenttia kaikista läänin kunnista. Koko maassa tilanne oli porvareille 65 prosenttia ja sosialisteille 30 prosenttia, ja tilanne oli tasan 5 prosentissa kuntia.
Tilanne muuttui vuosien mittaan ja 1936 vasemmistoenemmistöisiä kuntia oli 13 prosenttia. Aiheesta lähemmin kiinnostuneille voi suositella Hannu Soikkasen merkittävää perusteosta Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia (Maalaiskuntien liitto1966).
Siirtyminen paikallistasolla sosialistivaltaan ei tapahtunut kaikkialla kivuttomasti. Kaarinassa porvarilliset vetäytyivät vuosina 1920–1922 kokonaan pois kunnallisesta toiminnasta. Joroisissa lainanantajat sanoivat lainat irti sosialistien saatua enemmistön ja porvarilliset kieltäytyivät ottamasta vastuunalaisia tehtäviä. Yhteistyö kuitenkin saatiin palautetuksi, kun sosiaalidemokraattien johtama valtuusto antoi lausunnon, jossa se korosti hoitavansa kunnan taloutta ”yhteiseksi parhaaksi” eikä ”puoluehengessä”. Soikkanen kirjoittaa:
”Monessa yhteydessä sosiaalidemokraattien taholta tähdennettiin ’harkittua menettelyä’ ja korostettiin, että kunnallisten asioiden hoito vaati ’asiantuntemusta’ ja ’kokemusta’. Työväestön oli pyrittävä osoittamaan ’kyvykkyytensä’ asioiden hoidossa. Niinpä puolueen taholta annettiin ymmärtää, että kunnallinen elämä oli käytännöllistä toimintaa, jossa ratkaisut eivät määräytyneet teoreettisista perusteista käsin.”
Soikkanen lisää, että vuonna 1926 puoluekokouksessa SDP päätti, että kunnallisessa elämässä ei ”koko ohjelmaa” ollut yritettävä panna toimeen ”nopeasti eikä suoralta kädeltä”, vaan kukin uudistus oli otettava tarkan harkinnan alaiseksi ja uudistuksiin oli ryhdyttävä vasta sitten, kun siihen oli olemassa taloudelliset ja muut edellytykset”.
Kuntademokratian pitkät juuret
Kuntatasolla tapahtuvaan kansalliseen eheytymiseen on kolme laajempaa selitystä. Ensiksikin kunnissa eli paikallistasolla olivat monet merkittävät kansanliikkeet luoneet jo 1800-luvulta lähtien yhdessä tekemisen hengen ja kokemuksen: luterilaisen kirkon kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva sivistysasenne, säästöpankkiaate, hengelliset herätysliikkeet, raittiusliike, nuorisoseuraliike, työväenliike ja osuustoimintaliike.
Toiseksi lakeja kunnioittavalla oikeusjärjestyksellä ja kansanvaltaisella päätöksenteolla on Suomessa hyvin pitkät juuret. Muinaisuudessa vapaat miehet kokoontuivat käräjille päättämään asioista. Sittemmin pitäjäkokoukset ryhtyivät hallinnoimaan seurakuntia ja tärkeimpänä ei-kirkollisena toimena köyhäinhoitoa. Seurakunnat ja kunnat erotettiin vuoden 1865 kunnallisasetuksessa, jolla luotiin kunnallislautakunnat ja kuntakokoukset ja nykyaikainen kunnalliselämä alkoi.
Ja kolmanneksi työväenliike oli kasvanut kansanvaltaista uudistuspolitiikkaa ajavaksi sivistysliikkeeksi. Kun aseellista luokkataistelua kannattanut siipi erosi kommunistiseksi puolueeksi 1918, pääsi kansanvaltainen työväenliike jatkamaan siitä, mihin se oli jäänyt ennen epäonnistunutta vallankumousta.
Eheytynyt kansakunta
Kuntatasolla 1920-luvulla kasvanut kansallinen eheytyminen johti sosialidemokraattiseen Väinö Tannerin vähemmistöhallitukseen vuonna 1926. Maailmassa oli ainutlaatuista, että sisällissodan hävinnyt osapuoli muodosti yksin hallituksen vain kahdeksan vuotta kapinan jälkeen.
Valtiollisen tason eheytymistä täydensi vuonna 1937 sosialidemokraattien tulo hallitukseen eli niin sanotun punamultahallituksen perustaminen. Siinä palattiin vuoden 1917 alkupuolen tilanteeseen, jossa eri puolueet kykenivät muodostamaan yhteisen – sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtaman – hallituksen, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.
Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 Suomeen hyökännyt ja työväenluokkaa puolelleen houkutellut vihollinen kohtasi yksimielisen kansan. Tästä ”talvisodan ihmeestä” saamme kiittää pitkälti juuri kuntapolitiikkaa, jonka ansiosta sisällissodan haavat olivat kasvaneet umpeen.
Puoluejärjestelmän vakaus
Yksi kuntapoliittinen näkökohta, joka liittyy kansalliseen eheyteen, on Suomen puoluejärjestelmän vakaus. On paljon ihmisiä, jotka kannattavat ilmeisen vilpittömästi kansanvaltaa ja demokratiaa, mutta vieroksuvat poliittisia puolueita. Mutta ei ole demokratiaa ilman puolueita.
Suomalaiselle puoluejärjestelmälle on ominaista vakaus ja jatkuvuus. Oikeastaan vain vihreät ovat aidosti uusi puolue, kaikkien muiden puolueiden juuret ulottuvat hyvin kauas yli sadan vuoden takaiseen menneisyyteen. Selitys puoluejärjestelmämme vakauteen on kuntademokratia.
Puolueiden perusjärjestöt ja tuhansien aktiivien toiminta kunnallisissa luottamuselimissä ovat se liima, joka pitää suomalaista yhteiskuntaa koossa. Kuntien lauta- ja johtokunnissa opitaan kansanvaltaista sopimista, yhteisen edun ajamista. On vaikeaa olla yltiöradikaali, kun aikansa istuu esimerkiksi sosiaalilautakunnassa koettamassa ratkoa alkoholin ja väkivallan repimien perheiden ongelmia.
Siksi on tärkeää, että kunnallisia luottamuspaikkoja ei vähennetä. Esimerkiksi kansakuntamme kenties tärkein instituutio – koulut – tarvitsevat demokratiaa. Koulujen johtokunnat ovat paikkoja, joissa lähidemokratiaa voidaan aidosti toteuttaa: vanhemmat ja huoltajat voivat valita opettajat, koulujen painotukset, tukea rehtoria, opettajia ja koulua merkittävällä tavalla – siihen ei mikään virasto tai konsultti yksin pysty.
Lähteitä:
Juhani Piilonen, Vallankumous kunnallishallinnossa. Valtion painatuskeskus 1982.
Hannu Soikkanen, Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Maalaiskuntien liitto1966.
Timo Kietäväinen, Kunnallinen itsehallinto alkoi pogostoista. Kuntalehti 3.5.2018.
