Vuoden 1917 alussa Venäjä oli käynyt sotaa lähes kaksi ja puoli vuotta. Tyytymättömyys ja uudistuspaineet olivat kasautuneet.
Venäjä oli vuoden 1917 alussa perustuslaillinen monarkia. Valtionpäämies Nikolai II oli joutunut hyväksymään Japania vastaan käydyssä sodassa kärsityn tappion jälkeen perustuslain säätämisen 1906. Vuodesta 1613 Venäjää hallinneeseen Romanov-sukuun kuulunut keisari oli lain tultua voimaan edelleen itsevaltias. Perustuslaki lisäsi kuitenkin Venäjän hallituksena toimineen ministerineuvoston valtaa ja teki siitä maan hallituksen.
Nikolai II joutui elokuussa 1905 taipumaan neuvoa-antavan edustuskokouksen, duuman, perustamiseen Venäjälle keisarikunnan Japanille kärsimän tappion vuoksi.[1] Yhteiskunnallisten levottomuuksien jatkuessa duuma sai Nikolai II:n olojen rauhoittamiseksi antamassa lokakuun manifestissa lisää valtuuksia. Manifestin mukaan lakeja ei ollut määrä säätää ilman duuman osallistumista niiden laadintaan.
Päätös- ja toimeenpanovalta oli perustuslain säätämisen jälkeenkin viime kädessä keisarilla, vaikka perustuslain mukaan hänen valtaoikeuksiinsa jäivät ulkopolitiikka, sotilasasiat, ministerien ja virkamiesten nimitykset. Lisäksi keisari sai antaa hätäasetuksia, jos duuma ei ollut koolla.
Duuman toimintaan tyytymätön keisari saattoi lisäksi hajottaa kansaneduslaitoksen ja määrätä toimitettavaksi uudet vaalit. Venäjällä järjestettiin keisarivallan loppuaikana neljät duuman vaalit, joissa sen kokoonpano muuttui keisarin 1907 vahvistaman vaalilain muutoksen vuoksi konservatiivisemmaksi. Venäjää ei myöskään hallittu parlamentaarisesti, sillä ministerineuvosto ei ollut vastuussa toiminnastaan duumalle, vaan sen kokoonpanon päätti keisari yksinään.
Duuman laajensi yhteiskunnallista keskustelua
Keisarivaltaan kriittisesti tai torjuvasti suhtautuneet puolueet voittivat ensimmäiset duuman vaalit keväällä 1906, vaikka vaalilaki suosi varakkaita. Tsaari hajotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906 ja toisen duuman kesällä 1907. Toisessa duumassa olivat olleet edustettuna myös ensimmäisiä vaaleja boikotoineet sosialistit, joille kansanedustuslaitos tarjosi uuden propagandavälineen. Kolmannessa (1907–1912) ja neljännessä (1912–1917) duumassa vasemmiston ja liberaalien osuus paikoista laski keisarivallan vankkumattomien kannattajien toivomalla tavalla.[2]
Duuman jäsenmäärä vaihteli 387–433 edustajan välillä. Sen kautta julkiseen keskusteluun nousivat Venäjän lukuisat ongelmat, joita lehdistö käsitteli istuntoselostuksissaan erittäin laajasti. Sensuurin ote kirposi myös Venäjällä 1905, eikä sen palauttaminen onnistunut, sillä duuma jarrutti sensuurisäädösten kiristämistä. Lisäksi lehdistön kasvu teki sensorien työn ylivoimaiseksi. Kriittinen kirjoittelu Venäjän sisäisistä asioista ei vaimentunut edes maailmansodan sytyttyä isänmaallisen alkuinnostuksen mentyä ohi.
Vuonna 1914 Venäjällä ilmestyi yli tuhat aikakausjulkaisua ja 32 000 kirjaa. Laajalevikkisin lehti oli myös Suomessa aktiivisesti seurattu Russkoje Slovo. Vuonna 1916 sen levikki oli 750 000 kappaletta. Hallituspiirien kantoja heijasteli erityisesti Novoje Vremja.[3] Suomalaiset saivat venäläisen lehtiaineiston pohjalta laadittujen katsausten välityksellä yleiskuvan duuman keskusteluista.
