Maaseutuun nojannut nuorisoseuraliike levittäytyi Etelä-Pohjanmaalta koko Suomeen 1800-luvun lopussa.
Nuorisoseuraliike sai alkunsa Etelä-Pohjanmaalla 1880-luvun alussa. Luonteeltaan se oli maaseudun itseoppineiden nuorten miesten ja naisten kansansivistysliike. Ensimmäisen nuorisoseuran perusti Kauhavalle Matti Sippola (1848–1908) .[i] Kauhavalla juhannuksena 1881 toimintansa aloittanut ”nuorisoyhtiö” koostui Jaakko Nummisen mukaan ”kansannuorisosta”, joista pääosa oli 16–22-vuotiaita naimattomia naisia ja miehiä. Kauhavan nuorisoyhtiön toiminta päättyi kahden vuoden jälkeen, mutta Vaasan Lehdessä julkaistut kirjoitukset seurasta tekivät järjestötoimintaa tunnetuksi Etelä-Pohjanmaalla.[ii]
Maakunnallinen Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura järjestäytyi 1882 Ilmajoella. Nuorisoseura piti kesäjuhlan 1883 Kauhavalla, jolloin ilmestyi ensimmäinen seuran julkaisema kirjallinen albumi Alku, joka koostui isänmaallisista ja kansanvalistuksellisista kirjoituksista.
Senaatti vahvisti 18.6.1885 järjestön säännöt, joiden mukaan seuran tarkoituksena oli ”herättää ja vireillä pitää kansassa ja erittäin sen nuorisossa kristillisyyden ja isänmaan rakkauden elähyttämää valistuksen harrastusta”.
Kristillisen arvopohjan sisällyttämisestä sääntöihin käytiin jonkin verran keskustelua. Nuorisoseurojen sääntöihin pysyvästi jääneen määritelmän ajoi yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostunut Laihialta lähtöisin ollut teologian ylioppilas Matti Tarkkanen (1862–1938).[iii] Tarkoituspykälä heijasteli maaseudun arvoja, mutta muotoilu auttoi myös torjumaan toimintaa kohtaan esitettyjä epäilyksiä.
Aatteellisesti Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura oli lähellä Kansanvalistusseuraa, jonka jäseneksi liittyminen oli esillä toiminnan alkuvaiheissa. Nuorisoseura päätti pysyä itsenäisenä toimijana, jolloin se saattoi kehittää toimintaansa omista lähtökohdistaan.
Nuorisoseuroista suurin kansanliike
Nuorisoseuraliike laajentui ensin Etelä-Pohjanmaalla. Maakunnassa toimi 1890-luvun lopussa 114 nuorisoseuraa, jotka olivat maakunnallisen keskusseuran osastoja. Maakunnallinen nuorisoseura alkoi toimia Etelä-Karjalassa 1890 ja Pohjois-Karjalassa 1891. Keskusseurojen määrä lisääntyi kahdeksaan 1890-luvun kuluessa. Keskusseurojen rekisteröinti keskeytyi ensimmäisellä sortokaudella 1899–1905. Paikallisten seurojen määrä lisääntyi 1890-luvulla nopeasti ja noususuunta jatkui ripeänä 1900-luvun alussa.[iv]
Nuorisoseurojen valtakunnallinen yhdysside Suomen Nuorten Liitto aloitti toimintansa vuonna 1897, jolloin Suomessa toimi 125 nuorisoseuraa. Vuonna 1905 nuorisoseuroja oli 526. Suhteellisesti eniten nuorisoseuralaisia oli Viipurin läänissä, jonka alueella toimi 12 000 jäsentä 189 seurassa. Vähiten nuorisoseuroja oli Lapissa ja Kainuussa. Koko liikkeen jäsenmäärä oli lähes 40 000, joista valtaosa asui maaseudulla. Jäsenistä miehiä oli 60 ja naisia 40 prosenttia.[v] Nuorisoseuroja perustivat ennen vuotta 1905 erityisesti kansakoulunopettajat, talollisperheisiin kuuluvat, virkamiehet, ylioppilaat ja kauppiaat. Maaseudun eliitin asema oli liikkeen alkuvaiheessa merkittävä.
