Suomen Ammattijärjestö (SAJ) antoi 20. lokakuuta julistuksen, jolla se kiirehti Työväen järjestyskaartien perustamista. Julistus vauhditti ratkaisevasti kaartinmuodostusta koko maassa. SDP hyväksyi julistuksen lokakuun lopussa.
SAJ:n julistus antoi kaartien perustamiselle työväenliikkeen yhden arvovaltaisimman järjestön virallisen tuen. SDP:n puoluevaltuusto yhtyi SAJ:n kantaan 28.–30. lokakuuta pitämässään kokouksessa. Erityisesti puoluesihteeri Matti Turkia oli osallistunut kaartien perustamisen suunnitteluun.
SAJ ja SDP asettuivat julistuksella jo meneillään olleen kehityksen johtoon, jota ne yrittivät suunnata järjestäytyneen työväenliikkeen haluamaan suuntaan. Punakaarteja oli perustettu erityisesti kaupunkeihin. Esimerkiksi Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta oli päättänyt 3. syyskuuta kaartin perustamisesta. Vuoden 1906 punakaartilaiset olivat järjestäytyneet pääkaupungissa jo toukokuussa. Kaartimuodostukseen johtavan kehitykseen johtavana toimintana voi nähdä poliisitoiminnan ottamisen työväenliikkeen määräysvaltaan keväästä 1917 lähtien.
Työväenlehdet julkaisivat 24. lokakuuta lähtien ”Työväen järjestyskaartien säännöt”, jotka perustuivat vuoden 1906 punakaartien sääntöihin. Ne oli laatinut Suomen vanhan sotaväen käynyt Työmiehen toimittaja Kaarlo Luoto. Säännöissä korostui se, että kaartien on koostuttava työväenjärjestöjen jäsenistä. Niihin sisältyi sotilaallisen järjestäytymisen ydin, sillä kaartilaiset oli määrä järjestää Suomen entisen sotaväen tapaan osastoihin, plutooniin, komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin, joista muodostui prikaati. Suomen vanhan sotaväen mukaisesti.
Vaalitappio yksi kaartinmuodostuksen taustatekijöistä
Lokakuun alun eduskuntavaaleissa koettu vaalitappio aiheutti hämmennystä sosiaalidemokraattien johdossa. Etenkin sen suuruus oli puolueelle yllätys. Puolueen parlamentaarisen vaikuttamisen mahdollisuudet kaventuivat 11 paikan menettämisen myötä.
Eduskunnan puhemiehenä toiminut Kullervo Manner kirjoitti Työmieheen useita artikkeleita, joissa hän väitti porvarien vaalivoiton perustuneen valheellisiin lupauksiin ja suoranaiseen vaalituloksen väärentämiseen. Samantapaisia ajatuksia esitti Otto Ville Kuusinen.
Työmies-lehti toi esille tapauksia, joissa työväestöön kuuluvilta oli evätty äänioikeus. Lehden mukaan pääsyy oli kuitenkin sosiaalidemokraattien osallistuminen senaattiin pääministeripuolueena. Monet työväenlehdet, kuten viipurilainen Työ, etsivät selitystä pienviljelijöiden siirtymisestä maalaisliiton äänestäjiksi.
Yhtenä painostuskeinona tuli esiin suurlakko, josta puhui painostuskeinona muun muassa entinen pääministeri Oskari Tokoi Turussa pitämässään puheessa. Tokoin mukaan työväellä oli voimaa vaalituloksesta huolimatta. Hän oli myös valmis ulkoparlamentaariseen toimintaan. Tokoi kehotti työväkeä varustautumiseen ja kurinalaisuuteen, mutta kehotuksesta vallankumoukseen ei ollut kyse.
Vastatoimi porvarien kaarteille
Työväen järjestyskaartien perustamista kannattaneet esittivät hankkeen välttämättömänä vastatoimena porvarien pyrkimyksille. Suomessa oli lokakuun lopussa 1917 yhteensä 315 suojeluskuntaa. Pääosa niistä oli perustettu elo- ja syyskuussa. Eniten suojeluskuntia oli Lounais-Suomessa, Pohjanmaalla ja Karjalassa.
