Hilma Jahnsson: Tie siviliavioliittoon
Se seikka, että avioliitolla, samalla kun se on mahdollisimman personallinen asia, on suuri yhteiskunnallinen merkitys, on vaikuttanut, että sen solmimistapa, aikojen kuluessa on ollut suurien vaihtelujen alainen. Vaihtelut ovat riippuneet sekä kunkin ajan yhteiskunnallisista oloista että vallitsevista aatteellisista, etenkin uskonnollisista, suunnista.
Ennen kristinuskon levenemistä Pohjoismaihin, olivat ne muodot, joilla täällä avioliitot solmittiin, määrätyt etenkin asian yhteiskunnallista puolta silmälläpitäen. Avioliitto oli solmittava julkisesti, tarkkaan määrättyjä muotoja noudattaen, ja suvulle oli annettu suuri vaikutusvalta asiaan. Katolinen kirkko toi sittemmin Ruotsi-Suomeen sen oikeudellisen käsityksen, että molemminpuolinen sopimus, olipa se tehty missä muodossa tahansa ja kahden keskenkin, riitti perustamaan avioliiton ja antamaan sille oikeudellisen pätevyyden. Tämä uusi käsitys oli epäilemättä yhteydessä sen kanssa, että kristinuskon mukana tuli syvempi käsitys avioliiton eetillisestä ja personallisesta puolesta. Kirkko tahtoi panna suurempaa merkitystä avioon aikovien, etenkin naisen, tahdolle ja tunteelle, ja vähentää suvun vaikutusta avioliittoihin.
Opettaessaan että molemminpuolinen suostumus perusti avioliiton, ei kirkko suinkaan tahtonut höllentää aviosidettä. Se oli kyllä kirkon opin mukaan pyhä ja purkamaton, ja avioliittoa pidettiin katolisessa kirkossa silloin niin kuin nytkin sakramenttina. Päinvastoin voi sanoa, että katolinen kirkko piti personallista aviosuhdetta niin pyhänä, ettei minkään siihen asti vaaditun muodollisuuden laiminlyönti voinut riistää siltä oikeudellista merkitystä. Uskonnollinen puoli avioliiton solmimisessa tuli tällöin näkyviin ainoastaan sen kautta, että oli tapana kihlautuneitten puolesta pitää esirukous kirkossa ja sittemmin avioliiton solmimisen jälkeen hankkia sille kirkollinen siunaus. Mutta mitään oikeudellista merkitystä ei näillä toimituksilla varhemmin ollut. Avioliitto oli pätevä ilmankin niitä.
Tätä ei ole ymmärrettävä niin, että tällöin vapaamuotoinen suostumus käytännössä olisi ollut varsinainen avioliiton solmimismuoto. Yhteiskunnallinen lainsäädäntö piti edelleen kiinni niistä muodoista, jotka pakanuuden ajoilta olivat sille periytyneet. Kirkko, pitäen silmällä pääasiassa aviopuolisojen personallista suhdetta, hyväksyi sekä yhteiskunnallisten lakien mukaan solmitut että vapaamuotoiseen sopimukseen perustuvat avioliitot.
Kirkon ote tiukkenee
Tästä kannasta, joka laiminlöi suuressa määrin avioliiton yhteiskunnallisen puolen huomioonottamista, oli kirkko kuitenkin pakotettu luopumaan. Vuonna 1215 säädettiin esirukouksen pitäminen kirkossa, siis nykyaikaisen kuulutuksen edeltäjä, välttämättömäksi ehdoksi avioliiton kirkolliselle siunaamiselle, joka taas oli meikäläisen vihkimisen alkumuoto. Tällöin ei kuitenkaan avioliiton siunaaminen ollut välttämätön ehto oikeudellisesti pätevälle avioliitolle. Ruotsissa tuli kirkollinen vihkiminen vuoden 1571 kirkkojärjestyksen kautta pakolliseksi siinä merkityksessä, että sen laiminlyönti tuotti kirkollisen rangaistuksen. Mutta avioliitto oli ja pysyi ilman sitäkin oikeudellisesti pätevänä myöskin kirkon kannalta.
