Suomen hallituksena toimi keväällä 1918 ns. Vaasan senaatti. Sen muodostivat aluksi tammikuun lopussa Vaasaan siirtyneet kolme senaattoria Heikki Renvall, E. Y. Pehkonen ja Alexander Frey sekä neljäntenä Tampereelta muutamaa päivää myöhemmin tullut Juhani Arajärvi.
Maaliskuun lopussa heihin liittyivät senaatin puheenjohtaja pääministeri P. E. Svinhufvud ja Jalmar Castrén. Vaasan senaatti palasi Helsinkiin 4.5. ja yhtyi Helsingissä saksalaisten vapautuksen jälkeen muodostettuun ns. Helsingin senaattiin.
Etelä-Pohjanmaasta hallituksen tukikohta
Eduskunnan 27.11.1917 valitsemalla P. E. Svinhufvudin johtamalla senaatilla ei ollut armeijaa, poliisia eikä rajavartiolaitosta. Senaatti ryhtyi luomaan järjestysvaltaa lähettämällä Etelä-Pohjanmaalle Venäjältä palanneen kenraalimajuri Paul von Gerichin, joka oli toiminut rykmentinkomentajana ja koulutusupseerina. Hän aloitti 15.12.1917 Vaasassa suojeluskuntapiirin päällikkönä ja ryhtyi organisoimaan perusteilla olleiden suojeluskuntien toimintaa.
Punaisten 17.11. hajottama Porvoon lähistöllä sijainnut Saksanniemen poliisikoulu sai joulun alla uudet toimitilat Lappajärveltä Pohjanmaalta. Vimpelissä aloitettiin 28.12. kolmiviikkoinen parinsadan miehen päällystökurssi, jota von Gerich johti ja opettajiksi ja harjoittajiksi tuli Saksasta jääkäreitä.
Puolivirallinen elin Sotilaskomitea oli valinnut joulukuussa 1917 Venäjältä palanneen kenraali Gustaf Mannerheimin puheenjohtajakseen tammikuun alussa 1918. Senaatti nimitti hänet Etelä-Pohjanmaan järjestysjoukkojen päälliköksi. Mannerheim lähti Vaasaan 18.1.mukanaan sotilaskomitean neljä upseeria. Seuraavana päivänä he muodostivat Vaasassa esikunnan, josta muodostui Vaasaan siirtyneen hallituksen alaisen armeijan johtoelin.
Lähteekö hallitus Helsingistä?
Helsingissä senaattorit odottivat kapinan puhkeavan minä päivänä hyvänsä.
Heikki Renvall välitti huhun tulossa olevasta kapinan alkamisesta pääministeri Svinhufvudille. Renvallin mukaan hän sopi Svinhufvudin kanssa siitä, että ”puolet senaatista olisi alinomaa matkoilla pohjoisessa siltä varalta, että kapina syttyisi. Laadimme luettelonkin valmiiksi niistä, joiden sitten piti uutta hallitusta ryhtyä muodostamaan”.
Aktivistipiirit ja erityisesti lääkäri Eino Suolahti olivat saaneet tiedon punaisten liikekannallepanosta. Aktivistit halusivat koko senaatin siirtyvän Vaasaan.
Lauantai-iltapäivällä 26.1. senaatin istuntosalin ulkopuolella tätä vaati kolmikko Eino Suolahti, edellisenä yönä Ruotsista palannut entinen senaattori ja sotilaskomitean jäsen Harald Åkerman sekä senaattori Onni Talas. Lähtöä varten oli jo varattu erikoisjuna.
Svinhufvud oli jyrkästi lähtöä vastaan, sillä hänestä se olisi koettu antautumiseksi: ”Meidän asemamme oli jokseenkin sama kuin kapteenin uppoavassa laivassa, sillä me saimme jättää paikkamme vasta viimeiseksi.” Jos senaatti siirtyisi muualle ”kansa voisi saada sen käsityksen, että herrat senaattorit ajattelevat enemmän omaa turvallisuuttaan kuin maan asioitten selvittämistä”.
Hallitus teki kello 17 päätöksen olla matkustamatta minnekään. Senaattorit E. N. Setälä ja O. W. Louhivuori olivat matkaa vastaan, mutta Renvall ja Talas puolesta. Talaan pyynnöstä Suolahti tuli vielä taivuttelemaan Svinhufvudia, että edes puolet senaattoreista matkustaisi välittömästi. Viimeinen juna lähtisi kello 18.10, eikä rataa pidetty enää sen jälkeen turvallisena. Svinhufvud toisti, että senaatti ei voinut olla niin pelkurimainen, että karkaisi.
