Viidennet nykyajan olympiakisat Tukholmassa muodostuivat suomalaisittain suurmenestykseksi kahdella tavalla. Suomi nousi kisoissa urheilun suurvallaksi. 164 urheilijan joukkue sai 26 mitalia – 9 kultaa, 8 hopeaa ja 9 pronssia. Hyvä tulos perustui yleisurheiluun ja painiin. KOK:n Suomelle tarjoama mahdollisuus osallistua kisoihin antoi lisäksi mahdollisuuden korostaa suuriruhtinaanmaan erityisasemaa Venäjän imperiumissa. Suomalaissaavutusten kunniaksi nousi lipputankoon Venäjän trikolori sinivalkoisen viirin kera. Asetelma lisäsi kansainvälistä kiinnostusta Suomen tilannetta kohtaan. Urheilullisen voimansa osoittanut pieni Pohjolan kansa sai osakseen ihailua ja myötätuntoa.
Suomalaiset yleisurheilijat saavuttivat Tukholman kisoissa 13 mitalia ja painijat 7 mitalia. Parhaiten suomalaisista menestyi kolme kultaa ja yhden hopean saavuttanut kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen. Hänen voittonsa 5 000 metrillä ranskalaisesta Jean Bouinista oli yksi Tukholman kisojen huomatuimmista kamppailuista. Kolehmainen juoksi loppukilpailussa uuden maailmanennätyksen 14.36,6.[i]
Suomalaissaavutukset herättivät laajaa huomiota Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Vuodesta 1896 järjestetyt nykyajan olympialaiset olivat muuttuneet kituliaan alun jälkeen Tukholman kisoihin mennessä kansainväliseksi suurtapahtumaksi. Kisoihin osallistui 2400 urheilijaa 28 maasta. Tapahtumista raportoi ruotsalaislehtien lisäksi 444 ulkomaalaista toimittajaa, joita palvelivat lehdistökeskus ja hyvät lennätinyhteydet.
Eniten toimittajia tuli Isosta-Britanniasta ja Yhdysvaltojen itäosista. Suomesta oli paikalla 15 lehtimiestä ja 1 lehtinainen. Lennätinyhteyden ansiosta tulokset saatiin tuoreeltaan Suomeen, jossa lehtien toimitusten ulkopuolella odotti uutisia suuri määrä kiinnostuneita. Kisatapahtumat tallentuivat myös filminauhalle ja ensimmäiset välähdykset kisoista nähtiin Helsingissä jo niiden aikana.[ii]
Suomi – mitaleilla mitattuna elinvoimainen kansakunta
Olympiamenestyksen tuottamaa kansainvälistä näkyvyyttä lisäsi urheilun ennen ensimmäistä maailmansotaa kasvanut merkitys kansakuntien välisten voimasuhteiden mittarina. Lontoon olympialasissa 1908 päähuomion sai Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kamppailu. Tukholman kisoissa kansakuntien välinen kilpailu korostui entisestään. Ruotsi valmistautui kisoihin huolella ja sijoittui mitalitilastossa toiseksi Yhdysvaltojen jälkeen. Suomi ylsi Ison-Britannian jälkeen neljänneksi.
Valtionjohtajat ja lehdistö vertailivat Tukholman olympiamenestyksen pohjalta kansakuntien elinvoimaa. Mitalitilaston kärkimaat Yhdysvallat ja Ruotsi näyttäytyivät vahvoina kansakuntina. Sen sijaan Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Venäjä menestyivät väkilukuunsa nähden heikosti. Kaikki neljä maata lisäsivät panostusta urheiluun taatakseen menestyksen Berliinin 1916 olympialaisissa. Suomesta tilasto antoi edullisen kuvan. Kansainvälinen lehdistö tulkitsi maaseutuvaltaisen yhteiskunnan välttäneen kaupungistumisen ja teollistumisen kirot. Suomalaiset itse kokivat mitalien todistavan maansa kuuluvan sivistyneisiin länsimaihin toisin kuin vain viisi mitalia saanut Venäjä.[iii]
Suomalaiset urheiluvaikuttajat ja monet poliitikot näkivät Tukholman olympiamenestyksen yhdistäneen riitaista Suomen kansaa. Pikemminkin voitot siirsivät kiistat sivuun kisojen ajaksi. Voimistelu- ja urheiluliike oli hajaantumassa, kun ruotsinkieliset perustivat oman liiton toukokuussa 1912. Kisojen alla puhkesi myös riita Tukholman kisojen naisvoimistelunäytökseen osallistuneen Suomen joukkueen käyttämästä komentokielestä. Voimistelijoita johti ruotsiksi naisvoimistelun kehittäjä Elli Björksten, mitä Kisakenttä-lehden päätoimittajan Anni Collanin johtamien suomenkielisten oli vaikea hyväksyä. Työväenlehdet arvostelivat puolestaan urheilun nostattamaa kansallista uhoa, jonka ne näkivät palvelevan kapitalisteja.[iv]
Osanoton mahdollisti Coubertinin urheilumaantiede
Suomen olympiaosanotto perustui Kansainvälisen Olympiakomitean (KOK) 1907 viidelle ei-itsenäiselle urheilukansakunnalle myöntämään erioikeuteen. KOK:n puheenjohtajan Pierre de Coubertinin ajaman erityiskohtelun ehtoja olivat korkeatasoinen urheilukulttuuri, erillinen hallinto ja kuuluminen vain yhteen valtioon. Suomen ohella olympiakelpoisuuden saivat Australaasia (Australia ja Uusi-Seelanti), Böömi, Etelä-Afrikka ja Kanada. Puola ja Katalonia eivät sen sijaan päässet mukaan kisoihin. Olympialaisista Suomi sai uuden väylän tuoda esille erityisasemaansa Venäjän imperiumissa. Suomi osallistui omana joukkueenaan Lontoon kisoihin 1908 ja sai yhteensä viisi mitalia. Painija Verner Weckman saavutti ensimmäisenä suomalaisena olympiakultaa.