Vasta 1734 vuoden laissa yhdistettiin lopullisesti kirkollinen ja yhteiskunnallinen oikeus ja avioliitosta tehtiin se kirkollis-yhteiskunnallinen laitos, mikä se tähän saakka meillä on ollut. Silloin säädettiin, että kirkollinen vihkiminen oli välttämätön edellytys avioliiton oikeudelliselle pätevyydelle niin kirkon kuin yhteiskunnankin kannalta katsoen. Muistona edellisen ajan käsityksestä jäi lakiin kuitenkin vielä määräyksiä n. k. epätäydellisestä avioliitosta, eli että kihlautumisella, jota on seurannut tosiasiallinen avioelämä ilman vihkimistä, on eräitä avioliitolle ominaisia personallisia ja, oikeuden päätöksestä, myös omaisuusoikeudellisia seurauksia.
Tähän asti voimassa ollut laki merkitsee sitä, että kaikkien, jotka kuuluivat johonkin kristilliseen kirkkokuntaan, oli solmittava avioliittonsa vihkimisellä ja että muilla, juutalaisia ja muhamettilaisia lukuunottamatta, ei ollut lainkaan mahdollisuutta Suomessa mennä oikeudellisesti pätevään avioliittoon. Tämä on tuottanut paljon vaikeuksia etenkin sen vuoksi, että kun täydellistä uskonnonvapautta maassamme ei vielä ole toteutettu, valtiokirkkoomme kuuluu muodollisesti suuri joukko sellaisia jäseniä, jotka mieluummin siitä luopuisivat, jos voisivat sen tehdä muuhun kirkkokuntaan yhtymättä. Näille on vihkimiskaava tuntunut uskontunnustukselta, johon he ovat vastoin vakaumustaan olleet pakotetut.
Pakollisen kirkollisen liiton aiheuttamia epäkohtia
Wastustus kirkollista vihkimistä vastaan onkin viime vuosikymmeninä eräiltä tahoilta tullut erittäin kiivaaksi, jopa vienyt siihenkin että muuten lojaaliset kansalaiset ovat ryhtyneet joko lain kiertämiseen tai suorastaan sen rikkomiseen. Eiväthän ole harvinaisia ne tapaukset, että avioliittoon aikovat sanomalehdissä ovat ilmoittaneet ilman mitään muodollisuuksia, laillistuttaakseen liittonsa kun siviliavioliitto tulee Suomessa mahdolliseksi.
Paljon ikävää huomiota ovat myöskin herättäneet ne tapaukset, jolloin avioliittoon aikovat Naimiskaaren 3 luvun 9 ja 10 pykälän nojalla ovat oikeuden tuomiolla saaneet toisen asianomaisista julistetuksi toisen puolisoksi. Tämä tapa sisältää aina, kun sitä yhteisestä sopimuksesta käytetään siviliavioliiton korvaajana, oikeudenkäyntilaitoksemme väärin käyttämistä ja valehtelemista oikeuden edessä. Ne lainpaikat, joihin tällaisessa tarkoituksessa on vedottu, tarkoittavat nim. ainoastaan niitä tapauksia, jolloin toinen asianomaisista vaatii vihkimistä, mutta toinen varhemmin luvattuaan lainmukaista avioliittoa ja sen nojalla vieteltyään toisen, myöhemmin ”karttaa vihkimistäja pysyy tässä vastahakoisuudessaan”. Tämähän ei ole ollut asianlaita kysymyksessä olevissa tapauksissa, vaan niissä molemmat keskinäisen sopimuksen perusteella haluavat alkaa yhteiselämää ilman vihkimistä.
Ei kumpikaan ole sellainen vääryyttä kärsinyt puoli, jolle tämä lain suoma turva on tarkoitettu. Se tärkeä seuraus näillä tapauksilla kuitenkin on ollut, että ne ovat levittäneet yleisössä käsitystä siitä, että jos omantunnonpakkoa ei tahdota harjoittaa, avioliiton solmiminen siviliviranomaisen edessä on tehtävä mahdolliseksi.
Pitkä tie siviliavioliittoon
Sen jälkeen kun siviliavioliittokysymystä oli vilkkaasti pohdittu julkisuudessa ja kirkolliskokous oli antanut periaatteellisen kannatuksensa asialle, hyväksyttiin vuoden 1911 valtiopäivillä ”Asetus avioliiton solmimisesta siviliviranomaisen edessä”. Valtiolliset olosuhteet ovat kuitenkin vaikuttaneet, että vasta nyt viime kuluneen marraskuun 28 p:nä asetus julkaistiin asetuskokoelmassa, ja astuu se voimaan 1 p:nä tammikuuta 1918.