Kolme senaattoria siirtyi Vaasaan viime hetkellä
Senaattori Alexander Freyn mukaan Suolahti ja Åkerman onnistuivat lopulta taivuttamaan Svinhufvudin hyväksymään sen, että edes osa senaatista matkustaisi Vaasaan.
Svinhufvud ilmoitti: ”Määrään kolme hallituksen jäsentä lähtemään nyt heti Vaasaan, ja näiksi ehdotan Talasta, Freytä ja Pehkosta.” Kun Talas kieltäytyi, Svinhufvud määräsi tilalle Renvallin.
Lain mukaan senaatti on päätösvaltainen, jos kolme senaattoria ovat yksimielisiä.
Frey oli ”kakkosministeri” sisäministeriössä ja Pehkonen maatalousministeriössä. Frey on kertonut: ”Pekka antoi meille jokaiselle erikoisia määräyksiä. Renvallin piti lähteä tarkastamaan kouluja, Pehkosella oli elintarvikeasioita hoidettavanaan ja minun piti käydä tutkimassa poliisikoulua.”
Pehkonen ehti asemalle hyvissä ajoin. Renvall halusi ottaa mukaan edellisvuonna naimansa 29-vuotiaan Elisabeth Palmqvistin. Renvall vaati salonkivaunua, ja kun sellaista ei ollut, hän ei halunnutkaan lähteä. Asemalla ollut senaattori Kyösti Kallio suuttui ja ärjäisi: ”Lapa heti vaunuun.” Frey ehti junaan vaimonsa kanssa aivan viime tingassa.
Kun tuli tieto, että punaiset olivat vallanneet Tampereen aseman, järjesti Talas uuden reitin. Kolme senaattoria poistuivat Lempäälässä ja kiersivät sieltä Kangasalan asemalle, josta he pääsivät Haapamäen kautta jälleen Pohjanmaalle. Ylistaron kohdalla suojeluskuntalaiset katkaisivat radan luulleen sitä venäläisten sotilasjunaksi. Veturi suistui kiskoilta, kuljettaja ja lämmittäjä kuolivat, mutta senaattorit säilyivät vahingoittumattomina ja pääsivät lopulta Vaasaan.
Valtiovarain Juhani Arajärvi oli kotonaan Tampereella, jossa hän totesi punakaartilaisten vartioivan hänen johtamansa Kansallispankin konttoria. Hän päätti palata Helsinkiin ja meni vaimonsa kanssa asemalle odottamaan junaa. Asemalla hän kuuli vallankumouksen alkamisesta ja senaattorien vangitsemismääräyksestä. Arajärvi käveli Messukylään ja sieltä hevosella Kangasalle ja sieltä edelleen hevoskyydillä Aitolahden, Teiskon, Kurun, Ruoveden ja Virtain kautta Alavudelle. Vaasaan Arajärvi saapui 1.2.
Vaasan senaatin työskentely
Vaasasta tuli nyt väliaikainen Suomen pääkaupunki. Aluksi Vaasan senaatti työskenteli maaherran asuntotalossa sijaitsevassa teollisuuskoulun huoneistossa. Sen alakerrassa oli asepaja, jonka koneitten jyskytys häiritsi niin paljon, että senaatti muutti Vaasan kaupungintaloon.
Renvall ryhtyi johtamaan senaattia eli toimimaan vt. pääministerinä. Työnjaoksi sovittiin, että Renvall hoitaa ulkoasiat ja kauppa- ja teollisuus- sekä kirkollis- ja opetustoimituskunnan asiat. Arajärvi hoitaa valtiovarat sekä kulkulaitosasiat. Freyn vastuulle tulivat sisä-, oikeus- ja sotilasasiat ja Pehkoselle maatalous ja elintarvikkeet. Vaasan lääninkonttori ryhtyi toimimaan Suomen valtiokonttorina, Vaasan postikonttori postihallituksena ja tullikamari tullihallituksena. Lisäksi perustettiin väliaikaiset elintarvike-, merenkulku ja metsähallitukset.
Vaasan senaatti koetti löytää varoja sodan käymiseen. Luotiin ”Vaasan rahaa”, shekkejä 20 miljoonan markan edestä. Ruotsin ja Norjan pankeista hankittiin yksityisiä luottoja, joilla oli valtion takaus. Yksityispankkien rahavarat saatiin hallituksen käytettäväksi. 27.3. laskettiin liikkeelle 200 miljoonan markan ”vapauden laina”.