Tukholman olympialaisten alla suomalaiset että venäläiset tiedostivat kisojen kansainvälisen huomioarvon. Otettaan Suomesta kiristänyt Venäjä pyrki estämään suuriruhtinaanmaan itsenäisen osallistumisen. Ruotsi ja KOK eivät taipuneet Venäjän vaatimukseen. Myös Itävalta-Unkari asetti Böömiä koskevia ehtoja. Suomi ja Böömi pääsivät kisoihin, mutta ilman omaa lippua. Ruotsin, Venäjän ja KOK:n saavuttama kompromissi säästi suomalaiset pohtimasta, mitä lippua kisoissa olisi käytetty. Suuriruhtinaanmaalla ei nimittäin ollut virallista lippua. Suomalaismenestyksen kunniaksi nousi lipputankoon heti kilpailun jälkeen sekä Venäjän trikolori että sinivalkoinen viiri. Kuningas Kustaa V jakoi palkinnot vasta kisojen päätöspäivänä, jolloin lippuja ei käytetty.
Avajaisissa Suomen joukkue järjesti harkitun provokaation ja saapui stadionille helsinkiläisen Gymnastiksföreningen för Fruntimmer i Helsingfors -voimisteluseuran sinivalkoisen lipun taakse ryhmittyneenä. Lippu vietiin pois KOK:n suomalaisjäsen R. F. von Willebrandin kehotuksesta, koska sen käyttö rikkoi avajaismarssista tehtyä sopimusta. Suomalaiset poistuivat avajaisista pelkän nimikyltin jäljessä.[v] Joukkueen kilpailuasuissa oli tunnuksena suuriruhtinaanmaan leijonavaakuna, jonka kukin urheilija teetti itse Suomen Olympiakomitealta saatujen ohjeiden pohjalta. Komitea rahoitti olympiamatkan keräys- ja lahjoitusvaroin, sillä kenraalikuvernööri F. A. Seyn kielsi tukiarpajaiset. Päätöksen jyrkkyyttä korosti se, että senaatti oli myöntänyt avustuksen Lontoon kisamatkaan.[vi]
Suomen saama kansainvälinen huomio ärsytti keisarikunnan johtoa. Venäjä ja Itävalta-Unkari saivat kumottua Suomen ja Böömin erityisaseman olympialiikkeessä kesäkuussa 1914. Venäjä tarjosi suomalaisurheilijoille mahdollisuutta osallistua Berliinin kisoihin keisarikunnan joukkueessa, mihin he eivät olleet valmiita. Suomessa KOK:n päätös nähtiin jälleen yhtenä osoituksena venäläistämisestä. Berliinin kisat peruuntuivat maailmansodan takia, eivätkä urheilijat joutuneet pohtimaan osallistumistaan kilpailuihin venäläisinä. Vuoden 1920 olympialaisiin Antwerpenissa Suomi pääsi mukaan itsenäisenä valtiona.[vii]
Antiikin sankareiden veroisia urhoja
Pierre de Coubertinin korostama nykyajan olympiakisojen yhteys antiikkiin liitti myös suomalaiset urheilusankarit kunniakkaaseen kulttuuriseen jatkumoon. Rinnastukset antiikin sankareihin yleistyivät Suomessa 1890-luvun lopulla, kun venäläistämispaine koveni. Vertauskuvien hakeminen antiikista antoi myös mahdollisuuden käsitellä arkaluontoisia poliittisia kysymyksiä. Kreikan ja Persian sodista puhuttaessa ihmiset tiesivät, että aiheena oli Suomen asema lännen etuvartiona.