Asetuksentarkoituksena on määrätä ainoastaan avioliiton solmimistavasta, mutta jättää vanha avioliittolainsäädäntö muissa kohdissa siviliavioliittojenkin suhteen voimaan. On tahdottu tulla siihen, että avioliitot olisivat yleisön silmissä samanlaiset ja samanarvoiset, olkootpa ne sitte solmitut kirkollisen tai siviliviranomaisen edessä. Muuten voisi helposti tulla yleiseksi sellainen käsitys, että toinen solmimistapa perustaisi vähemmän arvossa pidetyn ja mahdollisesti helpommin rikottavan avioliiton kuin toinen.
Asian luonnosta seuraa kuitenkin, että tämä asetus tuottaa eräitä muitakin muutoksia. Niinpä, vaikka siitä asetuksessa ei nimenomaan huomauteta, on selvää että sen voimaanastumisen jälkeen rippikoulun käymättömyys ei enää, niin kuin ennen, ole ehdottomana avioesteenä; se pakottaa vain asianomaisen kääntymään siviliviranomaisen puoleen. Mahdollista on että tulee olemaan sellaisia, jotka valitsevat siviliavioliittomuodon vain sen vuoksi, että heidän tällöin ei tarvitse suorittaa mitään vastaavaa oppijaksoa.
Waremmin oli avioliitto mahdollinen vain kristityille, juutalaisille ja muhamettilaisille. Uuden lain voimaan astumisen jälkeen on avioliitto siviliviranomaisen edessä solmittuna mahdollinen kaikille pakanoille niinkuin kristityille ja juutalaisillekin. Edellä kosketeltuja avioesteitä ei tosin ole nimenomaan poistettu, mutta lain tarkoituksen kannalta se on itsestään selvää.
Sen sijaan on valtiollisista syistä suljettu siviliavioliittoasetuksen ulkopuolelle kreikkalais-katolisen uskonopin tunnustajat ja Venäjällä kirjoissa olevat henkilöt. Nämä eivät siis uuden asetuksen voimaan astuttuakaan Suomessa voi solmia avioliittoa siviliviranomaisen edessä.
Vapaus valita kirkollinen tai sivililiitto
Suurinta erimielisyyttä herätti lainlaatijoissa kysymys, oliko asetuttava pakollisen vai valinnaisen siviliavioliittojärjestelmän kannalle. Edellisellä tarkoitetaan järjestelmää, jonka mukaan kaikki avioliitot ovat siviliviranomaisen edessä solmittavat, mutta asianomaisilla on vapaus määrätä, tahtovatko he, mikäli heidän kirkkokuntansa järjestys sen sallii, jälkeenpäin hankkia liitolleen kirkollisen siunauksen. Jälkimäisen mukaan taas asianomaiset saavat valita kumpaa muotoa he tahtovat käyttää. Kuitenkaan eivät tietysti ne, jotka eivät kuulu mihinkään kirkkokuntaan voi vasten tällaisen järjestystä saada siinä kirkollista vihkimistä.
Nyt julkaistu asetus asettuu valinnaisuuden kannalle. Tämän kautta on omantunnonvapaus tullut toteutetuksi laajemmassa määrässä, kuin toisen järjestelmän mukaan. Aivan yhtä väärin kuin oli pakottaa vihkimisen vastustajia alistumaan vihkimiseen, yhtä väärin olisi pakottaa niitä, jotka katsovat kirkollisella vihkimisellä päätettyä avioliittoa ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi avioliitoksi, solmimaan avioliittonsa siviliviranomaisen avustuksella ja tyydyttämään uskonnollisen toimituksen kaipuutaan vain jälkeenpäin tulleella siunauksella. Sitäkin vähemmän oli syytä tehdä siviliavioliittoa pakolliseksi, kun kirkollinen vihkiminen täysin tyydyttää ne vaatimukset varmuuteen ja julkisuuteen nähden, mitä yhteiskunnalliseltakin kannalta avioliiton solmimistavalle voidaan asettaa.
Siviliavioliiton solmiminen on uudessa asetuksessa jätetty kaupungeissa maistraatin määräyksen mukaan, joko maistraatin puheenjohtajan tai jonkun sen lainoppineen jäsenen tehtäväksi, maalla taas kihlakunnan tuomarin, kihlakunnanoikeuden puheenjohtajan tai Senaatin oikeusosaston määräämän henkilön toimeksi. Kaupunkeja koskevan määräyksen suhteen ei ole mitään sanottavaa. Että maalla kihlakunnan tuomari tai kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja toimivat avioliiton solmijoina, voi tuottaa hankaluutta sen kautta, että näiden viranomaisten virkapiirit ovat ylen laajat ja matkat heidän luoksensa siis voivat olla pitkät ja kalliit.
