Suomi oli ajan hermolla puhelinliikenteen kehityksessä Venäjän vallan loppuvuosina. Puhelin oli 1910-luvulla monelle suomalaiselle osa arkipäivää.
Suomen ensimmäinen puhelinlinja valmistui tehtailija Nissisen tontille Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan joulukuussa 1877. Helsingin Puhelinyhdistyksen (HPY) toiminta käynnistyi Daniel Johannes Wadénin saatua toimiluvan tammikuussa 1882 puhelinyhtiön perustamiseen Helsingissä. Yhtiö toimi aluksi nimellä Helsingfors Telefon-Förening / Helsingin Telefoni-Yhdistys.
Puhelinyhtiöitä perustettiin 1880-luvulla eri puolille Suomea, ja samalla ryhdyttiin rakentamaan eri paikkakuntien välisiä puhelinlinjoja. Suomessa oli maan itsenäistyessä varsin kattava puhelinverkko, vaikka puhelinten määrä oli vielä pieni. Vuonna 1910 Suomessa oli keskimäärin yksi puhelin sataa asukasta kohti. Puhelinta käytettiin silti yleisesti. Puhelinomistajien luona ja keskuksissa kävi ihmisiä toimittamassa asioitaan.
Kaupungeissa puhelimia oli enemmän. Etenkin Helsingin puhelintiheys oli autonomian loppuvuosina jo korkea. Pääkaupungissa oli vuonna 1912 jo lähes 12 000 puhelinta. Puhelimia käytettiin paljon. Helsingin Telefooniyhdistyksen verkossa soitettiin vuonna 1917 yhteensä noin 41 miljoonaa puhelua, keskimäärin 9,6 puhelua tilaajaa kohden päivässä. Helsingissä oli tuolloin liki 190 000 asukasta.
Helsingin kaupungin pinta-ala oli 1917 huomattavasti pienempi kuin sata vuotta myöhemmin. Puhelintoimi oli keskittynyt ydinkeskustaan. Pääpaikkana palveli arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema, vuonna 1907 valmistunut Korkeavuorenkatu 35:n graniittilinna. Asutuksen laajentuessa Töölöön ja Pitkänsillan pohjoispuolelle Sörnäisiin puhelinten kysyntä kasvoi. Vuonna 1915 valmistui kaksi uutta Sonckin suunnittelemaa keskusrakennusta Runeberginkatu 43:een ja Kaarlenkatu 11:een. Töölöön rakennetussa talossa on toiminut vuodesta 1986 myös puhelinmuseo.
Puheluja Pietariin ja muualle Suomeen
Suomesta oli myös hyvät puhelinyhteydet keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin. Puhelinyhteyden merkitys oli suuri Venäjälle suuntautuneiden liikeyhteyksien hoidossa. Länsi-Eurooppaan ei ollut puhelinyhteyttä ennen vuotta 1929, jolloin otettiin käyttöön Helsingin ja Tukholman välinen linja.
Puhelinyhteyksiä Helsingistä Pietariin rajoitettiin maaliskuun 1917 vallankumouksen aikana. Puhelimitse saatiin kuitenkin jonkin verran tietoa Pietarin levottomuuksista. Nopein yhteydenpitoväline, radio, oli käytössä vain sotilailla.
Kaupunkien välisten puheluiden eli kaukopuheluiden määrä kasvoi nopeasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Teollisuudenharjoittajat ja liikemiehet käyttivät puhelinta entistä enemmän. Suomen elinkeinoelämä kävi kovilla kierroksilla Venäjän sotatarviketilausten vuoksi. Raaka-aineiden hankinta teetti poikkeusoloissa tavallista enemmän työtä.
Liikesuhteissa puhelinkeskusteluissa täsmennettiin kirjallisesti sovittuja asioita ja kiirehdittiin tilauksia. Kauppiaat saattoivat tehdä täydentää myyntivalikoimiaan tilaamalla tuotteita puhelimitse.
Puhelinlinjat ja keskukset kuormittuivat ajoittain pahoin, vaikka kaukopuheluita välittänyt Etelä-Suomen Kaukopuhelinosakeyhtiö lisäksikin kapasiteettiaan vuoden 1917 alussa. Yhtiöstä käytettiin myös nimeä Interurbana. Tilaaminen tapahtui Uudessa Suomettaressa 14. helmikuuta ilmestyneen ilmoituksen mukaan seuraavasti: ”Paikallisesta sentraalista pyydetään ’interurbana’ ja kun vastaus ’interurbana’ on saatu, ilmoitetaan heti 1) numero, josta tilaus tehdään 2) numero ja paikka, jonne puhelua halutaan.” Linjoilla oli silti ruuhkaa. Uudessa Suomettaressa ilmestyi 20. maaliskuuta 1917 pikku-uutinen, jossa vedottiin tilaajiin.
”Kaupunkienvälistä puhelinta ei pidä käyttää muuta kuin välttämättömän tärkeissä asioissa. Liiallinen puhelu pakoitti telefoniyhtiön jo lauantaina sulkemaan (joksikin) ajaksi muutamia linjojaan. Erittäin pyytää yhtiö, ettei keskusasemaa vaivata turhillä kyselyillä sellaisilla kuin: milloin saan tilaamani puhelun? j. n . e”
Maailmansota kasvatti uutisnälkää
Maailmansodan aikana kasvanut tiedonnälkä lisäsi osaltaan puhelimenkäyttöä. Lehdet saivat huomattavan osan uutisistaan kirjeenvaihtajiltaan, jotka soittivat tietonsa toimitukseen. Lehdistä myös tiedusteltiin iltaisin ennen niiden painamista uutisia. Maaliskuun vallankumouksen jälkimainingeissa uutisia janonneet ihmiset soittivat lehtiin niin usein, että toimitusten työ häiriintyi:
”Lehtemme toimitus pyytää kohteliaimmin arv. yleisöä, ettei toimituksen aikaa otettaisi nykyään yksityisillä telefonipuheilulla eikä kyselyillä tapahtumista. Toimitus tekee parhaansa hankkiaksensa julkisuuteen lehdessä ja lisälehdissä laveat ja asialliset tiedot.”
Sähkösanomilla oli tärkeä merkitys viime hetken uutisten saamisessa lehtiin. Niitä käytettiin laajalti myös muun tiedon lähettämiseen. Sanomia välittivät sekä Valtionrautatiet että Lennätinhallitus. Vuonna 1918 rautateillä oli 304 lennätintoimistoa, jotka olivat myös yleisön käytössä. Lennätinhallituksella oli 76 asemaa.