Nuorisoseuraliikkeen laajentumista tuki kansanopetuksen laajentuminen. Liikettä lähellä olivat vuodesta 1889 perustetut kansanopistot, joissa suuri osa liikkeen aktiiveista suoritti lyhyitä jatko-opintoja. [vi] Nuorisoseura-aatetta tukivat useat Helsingin yliopiston osakunnat, joista erityisesti Hämäläinen, Pohjalainen, Uusmaalainen ja Viipurilainen osakunta tekivät nuorisoseura-aatetta tunnetuksi kanta-alueillaan. Ylioppilas K. R. Kares perusti nuorisoseuran Nakkilaan 1891. Maisteri J. K Paasikivi osallistui Lahden nuorisoseuran toimintaan sen alkuvaiheissa 1895.[vii]
Herätysliikkeiden vahvimmilla kannatusalueilla nuorisoseuratoiminta kohtasi vahvaa vastustusta. Etenkin heränneet ja lestadiolaiset suhtautuivat nuorisoseuratoimintaan kielteisesti. Evankelinen liike sen sijaan hyväksyi nuorisoseurat.[viii]
Alkio kiteyttää nuorisoseurojen ohjelman
Nuorisoseuraliikkeen johtohahmoksi nousi 1890-luvulla laihialainen kauppias, lehtimies ja kirjailija Santeri Alkio (1862–1930, vuoteen 1898 Aleksander Filander). Hän toimi nuorisoseurojen äänenkannattajan Pyrkijän ensimmäisenä päätoimittajana 1890–1919. Lehteä kustansi Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura. Vuonna 1905 lehti siirtyi puoliksi Alkion omistukseen. Pyrkijällä oli tuolloin yli 4 500 tilaajaa [ix]
Alkio kiteytti nuorisoseurojen laajentumisvaiheessa liikkeen aatteellisen pohjan. Maaseudun kielteisten ilmiöiden, kuten juopottelun ja yöjuoksujen, tilalle oli tarjottava kuorolaulua, hyviä kirjoja ja seuranäytelmiä.[x] Nuorisoseurojen aatepohjaksi muodostuivat edistysusko, itsekasvatus yhteistoiminnan kautta, käytännönläheinen koulutuksen arvostus, pyrkimys aktiiviseen kansalaisuuteen, raittius ja siveellisyys. Alkio halusi vahvistaa maahenkeä ja kehittää nuorison valmiuksia ymmärtää talouselämän perusteita. Alkio itse toimi nuoriseuraliikkeen lisäksi raittiusliikkeessä ja johti muun muassa Laihian raittiusseuraa 1890–1893. Poliittiselta kannaltaan hän oli nuorisoseurojen laajentumisvaiheessa nuorsuomalainen.[xi]
Nuorisoseuratyön rungon muodostivat kuukausikokoukset, joissa kokousasioiden käsittelyn jälkeen luettiin ääneen käsinkirjoitettu seuralehti. Ohjelmassa oli myös usein alustus, jonka pohjalta keskusteltiin, sekä musiikki- ja lausuntaesityksiä. Toiminnan laajentuessa ja vakiintuessa nuorisoseurat alkoivat rakentaa toimitaloja. Vuonna 1905 Suomessa oli 105 nuorisoseurantaloa.
Nuorisoseurojen toiminta vaikutti aktiivijäsenten lisäksi koko yhteisöön. Seurat perustivat lainakirjastoja, jotka lisäsivät lukemisharrastusta. Kolmella neljästä nuorisoseurasta oli vuonna 1905 oma kirjasto, joissa oli keskimäärin 113 kirjaa. Seurat ylläpitivät lukutupia, joissa saattoi lukea sanoma- ja aikakauslehtiä. Yhteisöä koskettivat myös nuorisoseurojen arpajaiset ja juhlat. Maaseudun paikallisen voimistelu- ja urheilutoiminnan käynnistäjinä nuorisoseuroilla oli merkittävä rooli 1890–1900-luvuilla. Urheilu toi kuorolaulun ohella paljon uusia jäseniä nuorisoseuroihin.[xii]
[i] Numminen Jaakko. 2011. Yhteisön voima 1. Synty ja kasvu. Nuorisoseuraliikkeen historia 1881–1905. Helsinki: Edita, s. 84 ja 89.
[ii] Numminen 2011, s. 96.
[iii] Numminen 2011, s. 116–118 ja 134.
[iv] Numminen 2011, s. 116–118 ja 215–230.
[v] Numminen 2011, s. 161–170, 200–203 ja 272.
[vi] Numminen 2011, s. 200–202.
[vii] Numminen 2011, s. 205–206.
[viii] Haavio Ari. 1965.
[ix] Numminen 2011, s. 120, 132–133.
[x] Numminen2011, s. 140.
[xi] Numminen 2011, s. 140–156.
[xii] Numminen 2011, s. 271–272, 286, 294, 299. Kokkonen Jouko 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri. Juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.