Ylellisyystavaroiden tulleja korotettiin 100–200 prosenttia. Suomen raha määrättiin 9.3. ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi. Elintarvikkeille määrättiin vientikielto. Säännöstelyssä viljan korttiannos supistui 75 grammaan päivää kohti. Huonon tilanteen takia perustettiin pettuleipätehdas ja aloitettiin selluloosan valmistus jauholisäkkeeksi.
Helsinkiin jääneet kansanedustajat päättivät pysyä pääkaupungissa. Vaasaan päätyi kuitenkin 18 kansanedustajaa, jotka kokoontuivat säännöllisesti muodostaen eräänlaisen senaatin neuvottelukunnan. Paikalla oli 7 maalaisliittolaista, 6 vanhasuomalaista, 3 nuorsuomalaista sekä yksi edustaja kummastakin kansanpuolueesta. He kokoontuivat 21 kertaa ja muodostivat lisäksi valmisteluvaliokunnan ja pari muuta valiokuntaa.
Vaikka kansanedustajilla ei ollut päätösvaltaa, he keskustelivat merkittävistä senaatin asioista kuten asevelvollisuuden toimeenpanosta ja kunnallisvaalien lykkäyksestä. He esittivät kysymyksiä senaatille Saksan sopimuksista, Vienan ja Aunuksen retkistä, päämajan ulkopolitiikasta, vankityövoiman käytöstä ja sotalaitoksen tulevaisuudesta.
Vaasan senaatin merkittävin päätös koski asevelvollisuuden toimeenpanoa. Senaatti kutsui 18.2. ”kaikki asekuntoiset miehet, jotka ennen tammikuun 1 päivää 1918 ovat täyttäneet vähintään 21 ja enintään 40 vuotta, saapumaan kutsuntaan”. Päätös nojautui vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin, ”jota ei ole koskaan kumottu”. Kutsunnat alkoivat 25.2. Kouluttajien rungon muodostivat edellisenä päivänä Vaasaan saapuneet, Saksassa perusteellisen koulutuksen ja sotakokemuksen saaneet jääkärit.
Ulkopolitiikka ja Saksan apu
Ulkopolitiikan osalta eniten tulkinnanvaraisuutta on syntynyt Saksan avun pyytämisestä. Sisällissotaa käyvällä valkoisella Suomella oli tammikuun lopulta lähtien neljä päättäjätahoa. Pääministeri Svinhufvud lähetti maan alta Helsingistä viestejä hallituksen nimissä ja pakoon päästyään esiintyi Berliinissä ja Tukholmassa hallituksen päämiehenä. Renvallin johtama Vaasan senaatti otti kantaa ulkopolitiikkaan. Kolmannen omaa linjaansa veti kenraali Mannerheimin johtama päämaja. Suomen edustajat Saksassa Edvard Hjelt ja Rafael Erich toimivat saamiensa valtakirjojen nojalla itsenäisesti.
Sotatoimien johtamisen osalta tilanne oli selkeämpi. Pääministeri Svinhufvud oli nimittänyt Mannerheimin Etelä-Pohjanmaalla olevien suojeluskuntien johtoon. Senaatti oli julistanut 25.1. suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Mannerheim johti esikuntineen suvereenisti sotatoimia eivätkä siviilit niihin puuttuneet. Mannerheim antoi Antrean asemalla Karjalan kannaksella 23.2. päiväkäskyn, joka tunnetaan miekkavalana. Hän vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin ”viimeinen Leninin soturi ja huligaani” olisi karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.
Suhde Saksan suoraan sotilasapuun oli mutkikkaampi. Renvall pyysi 7.2. Suomen Saksassa olevaa edustajaa Edvard Hjeltiä tiedustelemaan, voiko Saksa antaa aseellista apua. Tällä ei tarkoitettu interventiota. Hjelt ja hänen apunaan toiminut professori Rafael Erich olivat saaneet jo joulukuussa Svinhufvudilta useita avoimia valtakirjoja Saksan avun saamiseksi. Hjelt ja Erich toimivat itsenäisesti ja sopivat Saksan interventiosta. Kun tästä tuli tieto 2.3. Vaasaan, Mannerheim uhkasi erota ylipäällikön tehtävästä.
Vaasan senaatti sai Mannerheimin perumaan eronsa ja Vaasan senaatti 4.3. senaatti ilmoitti 4.3. pyytäneensä ”voimakkaan ystävän apua”.