Duuman ylähuoneena toimi vuoden 1906 perustuslain tultua voimaan 196-jäseninen valtakunnanneuvosto, joka oli alun perin toiminut 1810–1906 keisarin tukena lainvalmistelussa neuvoa-antavana elimenä. Keisari nimitti perustuslain mukaan puolet valtakunnanneuvoston jäsenistä vuodeksi kerrallaan. Loppuosan valitsivat eri yhteiskuntapiirit yhdeksäksi vuodeksi siten, että kolmasosa jäsenistä vaihtui kolmen vuoden välein. Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä määräsi, että Suomen eduskunnan on valittava kaksi edustajaa valtakunnanneuvostoon ja neljä duumaan. Eduskunta kieltäytyi tästä tehtävästä.
Stolypin pani rautaisin ottein Venäjän kuriin
Pääministeriksi keväällä 1906 ennen duuman kokoontumista nimitetyn Pjotr Arkadjevitš Stolypinin hallitus ei halunnut tehdä yhteistyötä duuman kanssa. Yhtenä syynä oli yhteiskunnallinen liikehdintä, jonka Stolypin halusi tukahduttaa. Keisarivallan vastustajat murhasivat 1906–1907 noin 4 000 virkamiestä. Myös Viaporin kapina heinä-elokuun vaihteessa 1906 kertoi valtakunnan kuohunnasta. Kapinan oli määrä olla osa laajempaa vallankumousliikettä.
Stolypin rauhoitti Venäjän kovin ottein. Levottomilla seuduilla toimineet rangaistusretkikunnat ja kenttäoikeudet palauttivat järjestyksen kuolemantuomioin ja vangitsemisin. Teloitettavat saivat kaulaansa hirttoköyden, jota sanottiin ”Stolypinin kravatiksi”.
Vangittuja odotti matka Siperiaan ”Stolypinkaksi” kutsutulla vankivaunulla. Kovat otteet johtivat opposition toiminnan näivettymiseen. Stolypinin perustuslain 87 pykälään pohjautuneet poikkeustoimet, jotka jatkuivat koko hänen kautensa ajan, heikensivät keisarikunnan alamaisten luottamusta lakeihin.
Stolypin ymmärsi toisaalta, että myös uudistukset olivat välttämättömiä. Hän toteutti maauudistuksen, joka vapautti viljelijät kyläyhteisön vallasta. Viljelijä sai erota yhteisöstä ja ryhtyä hoitamaan itsenäisesti tilaansa. Vuoteen 1914 mennessä Venäjälle muodostettiin kaksi miljoonaa yksityistilaa, joita oli noin viidennes kaikista talonpoikaistalouksista. Pääministeri arvioi itsenäisten viljelijöiden vaurastuessaan muuttuvan valtiojärjestyksen tukipylväiksi. Toisaalta perinteisten kyläyhteisöjen tilalle olisi tarvittu paikallishallinto.
Alueellisesti teiden, koulujen ja sairaaloiden ylläpidosta Venäjän Euroopan-puoleisissa osissa huolehti 43 semtsvoa, jotka oli perustettu Aleksanteri II:n maaorjuuden päättäneen maauudistuksen yhteydessä 1864. Semtsvoja ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa ja rajamaakunnissa. Valtaa semtsvoissa käytti pääosin aateli. Ensimmäisen maailmansodan aikana perustettu semstvojen ja kaupunkien liittojen yhteistyöelin Zemgor koordinoi armeijan huoltoa. Sen vastuulla olivat myös haavoittuneet ja pakolaiset. Yleisvenäläisen semtsvojen liiton puheenjohtajasta Georgi Jevgenjevitš Lvovista tuli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri maaliskuussa 1917.
Venäläistäminen voimistui kaikkialla valtakunnassa
Stolypin vauhditti myös valtakunnan yhtenäistämiseen tähdänneitä toimia, minkä keisarikunnan lukuisat vähemmistökansallisuudet kokivat sortona. Suomessa Stolypinin ote koettiin toisena venäläistämiskautena, jonka aikana autonomia kaventui. Suomeen vaikutti oleellisesti se, että suuriruhtinaskunnan asiat alkoivat kulkea keisarille ministerineuvoston kautta. Suora tie ministerivaltiosihteerin kautta hallitsijan luo katkesi.
Lähes kaikki Venäjän kansalliset vähemmistöt aiheuttivat huolta keisarikunnan yhtenäisyyden varjelijoille ja tiivistäjille. Baltiansaksalaisia epäiltiin yhteyksistä keisarilliseen Saksaan. Puolalaisten tiedettiin suhtautuvan Venäjää suopeammin Itävaltaan. Juutalaisten arveltiin mahdollisen sodan syttyessä ryhtyvän yhteistyöhön Saksan ja Itävallan kanssa. Armenialaiset elättelivät toiveita Venäjän ja Turkin raja-alueille perustettavasta Suur-Armeniasta. Gruusialaisten parissa sosialismi oli saanut vahvan jalansijan. Kaukaasian ja Keski-Aasian islaminuskoiset kansat olivat myötämielisiä Turkille.