Tämän huonon puolen korvaa kuitenkin se, että tämä tehtävä, joka monissa tapauksissa voi vaatia juridisia tietoja ja suurta arvostelukykyä, on pätevien henkilöiden käsissä. Ja voidaanhan laajoissa kihlakunnissa ryhtyä toimenpiteisiin, jotta Senaatti määräisi muita henkilöitä tähän toimeen. Samoin voidaan asia järjestää sellaisissa paikoissa, missä siviliavioliittoja solmitaan niin paljon, että tämä, oikeastaan tuomareille vieras toimi tuottaisi heille ylen määrin työtä.
Kuulutusmenettely siviliavioliittoa solmittaessa
Niinkuin vihkimisen edellä on siviliavioliitonkin solmimisen edellä toimitettava kuulutus. Kuulutusta pyydetään sen piirin siviliavioliitonsolmijalta, missä naisen kotipaikka on ja kuulutus toimitetaan molempain asianomaisten kotipaikoissa. Sivilivirkamiehen on, ennenkuin hän myöntää kuulutuksen aivan niinkuin papinkin tarkastettava, onko avioesteitä olemassa. Tätä varten on avioliittoon pyrkivän tuotava asianomaisen rekisteriviranomaisen antama esteettömyystodistus.
Että kuulutus on pyydettävä naisen kotipaikasta, se on sellainen pieni, naisille osotettu kohteliaisuus, joita laeissamme on eräitä muitakin. Tarkoituksena tällä määräyksellä on säästää naisilta se vaiva, minkä kuulutusluvan hankkiminen toiselta paikkakunnalta tuottaa. Kirkollisesta kuulutuksesta on säädetty, että se on toimitettava siinä seurakunnassa, missä nainen on kirkonkirjoissa. Sivilikuulutuksen suhteen ei samaa menettelyä ole otettu käytäntöön, koska on edellytetty, etteivät jotkut kuulutettavat ole lainkaan kirkonkirjoissa.
Että sivilikuulutuksesta annettu määräys voi aiheuttaa selkkauksia, on kyllä mahdollista. Mikä on jonkun henkilönkotipaikka, sitä lienee tässä kohden arvosteltava samalla tavalla kuin Oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 1 §:ssä olevaa määräystä oikeuspaikasta riita-asioissa. Tunnettua on kuinka usein oikeudenkäynneissä esiintyy epätietoisuutta siitä, mikä on katsottava mainitun pykälän mukaiseksi oikeuspaikaksi. Paitsi että kotipaikan suhteen voi olla epävarmuutta, voi se seikka, että vakinaista asuntoa vailla olevat henkilöt voivat tämän määräyksen mukaan tulla kuulutetuiksi melkein missä tahansa tehdä kuulutuksen käytännöllisen tarkoituksen melkein mitättömäksi. Kuulutuksen tarkoituksenahan on antaa niille henkilöille, joitten oikeuksia aiottu avioliitto loukkaa, tilaisuus jäävimuistutuksen tekoon. Mitä epävarmempi kuulutuspaikka on, sitä vähemmän mahdollisuutta on jäävin tekijällä saada kuulutus tietoonsa.
Siviliavioliiton mahdollisia epäkohtia
Omituisen poikkeuksen siitä periaatteesta, että kirkollinen avioliitto ja siviliavioliitto mikäli mahdollista ovat asetettavat samanlaiseen asemaan, niin että toinen ei tule helpommaksi solmia kuin toinenkaan, on asetus tehnyt siinä että siviliavioliitto, milloin hengenvaarallinen tauti ei salli avioliiton lykkäämistä tai ”Keisari ja Suuriruhtinas” on antanut siihen luvan, voidaan solmia ilman kuuluttamista. Kirkollisen avioliiton suhteen on voimassa joko käytännön tai lakimääräyksen perusteella, että sairaus- ja eräissä muissa tapauksissa kuuluttaminen saadaan toimittaa yhtenä ainoana sunnuntaina ja vihkiminen voi tapahtua varhaisintaan kaksi päivää tämän jälkeen. Juristien kesken tulee varmaan olemaan epävarmuutta siitä, onko henkilö, jonka yksityistä oikeutta ilman kuulutusta solmittu siviliavioliitto loukkaa, oikeutettu nostamaan moitekanteen solmittua avioliittoa vastaan samoilla syillä, jotka muuten ovat esitettävät kuulutusaikana.