Hjelt ja Erich solmivat 7.3. Suomen puolesta Saksan kanssa rauhansopimuksen sekä kauppa- ja merenkulkusopimukset. Svinhufvud hyväksyi ne päästyään Berliiniin, mutta kun Erich toi Saksa-sopimukset 19.3 Vaasaan, Vaasan senaatti ei ratifioinut sopimuksia. Seuraavana päivänä Mannerheim kiirehti saksalaisten lähettämistä Suomen avuksi. Senaatti nimitti 21.3. entisen senaattorin Harald Åkermanin senaatin yhdysupseeriksi Mannerheimin esikuntaan.
Sekä Vaasan senaatti että Mannerheim eivät voineet, eivätkä ehkä halunneetkaan, mitään sille, että Saksa teki neljä interventiota Suomeen maalis-huhtikuussa 1918. Kyse oli yhtäältä siitä, että tuli näyttää ulospäin, että suomalaiset ratkaisevat kapinan kukistamisen ja venäläisten karkottamisen, mutta toisaalta käytännön sotatoimien vieminen voitokkaaseen päätökseen edellytti merkittävää ulkomaista apua.
Kahden senaatin aika 15.4.–4.5.1918
Pääministeri Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén saapuivat Vaasaan 24.3.1918. Svinhufvud ryhtyi johtamaan toimintaa. Mutta kun saksalaiset olivat vapauttaneet Helsingin 13.4., perustivat maan alta vapautuneet senaattorit Kyösti Kallio, Onni Talas, Arthur Castrén ja O. W. Louhivuori Helsingin senaatin kaksi päivää myöhemmin. Suomella oli kaksi virallista hallitusta – ja kolmantena vielä Kullervo Mannerin johtama kapinahallitus Viipurissa.
Kallion johtama Helsingin senaatti ryhtyi määrätietoiseen toimintaan. Se määräsi venäläiset poistumaan maasta ja asetti Antti Tulenheimon huolehtimaan vangeista sekä aloitti puhdistukset senaatin virkakunnassa ja poliisilaitoksessa. Senaatti antoi myös määräyksiä taloudellisesta toiminnasta. Helsingin senaatin merkittävin päätös oli 17.4. asetuksella vahvistettu Viaporin linnoitusalueen liittäminen Suomeen.
Svinhufvud vaati välittömästi Helsingin senaattia ja eduskunnan jäseniä siirtymään Vaasaan. Nämä kieltäytyivät. Helsinkiin palannut E. N. Setälä ryhtyi virkaiältään vanhimpana johtamaan Helsingin senaattia 20.4. Hän pyysi tietoja Vaasan senaatin toiminnasta ja ilmoitti, että helsinkiläisten senaattorien oli mahdotonta lähteä Vaasaan. Perusteluna käytettiin sitä, että saksalaisten vallattua Helsingin siellä tarvittiin neuvotteluosapuoleksi oman maan hallitus.
Jännite Vaasan ja Helsingin senaattien välillä näkyi siinäkin, että Svinhufvud lähetti senaattori Jalmar Castrénin Helsinkiin hakemaan senaattoreita Vaasaan, ja Setälä lähetti puolestaan senaattori Onni Talaan Vaasaan hakemaan senaattoreita Helsinkiin. Kumpikin yritys oli tulokseton.
Jännite ilmeni myös erikoisena sähkeiden vaihtona. Kun Helsingin senaatti halusi antaa korkeimman kunniamerkin Saksan laivasto-osastoa johtaneelle Hugo Meurerille, kysyttiin Vaasasta ”Kuka on Meurer?” Vastaavasti Helsingistä lähetettiin Vaasaan kysymys: ”Onko Mannerheim nimitetty diktaattoriksi?”
Sotatoimien käännyttyä voitollisiksi Vaasan senaatti ryhtyi valmistautumaan sodanjälkeiseen aikaan. Se laati 29.4. perusteellisen 12 kohdan poliittisen ohjelman, joka sisälsi kohtia perustuslaista kuten että eduskunta valitsee presidentin kunnes hallitusmuodosta päätetään ja käytännön asioita kuten erityistuomioistuimen asettamisen tuomitsemaan kapinalliset.
Lopulta suora rautatieyhteys Vaasan ja Helsingin välille avautui 30.4. Svinhufvud ja hänen senaattinsa palasivat Helsinkiin 4.5. Maalla oli nyt yksi hallitus, joka hallitsi koko maata ja jolla oli omat sotavoimat. Kapina oli kukistettu ja venäläiset sotajoukot käytännössä karkotettu Suomesta. Svinhufvud ryhtyi johtamaan ehjää itsenäisyyssenaattia.