Keski-Aasian paimentolaisilla oli kahnauksia venäläisten uudisasukkaiden kanssa.[4] Ensimmäiset kapinat puhkesivat Keski-Aasiassa vuonna 1916, kun kazakkeja, kirgiisejä ja uzbekkeja ryhdyttiin ottamaan työpataljooniin. Venäläiset tukahduttivat kapinan kovin ottein. Satojatuhansia ihmisiä pakeni kapinan seurauksena Kiinaan.[5]
Stolypinin kausi päättyi Kiovassa 1912 tapahtuneeseen murhaan. Hänen seuraajakseen nimitetty valtiovarainministeri Vladimir Nikolajevitš Kokovtsov hoiti hyvin valtiontaloutta, mutta häneltä puuttui laaja-alaisempi näkemys. Kokovtsov jatkoi pääministerinä myös valtiovarainministerin tehtävässä. Ministerineuvoston yhtenäisyys väheni ja ministerit solmivat itsenäisesti yhteyksiä hoviin ja kulissientakaisiin vaikuttajiin. Kokovtsov yritti saada hovissa vahvan vaikutusvallan saavuttaneen Grigori Rasputinin karkotetuksi kotiseudulleen Tobolskiin, mutta Nikolai II ei tähän suostunut.
Keisari erotti Kokovtsovin vuoden 1914 alussa, minkä jälkeen ministerineuvostolla ei ollut enää määrätietoista johtajaa. Erottamisen muodollisena syynä oli pääministeri kyvyttömyys valvoa lehdistöä.
Nikolai II:n uudeksi pääministeriksi nimittämä Ivan Logginovitš Goremykin (1839–1917) oli toiminut lyhyen aikaa pääministerinä vuonna 1906. Tuolloin hän oli joutunut väistymään määrätietoisemman Stolypinin tieltä. Ikääntynyt Goremykin oli epäsuosittu paitsi duuman myös ministerineuvoston jäsenten keskuudessa, mikä heikensi entisestään hallituksen toimintakykyä. Gomemykin sai toivomansa eron helmikuun alussa 1916. Tämän jälkeen Venäjällä oli runsaassa vuodessa kolme pääministeriä: Boris Vladimirovitš Stürmer (2.2.1916–10.11.1916), Aleksander Trepov (10.11.1916–9.1.1917)) ja Nikolai Dimitrijevitš Golitsyn.
Maailmansotaan yhtenä ympärysvalloista
Maailmansodassa Venäjä, Englanti ja Ranska muodostivat ympärysvaltoina tunnetun liittokunnan ytimen. Vastassaan niillä olivat keskusvallat, joiden tärkeimmät jäsenet olivat Saksa, Itävalta-Unkari ja Turkki. Ympärysvallat olivat jo sopineet voittoa seuraavista aluemuutoksista. Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Turkilta. Lisäksi tavoitteena oli saavuttaa Konstantinopolin, Bosporin ja Dardanellien hallinta.