Voi esim. tapahtua, että mies, jonka morsiamen tuomari on julistanut hänen aviopuolisokseen, kuolinvuoteellaan – tai mahdollisesti vain luullulla kuolinvuoteellaan – on solminut avioliiton toisen naisen kanssa. Onko ensinmainitun oikeus silloin menetetty, vaikka hänellä kuulutuksen puuttuessa, ei ole ollut mahdollisuutta tehdä muistutusta avioliittoa vastaan? Myöskin voi olla mahdollista, että tätä määräystä käytetään väärin viekottelemalla esim. taloudellisten etujen saamiseksi heikkoja sairaita avioliittoon, joista ei olisi tullut mitään, jos asiakuulutuksen kautta olisi tullut julkiseksi ja edes lyhytkin harkitsemisaika olisi tehty pakolliseksi.
Kuulutus tapahtuu kunnan ilmoitustauluun 14 päiväksi pantavalla ilmoituksella. Jäävimuistutuksen teossa on noudatettava periaatteessa samallaista menettelyä kuin kirkollisen kuulutuksen suhteen. Asian käytännöllisessä järjestelyssä on kuulutuksen suhteen se puutteellisuus olemassa, että asetuksessa ei kuulutuksen toimittajaa ole velvoitettu antamaan tietoa tapahtuneesta kuulutuksesta asianomaiselle rekisteriviranomaiselle. Tällä on kyllä tieto siitä, onko esteettömyystodistus kuulutusta varten otettu, mutta esteettömyystodistuksen ottamisesta ei vielä voida tehdä johtopäätöstä siitä, onko kuulutus tapahtunut vai ei. Tällainen puutteellisuus on omiaan saamaan paljon sekaannusta aikaan. Se lienee kuitenkin hallinnollisella määräyksellä korjattavissa.
Lyhyt vihkitoimitus
Jos kuulutusaika on päättynyt ilman, että avioestettä on ilmaantunut, saa avioliiton solmiminen tapahtua. Se suoritetaan yllämainittujen, avioliitonsolmijoiksi määrättyjen viranomaisten edessä riippumatta näiden alueellisesta virka-pätevyydestä. Avioliiton solmiminen tapahtuu siten, että viranomainen kummaltakin avioon aikovalta erikseen kysyy tahtovatko he mennä toistensa kanssa avioliittoon ja saatuaan myöntävän vastauksen julistaa heidät aviopuolisoiksi. Siviliavioliiton solmiminen siis sisältää samat asiat, mitkä kirkollisessakin vihkimyksessä ovat juridisesti oleelliset. Pois on jäänyt paitsi uskonnollista puolta myöskin m.m. vakuutus ”rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä”.
Toimituksessa tulee olla läsnä kaksi todistajaa, joina voivat olla avioliittoon aikovien sukulaisetkin. 30 päivässä toimituksen jälkeen on viranomaisen lähetettävä tieto avioliiton solmimisesta asianomaiselle rekisterivirastolle. Avioerosta ovat voimassa aivan samat määräykset kuin vihkimisellä päätetyn avioliiton suhteen, paitsi että tuomiokapituli ei anna erokirjaa. Oikeudentuomio korvaa erokirjan ja on tuomarin lähetettävä tieto erosta rekisteriviranomaiselle.
Kun eduskunta hyväksyi puheenaolevan asetuksen, pyysi se samalla, että hallitus vahvistaisi viranomaisille taksat heidän toimistaan siviliavioliiton solmimista varten ja että hallitus väliaikaisesti järjestäisi sivilirekisterin pidon. Mitään hallinnollisia määräyksiä näistä asioista ei ainakaan tätä kirjoitettaessa vielä ole annettu.
Siviliavioliitto-asetuksen julkaiseminen tultanee yleensä vastaanottamaan tyydytyksellä. Nekin, jotka omalta kannaltaan katsovat kirkollisen vihkimisen olevan jotain, joka kuuluu avioliiton olemukseen, eivät yleensä nykyään enää vastustane sitä, että omantunnonpakko muilta poistetaan. Ne siviliavioliiton esitaistelijat taas, jotka ovat eläneet laillistuttamattomissa aviosuhteissa, rientänevät nyt laillistuttamaan ne. Luultavaa on, että muutenkin ensi alussa siviliavioliittojen luku tulee olemaan suhteellisesti runsas. Vasta parin vuoden kuluttua, kun olot ovat ehtineet tasaantua, saamme nähdä, kuinka suuri osa kansastamme siviliavioliittoa pysyvästi kaipaa.
Hilma Jahnsson, Suomen Nainen 1/1918
kirkollinen avioliitto / siviiliavioliittoJahnsson, Hilma ×
