Venäjän ministerineuvosto herätti henkiin keisarivallan viime kuukausina ajatuksen Vuoksen vesivoiman käytöstä Pietarin tarpeisiin.
Uusi Suometar kertoi 12.1.1917 Novoje Vremjan tietojen pohjalta, että Venäjän ministerineuvosto oli hyväksynyt Vuoksen vesivoiman rakentamisesta kaksi ehdotusta, joiden tavoitteena oli Pietarin sähköntarpeen turvaaminen. ”Pikku-Imatra” ja Vallinkoski oli määrä pakkolunastaa. Aloitteentekijänä oli sotaministeri Mihail Beljajev, joka halusi vähentää kivihiilen käyttöä Pietarissa.
Ensimmäisenä oli tarkoituksena rakentaa Vallinkoski, jonka rakennustöihin ministerineuvosto oli osoittamassa 32 miljoonaa ruplaa (51,2 mmk = 61 miljoonaa euroa). Helsingin Sanomien (13.1.1917) mukaan 120 metriä pitkän, 115 metriä leveän ja putoamiskorkeudeltaan enimmillään 5,7-metrisen Vallinkosken rakentamisen oli määrä alkaa heti. Työt oli määrä saada valmiiksi vuoden 1918 puolivälissä. Aikataulu vaikutti erittäin kireältä.
”Suurenmoisten voimalaitosten rakentaminen Vallinkoskeen on kuitenkin nykyoloissa varsin suuritöinen tehtävä, jonka suorittaminen kaikesta päättäen vaati paljon pitemmän ajan. Mutta suunnitelman tultua toteutetuksi tulisi se Pietarin pitkäaikainen voimantarve, joka on edullista koskivoimalla tyydyttää, Vallinkoskesta saatavalla voimalla pääasiallisesti tyydytetyksi.”
Rakentaminen kuitenkaan ehtinyt alkaa ennen kuin olot Venäjällä muuttuivat ratkaisevasti maaliskuun vallankumouksen seurauksena.
Ajatus ei ollut uusi
Vuoksen vesivoiman käytöstä oli esitetty 1900-luvun alussa useita suunnitelmia, jotka senaatti oli hylännyt. Vuosina 1898–1900 Linnankoskeen oli rakennettu pieni voimalaitos, joka käytössä vain lyhyen aikaa. Tornator Oy vuokrasi voimalaitoksen 1915 ja kunnosti sen sähköntuotantoon. Linnankosken voimala tuotti 1920-luvulla sähköä Imatran voimalaitostyömaalle ja muutamille lähiseudun sähkönjakeluyhtiöille.
Kiinnostusta vesivoiman hyödyntämiseen oli kasvattanut sähkön kaukosiirron kehittymiseen suurjännitetekniikkaa hyväksikäyttäen lisäsi vesivoiman käyttömahdollisuuksia. Vuoksen vesivoima alkoi kiinnostaa venäläisiä sijoittajia, joiden omistamat Keksi-Eurooppaan rekisteröidyt yhtiöt ostivat koskiosuuksia. Osuuksia hankkivat muun muassa Syndicat d´étude d´enterprises industrielles et miniers Société Anonyme ja Wuoksen Aktien Gesellschaft. Venäläisomistuksen kasvusta ei pidetty Suomessa, joten omistussuhteet haluttiin häivyttää. Koskiosuuksien omistajat saivat niistä hyvän hinnan. Kauppojen seurauksena 68 prosenttia Ylä-Vuoksen koskista oli vuoteen 1914 mennessä siirtynyt ulkomaalaisomistukseen. Talolliset omistivat yhden prosentin ja Suomen valtio 31 prosenttia.
Suomen senaatti sai ennen ensimmäistä maailmansotaa käsiteltäväkseen useita Vuoksen hyödyntämistä koskeneita hakemuksia, joita se ei kuitenkaan hyväksynyt. Mielikuvituksellisimman ajatuksen kehitteli Sigurd Wettenhof-Asp. Hänen 1912 senaatille esittelemässään Kuurmanpohjan suunnitelmassa Vuoksen vedet olisi johdettu Saimaan kanavan tasolle rakennettuun kanavaan, jossa voima olisi hyödynnetty 60 metrin putouksesta.
Suomen valtio toteutti Imatran rakentamisen
Suomen valtio ryhtyi valmistelemaan Imatrankosken ottamista sähköntuotantoon jo syksyllä 1917. Eduskunta teki päätöksen kosken rakentamisesta 1921, ja valmistavat työt Imatralla alkoivat välittömästi. Suureksi kansalliseksi ponnistukseksi koettu sai erittäin myönteisen vastaanoton.
Matkailu- ja luonnonsuojeluväki eivät vastustaneet voimakkaasti yhden Suomen tunnetuimman luonnonnähtävyyden valjastamista sähköntuotantoon. Matkailuväki myös uskoi, että koski säilyisi nähtävyytenä rakentamisesta huolimatta. Professori Theodor Homén arveli eduskunnassa, että patoluukut voitaisiin ilman haittaa ja lisäkustannuksia sulkea tunniksi ja voimalaitoksen turbiineihin virtaisi silti riittävästi vettä voimantuotantoa ajatellen.
Imatran voimalaitoksen rakentaminen oli rakennusteknisesti vaativa suoritus. Vuodet 1922 ja 1923 olivat runsassateisia, minkä vuoksi vedenpinta oli korkealla. Voimalan oli tarkoitus valmistua käyttökuntoon 1928, mutta lakot viivästyttivät asennustöitä.
Veljesten Oiva ja Kauno S. Kallion suunnitteleman voimalaitoksen ensimmäisen vaiheen kustannukset olivat 344 miljoonaa markkaa (102 miljoona euroa). Tästä summasta neljännes katettiin ulkomaisilla lainoilla ja pääosa verotuloilla. Rakentamiskustannukset ylittivät vain neljällä prosentilla alun perin suunnitellut.
Ensimmäisessä vaiheessa voimalaitokseen asennettiin kolme turbiinia. Ne valmistivat Tampella Oy:n ja ruotsalainen Swedish Ab Karlstads Mekaniska Verkstadin toimittamia. Generaattorit toimitti ruotsalainen ASEA.
Laajamittainen sähköntuotanto antoi mahdollisuuden toimittaa sähköä eri puolille Suomea. Imatrankosken vesivoimalaitos yhdistettiin sen Turkuun ja Viipuriin yhdistävän 563 kilometrin mittaisen Suomen ensimmäisen 110 kV:n suurjännitesiirtojohdolla 16. tammikuuta 1929. Runkoyhteyteen liitettiin sähköasemien kautta sähkölaitosten alueverkkoja, muun muassa Helsingin 35 kV alueverkko. Imatran tuotannon arveltiin riittävän koko Suomen tarpeisiin pitkälle tulevaisuuteen.
Linkkejä:
Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Voimaa Vuoksesta. Tekniikan vaiheita 3/07.
Kirjallisuutta:
Sven Hirn. 1979. Imatran tarina. Kanta-Imatra seuran julkaisu N:o 3.