Venäjän ja Ranskan liittosuhde oli syntynyt jo 1890-luvulla. Ranskan sitkeä diplomaattinen toiminta yhdistyneenä vihamielisyyteen Saksaa kohtaan saivat Venäjän yhteistyöhön myös Englannin kanssa. Vanhoilliset piirit vastustivat ajatusta liittosuhteesta perivihollisena pidetyn ja parlamentaarisesti hallitun kuningaskunnan kanssa. Englanti puolestaan suostui liittoon suojellakseen etujaan Intiassa.[6]
Ranska ja Venäjä olivat Englannin tukemana 1914 periaatteessa yhdessä vahvempia kuin Saksa ja Itävalta-Unkari. Venäjän armeijan siirtäminen länsirajalle kesti kuitenkin pitkään, vaikka Keski-Venäjältä oli rakennettu ranskalaisin varoin keisarikunnan länsiosiin johtavia rautateitä. Saksa toivoikin voivansa voittaa sodan lyömällä ensin Ranskan ja sen jälkeen Venäjän. Mikään maa ei ollut varautunut pitkään sotaan, mutta Venäjän valmiudet sodan venymiseen olivat kaikkein heikoimmat.[7]
Venäjän tilannetta vaikeutti suuresti parhaiden meriyhteyksien katkeaminen. Saksa esti kuljetukset Itämeren kautta ja Turkki sulki Mustallemerelle johtavan reitin. Käytössä olivat Muurmanskin ja Vladivostokin satamat. Muurmanskiin sataman käyttöä vaikeutti se, että rata Pietarista Jäämeren rannalle valmistui vasta syksyllä 1916. Vladivostok sijaitsi puolestaan pitkän ja hankalan rautatieyhteyden päässä Tyynenmeren rannalla.[8]
Duuma tuki sotaa sen alkuvaiheessa lähes yksimielisesti. Pyhä sota germaaneja vastaan nostatti nationalistista mielialaa. Liberaalien duuman jäsenten suhtautuminen alkoi kuitenkin muuttua keväällä 1915 kriittisemmäksi Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Duuman keskiryhmät muodostivat edistysmielisen blokin, joka vaati Venäjälle kansan luottamusta nauttivaa hallitusta. Enemmistö ministerineuvostosta tuki blokin vaatimuksia, mutta pääministeri Goremykin vastusti uudistuksia. Hän sai tsaarin keskeyttämään duuman istuntokauden 1915 ja erottamaan uudistuksia tukeneet ministerit.[9]
Kolmannes miehistä mobilisoitiin
Venäjän armeijaan kuului sodan alla 1,4 miljoonaa miestä. Sodan sytyttyä mobilisoitiin 3,1 miljoonaa 25–38-vuotiasta reserviläistä, nostomiestä, 400 000 ensimmäisen luokan 39–43-vuotiasta nostomiestä ja 400 000 armeijaa käymätöntä 22–24-vuotiasta nostomiestä. Vuoden 1914 loppuun mennessä palvelukseen kutsuttiin vielä 500 000 nostomiestä. Keisarillisen armeijan vahvuus oli tuolloin 5,1 miljoonaa miestä.
Venäjän armeija oli maailmansotaa käyvistä maista miesvahvuudeltaan suurin, mikä korvasi osittain aseistuksen, kaluston ja koulutuksen puutteet. Vuoteen 1917 mennessä Venäjä mobilisoi kaikkiaan 15 miljoonaa miestä. Lähes kolmannes täysi-ikäisistä miehistä joutui armeijaan Venäjän keisarikunnassa. Liikekannallepano ei kuitenkaan koskenut suomalaisia. Suuriruhtinaskunnan oma sotaväki oli lakkautettu 1901, eikä suomalaisia kutsuttu palvelukseen 1914 lukuun ottamatta upseerikoulutuksen saaneita. Lisäksi Venäjän armeijaan liittyi noin 700 suomalaista vapaaehtoista.[10]
Mieslukuisuudestaan huolimatta Venäjän armeija joutui perääntymään kauaksi sotaa edeltäneiltä rajoilta. Rintama kulki vuoden 1917 alussa Riianlahdelta Mustaanmereen. Saksa oli valloittanut Venäjään kuuluneet osat Puolasta 1915.
Romanian liittyminen sotaan elokuun lopussa 1916 johti Venäjän armeijan sotarasitusten lisääntymiseen. Itärintama piteni, kun venäläiset joutuivat tukemaan alkumenestyksensä jälkeen romahtanutta Romanian armeijaa. Saksan joukot valloittivat pääosan Romaniasta vuoden 1917 alkuun mennessä.
Keisari johti sotaa – valtakunta ajautuu kaaokseen
Nikolai II syrjäytti suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin ylipäällikön paikalta syksyllä 1915 ja ryhtyi itse johtamaan sodankäyntiä. Keisari siirtyi päämajaan Mohileviin ja poliittinen valta siirtyi yhä enemmän keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle. Samalla kasvoi Grigori Rasputinin vaikutusvalta. Syksystä 1915 kevääseen 1917 Venäjällä ehti toimia neljän pääministerin lisäksi viisi sotaministeriä ja kolme ulkoministeriä.[11]
Venäjän ongelmien kärjistyessä arvostelu lisääntyi sekä lehdistössä että duumassa. Marraskuussa 1916 kokoontuneen duuman istunnossa edistyksellisen blokin johtaja Pavel Miljukov syytti hallitusta kyvyttömyydestä ja vaati sen eroa. Keisari ei kuitenkaan taipunut duuman luottamusta nauttivan ministeristön muodostamiseen, vaikka häntä kehottivat siihen myös Englanti ja Ranska. Lisäksi monet keisarin lähisukulaiset ja muut monarkistit vaativat, että ”pimeät voimat” oli saatava pois politiikasta. Keisari jatkoi itsepintaisesti linjallaan ja nimitti aikaisempaa taantumuksellisempia ministereitä hallitukseen.[12]
Lehdet selostivat laajasti duumassa pidettyjä puheita. Arvostelijat viittasivat hovin ja Rasputinin yhteistoimintaan puhumalla ”pimeistä voimista”. Rasputinia vaikutusvaltaa arvosteli muun muassa pienen trudovikkipuolueen edustajana duumaan valittu Aleksander Kerenski. Hyvänä puhujana tunnetun Kerenskin vaikutusvalta lisääntyi duumassa erityisesti marraskuusta 1916 alkaen.