Työväenlehdistö leimasi suojeluskunnat lahtarikaarteiksi, jotka ajoivat vain porvariston luokkaetuja. Ammattiosastot ja työväenyhdistykset erottivat jäsenyydestään suojeluskuntiin liittyneet työläiset. Lokakuun alussa 1917 työväenlehdet alkoivat julkaista uutisia suojeluskuntatoimintaan osallistuneiden erottamisesta työväenjärjestöistä.
Useissa maalaispitäjissä oli pyritty perustamaan yhteisiä järjestyskaarteja. Näin tapahtui muun muassa Leppävirralla, Pielavedellä, Pielijärvellä, Puolangalla ja Tarvasjoella. Sosialisteja osallistui näillä paikkakunnilla suojeluskunnan toimintaan vielä alkusyksystä 1917.
Erityisen kovan arvostelun kohteeksi joutui senaatin päätöksellä aloitettu poliisikoulutus Porvoon Saksanniemessä ja Helsingin Kaivohuoneella. Työväenlehdet leimasivat koulutuksen osaksi lahtarikaartien toimintaa.
Yksi poliisikoulutuksen johtajista oli Helsingin poliisimestarina 1906–1908 toiminut everstiluutnantti Bruno Jalander, jonka senaatti nimitti Uudenmaan läänin kuvernööriksi 23. lokakuuta 1917. Jalander pyrki siirtämään Helsingin poliisilaitoksen valvontaansa ja syrjäyttämään johtotehtävissä olleet miliisit.
Varautumista vallankumouksen mahdollisuuteen
Kehotus kaartien perustamiseen liittyi poliittisen tilanteen kiristymiseen Suomessa ja Venäjällä. Pietarista kantautui tietoja bolsevikkien aseman vahvistumisesta. Uusi vallankumous näytti yhä todennäköisemmältä. Sosiaalidemokraateilla oli läheiset yhteydet Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan ymmärtämystä osoittaneisiin bolsevikkien kanssa.
Vallankumous näytti lokakuussa mahdolliselta myös Suomessa. SDP:n kaartimuodostukselle antaman hyväksymisen kanssa rinnan valmistui Me vaadimme -julistus. Puolue painosti julistuksella eduskuntaa, joka aloitti toimintansa marraskuun alussa. Nopeita yhteiskunnallisia uudistuksia ja suojeluskuntien lakkauttamista vaatinut tulistus antoi myös pohjan lakkoliikehdinnälle.
Järjestyskaartien ensimmäisenä ylipäällikkönä toimi SDP:n puoluesihteeri Matti Turkia. Hänen valintansa taustalla oli se, että järjestyskaarteja oli tarkoitus käyttää yleislakon tukea. Kaartien alkuvaiheen merkittäviin toimijoihin kuului myös ammattiyhdistysmies Oskari Tokoi.
Kaartimuodostus liittyi toisaalta varautumiseen vallankumoukseen. Ilmapiiriin vaikutti osaltaan se, että puheet ”kansalaissodan” mahdollisuudesta Suomessa yleistyivät Suomessa lokakuussa. Radikaalia toimintaa kannattaneista työväenliikkeen jäsenistä osa kiirehti kaartien järjestämistä ja nopeaa toimintaa, jotta porvarit eivät ehtisi saada omia kaartejaan toimintakuntoisiksi.
SAJ ja SDP pyrkivät toisaalta esittämään kaartien perustamisen puolustuksellisena toimena. Järjestyskaartien johtava toimikunta antoi 1. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan työväki odotti vallankumouksen tuovan rauhan, työtä ja leipää sekä turvaavaan työväen valtiollisen toiminnan edellytykset. Kaartien tarkoituksena oli torjua porvarien taantumukselliset suunnitelmat. Osa järjestyskaarteista sai kuitenkin alusta lähtien vallankumouksellisen luonteen Tällöin järjestyskaarti toimi punakaartin peitejärjestönä.
Kaartien määrä lisääntyi nopeasti SAJ:n ja SDP:n asetuttua virallisesti kannattamaan niiden perustamista. Niitä oli perustettu marraskuun puoliväliin mennessä liki puoleen maan kunnista. Marraskuun suurlakon aikana kaartit kykenivät ottamaan hallintaansa pääosan kaupungeista ja lukuisia tehdaspaikkakuntia. Vallankumous toteutui paikallisesti monilla paikkakunnilla, mutta valtakunnallinen kumous jäi tekemättä.
Kirjallisuutta:
Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.
Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.
Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.
