Suomalaisten jääkäripataljoona oli taistelutehtävissä Saksan itärintamalla Riianlahdella kesäkuusta 1916 maaliskuuhun 1917. Sotilaat saivat merkittävää ammatillista rintamakokemusta ankarissa oloissa. Myös vakavia ristiriitoja esiintyi, kun paluu Suomeen näytti viivästyvän.
Suomalaisten vapaaehtoisten sotilaskoulutus oli alkanut helmikuussa 1915 Pohjois-Saksan Holsteinin Lockstedtissa. Elo-syyskuussa heistä tuli Saksan armeijan sotilaita, mutta heiltä ei vaadittu sotilasvalaa. Sen sijaan heidän tuli tehdä sitoumus palvella Saksaa kaikkialla ja kaikin voimin.
Jääkäreille haluttiin antaa rintamakokemusta. Heistä muodostettiin 9.5.1916 Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr 27 eli Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Sen vahvuus oli 1 254 suomalaista ja 203 saksalaista. Pataljoona siirtyi rintamavastuuseen kesäkuun alussa 1916 noin neljän kilometrin rintamalohkolle Riian eteläpuolella kulkevan kapean Misse-joen varrella.
Vastassa oli venäläisten 7. Siperialainen Armeijakunta, jonka esikunnassa palveli muun muassa everstiluutnantti Wilhelm Thesleff. Hänellä, kuten jääkäreilläkin, tuli olemaan suuri rooli Suomessa 1918.
Ekkau-Kekkaun asemat heinäkuussa 1916
Pataljoonan tehtävät olivat enimmäkseen vartiopalvelusta ja asemien linnoittamista. Soinen maasto ja sadekausi sekä ruuan ja hygienian puute ja huonous tekivät oloista vaikeita ja aiheuttivat tyytymättömyyttä. Juhannuksena kaksi jääkäriä loikkasi venäläisten puolelle. Seuraavana päivänä suomalaisten asemiin kohdistui ankara tykistökeskitys, johon kuoli yksi jääkäri ja neljä haavoittui. Vielä kolmaskin jääkäri loikkasi.
Heinäkuussa pataljoonan kaksi yksikköä joutui taisteluun pataljoonan vastuualueen ulkopuolella. Lauri Malmbergin johtama tykistöjaos osallistui venäläisten hyökkäyksen torjuntaan Ekkau-Kekkaun (Jecava-Kekava) kaistalla 19. heinäkuuta alkaen. Kenraaliluutnantiksi ylenneestä Malmbergista tuli myöhemmin suojeluskuntain ylipäällikkö.
Ainoa hyökkäys, johon suomalaisjääkärit osallistuivat koko sodan aikana, tapahtui Schmardenin (Smarde) kaistalla 25. heinäkuuta (ks. ikkuna).
Dumben (Klapkalnciems) elo–joulukuu 1916
Elokuun lopulla pataljoona siirrettiin Riianlahden rantakaistalle Dumben (Klapkalnciems) alueelle. Maasto oli kuivaa, mutta vihollisen toiminta aktiivisempaa, mikä aiheutti tappioita. Pataljoonan vastuulla oli 4–5 kilometrin rintamakaista.. Dumben lähellä olevaan Kalpkainciemsin saksalaiseen sotilashautaan on haudattu viisi alueen taisteluissa kaatunutta suomalaista jääkäriä.
Syksyllä pataljoonassa koettiin sisäinen kriisi, jota on kutsuttu suureksi tyytymättömyydeksi. Sen taustalla oli turhautuminen ja huhu pataljoonan käyttämisestä hyökkäysosastona itärintamalla. Toivo kotiinpaluusta etääntyi. Tyytymättömyys kasvoi mittoihin, jonka seurauksena oli kurinpalautustoimia ja pataljoona uhattiin jopa hajottaa. Pataljoona vedettiin etulinjasta 13. joulukuuta ja siirrettiin Libauhun (Liepaja), jossa koulutusta jatkettiin.
Aa-joen taistelut tammikuu 1917
Pataljoona määrättiin – vastoin sille annettua lupausta – jälleen rintamalle 5. tammikuuta 1917. Kaksi päivää myöhemmin se joutui torjumaan Venäjän 12. armeijakunnan läpimurtoa Aa-joella. Hankeen kaivetut huterat asemat, kylmä viima ja vihollisen ankara tulitus tekivät oloista vaikeat. Komentajana koulutuksen alusta saakka toiminut majuri Maximilian Bayer siirtyi länsirintamalle, jossa hän kaatui lokakuussa. Bayerin tilalle tuli kapteeni Julius Knaths.
Pataljoona siirtyi 18. tammikuuta pois rintamalta Mitauhun, jossa miehille jaettiin suksivarustus. Osastoa valmisteltiin käyttämään vastahyökkäyksessä. Tyytymättömyys pataljoonassa kasvoi. Lähtökäskystä kieltäytynyt lapualainen jääkäri Sven Saarikoski ammuttiin 24. tammikuuta. Ampuja oli hänen esimiehensä Armas Ståhlberg. Hän kaatui Joutsenossa huhtikuussa 1918 valkoisen armeijan majurina.
Hiihto-osasto odotti hyökkäyskäskyä Mangalin-Skangalin alueella ankarassa pakkasessa. Käskyä ei tullut, osasto vetäytyi ja pataljoonan osia ryhdyttiin siirtämään Libauhun helmikuun alusta lähtien, osa jäi Tukkumiin (Tukums).
Libau maaliskuu 1917–helmikuu 1918
Pataljoona irrotettiin rintamalta Libauhun 25.3.1917. Suomalaisten tappiot rintamalla olivat 11 kaatunutta, yksi kuolettavasti haavoittunut ja yksi kadonnut sekä 49 haavoittunutta. Rintamalla palvelleista 15 menehtyi tauteihin, useimmiten tuberkuloosiin. Kaikki Kuurinmaalla kaatuneet tai sairaaloissa kuolleet jääkärit haudattiin nykyisen Latvian alueelle. Pääosa haudoista on löydetty ja osin kunnostettu.
Pataljoonan koulutusta jatkettiin Libaussa 13.2.1918 saakka, jolloin pataljoona hajotettiin. Pataljoonan lippu vihittiin Libaun Pyhän kolminaisuuden (Trinitatis) kirkossa. Jääkärit vannoivat sotilasvalan Suomen lailliselle hallitukselle. Uudeksi komentajaksi tuli Suomen hallituksen valtuuttamana everstiluutnantti Wilhelm Thesleff. Jääkärit allekirjoittivat sitoumuksen palvella Suomen armeijassa vähintään vuoden ajan ja he saivat suomalaiset sotilasarvot. 11.2.1918 ylennettiin 1 130 jääkäriä suomalaisiin sotilasarvoihin, 403 upseeria ja 727 aliupseeria.
Videolinkkejä:
Lähteitä:
Tuomas Hoppu, Jääkärit Saksan tiellä. Jääkäreiden tarina kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. Postimuseo 2016.
Matti Lauerma, Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Vaiheet ja vaikutus. WSOY 1966.
Matti Lackman, Suomen vai Saksan puolesta. Jääkäreiden tuntematon historia. Otava 2000.