Venäjää pitkään vaivanneet elintarvike- ja polttoainepula pahenivat tammikuussa 1917. Vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä 9. tammikuuta (23.1.) noin 140 000 työläistä oli lakossa Pietarissa. Töistä jäi pois noin 40 prosenttia kaupungin kaikista työläisistä. Duuman puhemies Mihail Rodzjanko yritti turhaan taivutella keisaria uudistamaan hallitusta liberaalien toivomaan suuntaan.
Rautatiet kovalla kuormituksella
Venäjän rautateiden kuljetuskapasiteetti oli riittämätön jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Keisarikunnan talous ja väestö olivat kasvaneet nopeasti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta rautateiden suorituskyky ei kehittynyt samassa tahdissa.
Venäjän rautateillä kulki vaikeuksista huolimatta 1916 enemmän matkustajia ja rahtia kuin viimeisenä rauhanvuonna 1913. Matkustajamäärä kasvoi koko sodan ajan ja oli 1916 lähes 348 miljoonaa, mikä oli 48 prosenttia enemmän kuin 1913. Rahtikuljetusten kokonaispaino väheni aluksi sotavuosina, mutta nousi 1916 ennätystasolle 17 230 miljardiin puutaan (282 miljoonaa tonnia). Kasvua vuoteen 1913 verrattuna oli 32 prosenttia.
Kuljetusmäärät kasvoivat, vaikka niitä vaivasi kalustopula. Venäjän tilasi maailmasodan aikana rautatiekalustoa Britanniasta, Ruotsista, Tanskasta ja Yhdysvalloista. Etusijalla olivat sodankäyntiä palvelleet kuljetukset. Venäjä joutui kuitenkin osoittamaan runsaasti kalustoa myös siviiliväestön ja hallinnon evakuointeihin valtakunnan länsiosista.
Ongelmat johtuivat kaluston vähyydestä, ratojen heikosta kunnosta ja rataverkon harvuudesta. Tilannetta pahensi polttoainepula. Rautatiekuljetusten ajautuminen kaaosmaiseen tilaan oli yksi maaliskuun vallankumouksen taustatekijöistä. Tilanne heikkeni edelleen vuoden 1917 aikana.[13]
Linkkejä:
War and Revolution in Russia 1914–1921.
Russland im Ersten Weltkrieg. Armee der Bauernsöhne.
Russie 1917. Ranskankielinen dramatisoitu vuoden 1917 tapahtumista.
The Last Years of the Autocracy.
Lähteitä:
[1] Luntinen Pertti. 1986a. Keisarikunta mahtavimmillaan. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 287
[2] Luntinen Pertti. 1986b. Vanhan Venäjän viimeiset vuodet. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 288–299.
[3] Luntinen 1986b, s. 301.
[4] Luntinen 1986b, s. 288–299
[5] Joshua A. Sanborn, Russian Empire. International Ensyclopedia of the First World War, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/russian_empire
[6] Luntinen 1986b, s. 309. Samuel R. Williamson Jr, The Way to War. International Ensyclopedia of the First World War, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/the_way_to_war
[7] Luntinen 1986b, s. 311–312
[8] Zetterberg Seppo. 1986. Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava s. 313–314.
[9] Zetterberg 1986, s. 314–317.
[10] Harjula Mirko.2013. ”Ryssänupseerit”: ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. Helsinki: Books on Demand, s. 78. Zetterberg 1986, 316–317.
[11] Zetterberg 1986, s. 317–319.
[12] Zetterberg 1986, s. 319.
[13] Roland Cvetkovski. Railways (Russian Empire). http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/railways_russian_empire
