Yksi venäläistämiskauden inhotuimmista ilmiöistä oli santarmien johdolla harjoitettu urkinta, jossa avustajina toimivat Suomen kansalaiset. Tietoja urkkijoista julkaistiin satunnaisesti maaliskuun vallankumouksesta lähtien. Kesäkuussa 1917 tuli julki suurempi määrä nimiä.
Työmies ja Uusi Päivä alkoivat julkaista kesäkuun puolivälissä 1917 santarmiarkiston tietoihin perustuen santarmien kanssa yhteistyötä tehneiden suomalaisten nimiä. Työmiehessä otsikkona oli 16. kesäkuuta: ”Santarmiston apuna Suomessa toimineet henkilöt. Helsingin Santarmiston tutkijalautakunnan paljastuksia.” Tietoja julkaisivat myös muut sanoma- ja aikakauslehdet.
Tiedot oli kerännyt Helsingin Santarmiarkiston tutkijalautakunta., johon kuului sosiaalidemokraatteja ja ylioppilasaktivisteja. Heidän kiinnostuksensa papereita kohtaan oli ymmärrettävä, sillä santarmien suurin mielenkiinto kohdistui jääkäri- ja työväenliikkeiden toimintaa. Lautakunnan työskentelyyn osallistui muun muassa Elmo E. Kaila.
Työmies ja Uusi Päivä julkaisivat 16. kesäkuuta 1917 Santarmiapulaisten luettelon N:o I, joka oli laadittu Helsingin santarmihallituksen arkistosta saatujen papereiden pohjalta. Luettelon laadintaa lehdet kuvasivat seuraavasti:
”Heti vallankumouspäivinä heränneen ajatuksen toteuttaminen täkäläisen santarmihallituksen arkistoa tutkiminen santarmiston kanssa tekemisissä olleiden henkilöiden selvillesaamiseksi lykkäytyi asiainhaarain pakosta useita viikkoja, ja kun vihdoin Järjestystoimikunnan ja Osakuntien valtuuskunnan valitsema tutkijalautakunta pääsi työhön käsiksi, erotettiin tutkittavan aineiston ulkopuolelle kaikki se, joka koski ns. ’vastavakoilua’.
Lautakunnan työn tulokset eivät jo tästäkään syystä voi olla tyhjentävät. Lisäksi on huomattava, että osaa asiakirjoista ei vielä ole ehditty tarkastaa, ja että melkoinen määrä salanimillä toimineista urkkijoita on vielä paljastamatta. Tätä luetteloa tulee siis seuraamaan lisäluettelo N:o 2.”
Urkkijat eivät rikkoneet lakia
Santarmeja avustaneet suomalaiset eivät olleet rikkoneet lakia, vaan olivat päinvastoin noudattaneet määräyksiä. Suomalaisesta näkökulmasta he olivat kuitenkin moraalisesti menetelleet väärin. Kun rankaiseminen lakiin perustuen oli mahdollista vain perättömän ilmiannon ollessa kyseessä kunnianloukkauksesta, niin häpeärangaistus nimi julkaisemalla oli houkutteleva vaihtoehto.
Nimien julkaisemisessa suurena ongelmana olivat arkiston monelta osin epäluotettavat lähtötiedot. Lehtiin päätyi henkilöitä, joilla ei ollut tekemistä santarmien kanssa. Lisäksi mitätönkin yhteydenotto santarmeihin leimasi henkilön raskaasti. Joidenkin henkilöiden kohdalla tukijalautakunta oikaisi virheellisen tiedon. Näin tapahtui Fredrik Rökmanin osalta 19.6.1917 Uudessa Päivässä:
”Esiintulleesta syystä saamme oikaisuksi sanomalehdissä t.k. 16 p;nä julkaisemaamme luetteloon santarmiapulaisista, jossa mainittiin myös Fredrik Rökmanin nimi ilmoittaa, että hänen nimensä meistä riippumattomasta erehdyksestä on joutunut tähän santarmiapulaisten luetteloon, koska mainittu henkilö ei ole ollut Punanotkonkadun 4:ssä sijaitsevan Santarmilaitoksen palveluksessa.”
Santarmialiupseerien tehtävänä oli värvätä agentteja eri kansanryhmistä. Hyödyllisiä tietolähteitä olivat poliisit, opettajat, virkamiehet ja erityisesti työläiset. F. A. Seynin kenraalikuvernöörikaudella korostui poliisien merkitys urkkijoina. Myös santarmijohdolla oli omia agentteja, joista aliupseerit eivät tienneet. Suomen- ja ruotsinkieliset agentit olivat välttämättömiä santarmeille, joista suuri osa ei osannut paikallisia kieliä. Ilmiannot käännettiin venäjäksi.
Santarmien avustajina ja urkkijoina toimineiden suomalaisten vaikuttimina olivat raha, halu päästä viranomaisten suosioon, kosto tai uskollisuus Venäjän vallalle. Suuri osa santarmien saamista ilmoituksista oli tietosisällöltään heikkotasoisia, liioittelevia tai sepitettyjä.
Kaikkia saamiaan tietoja tutkijalautakunta ei ilmeisesti julkaissut. Helsingin Santarmiarkiston tutkijalautakunnan santarmiapulaisista laatiman luettelon mukaan vuosina 1905–1907 tietoja välitti punakaartista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta Eero Haapalainen, josta tuli Suomen Ammattijärjestön ensimmäinen puheenjohtaja ja 1918 Suomen Punakaartin ylipäällikkö.
Linkki:
Kirjallisuutta:
Harry Halén. 2013. Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817 – 1917. Unholan Aitta 41.
Sami Suodenjoki.2016. Keisarille uskolliset soraäänet. Ilmiantajat kansallisen historiakuvan haastajina. Teoksessa Irma Sulkunen, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. SKS, Helsinki, 428-463.