Lisäksi eliitin luomassa sankarikuvassa ihanteellinen suomalaisuus liittyi urheilun avulla myyttiseen antiikin sankaruuteen. Suomalaisuuden arvo kohosi, kun sen voitiin esittää olevan osa Euroopan vanhinta kulttuuriperinnettä tai vähintään rinnastuvan siihen. Tämä käsitys jäi vaikuttamaan myös Suomen itsenäistyttyä. Aimo Halila palasi tulkintaan vielä vuonna 1959 suomalaisen urheiluseuratoiminnan alkuvaiheita käsittelevässä tutkimuksessaan.[viii]
Suomalaisurheilijoiden saavutukset puhuttelivat myös työväenliikkeen kannattajia. Vasemmistolehdet yrittivät kuitenkin tehdä eroa ”isänmaallisiin intoilijoihin”, jotka selittivät ”jokaisen maan kansallisen kunniantunnon vaativan” osallistumista kisoihin. Työmiehen ”Filippuksen” mielestä olympiakisoihin liitetty ”kansallinen innostus” oli humpuukia ja valheellista. Kisoja oli luokkaluonteestaan huolimatta käytettävä työväenluokan tietoisuuden kehittämiseen. Työläisurheilijoiden esimerkki saattoi kannustaa nuoria toimimaan elin- ja työolojensa parantamiseksi.”Pienoisen Suomen” lähettämistä urheilijoista oli kunnostautunut erityisesti ”vaatimaton työläisnuorukainen Hannes Kolehmainen”.[ix]
Itsenäistymisen lähtölaukaus?
Tukholman voitoista suurimman vertauskuvallisen arvon sai aikalaisten silmissä 5 000 metrin tiukka loppuratkaisu. Uusi Suometar tulkitsi, että ”tuo Hannes Kolehmaisen yksi metri tekee Suomen laajemmin maailmalla tunnetuksi kuin suuret, pitkäaikaiset tutkimukset”.[x] Urheiluideologi Lauri Pihkala tulkitsi vielä 1950-luvulla olympiamenestyksen antaneen itsenäisyysliikkeelle ratkaisevan sysäyksen. Hannes Kolehmaisen 5 000 metrin voitto vauhditti Pihkalan mukaan Suomen itsenäistymistä enemmän kuin yksikään kaunokirjallinen teos.[xi]
Tukholma sopi erinomaisesti itsenäistymisen suureen kertomukseen. Maailmansotien välillä muotoutui ilmaisu Suomen juoksemisesta maailmankartalle Tukholmassa 1912. Lopulliseen muotonsa tarina kiteytyi talvisodan alla syksyllä 1939. Urheilutoimittaja Martti Jukola julisti lokakuussa Suomen Urheilulehdessä Hannes Kolehmaisen juosseen Suomen maailmankartalle. Talvisodan sytyttyä Helsingin Sanomat julkaisi Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin piirroksen, jossa Kolehmainen juoksee maapallon päällä.[xii]
Suomen itsenäisyyden alkuvuosina Tukholman kisamuistoista korostui avajaisten lippukiista. Poisviety seuralippu muuntui usein Suomen siniristilipuksi, jota ei kuitenkaan ollut olemassa virallisena tunnuksena 1912. Tämä tulkinta vahvistui toisen maailmansodan aikana, jolloin suomalainen sotapropaganda esitteli venäläisten eri aikoina harjoittamia sortotoimia.[xiii]
[i] Sjöblom Kenth. 2007. Teoksessa Tikander Vesa–Viita Ossi, Sadan vuoden olympiadi. Suomalaisen olympialiikkeen historia. Helsinki: WSOY ja Suomen Olympiakomitea, s. 31–38.
[ii] Hintikka Matti. 2012. Uuden Urheilujournalismin aika. Teoksessa Forsman Riitta–Tikander Vesa, Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912, s. 96–103. Helsinki: Suomen Urheilumuseo. Kokkonen Jouko. 2012. Penkkiurheiluinnostusta kotimaassa. Teoksessa Forsman Riitta–Tikander Vesa, Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912, s. 104–107. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.
[iii] Kokkonen Jouko. 2008. Kansakunta kilpasilla. Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900 – 1952. Bibliotheca Historica 119. Helsinki: SKS s. 70–71.
[iv] Kokkonen 2008, s. 72–73 ja 79.
[v] Kokkonen 2008, s. 66–69.
[vi] Sjöblom 2007, s.30–34.
[vii] Kokkonen 2008, s. 70–75. Molzberger Ansgar. 2010. Die Olympischen Spiele 1912 in Stockholm –„Vaterländische Spiele“ als Durchbruch für die Olympische Bewegung, Dissertation, Köln, s. 264–265.
[viii] Halila 1959, s. 17.
[ix] Filippus, Olympialaisten kisojen merkityksestä ja hyödystä, Työmies 6.7.1912. Yhtä ja toista kisawiikoilta I, Työmies 17.7.1912. Yhtä ja toista kisawiikoilta III, Työmies 19.7.1912.
[x] Matti, Kirje Helsingistä, Uusi Suometar 14.7.1912.
[xi] Kokkonen 2008, s. 11 ja 240–241.
[xii] Viita Ossi. 2003. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Helsinki: Otava, s. 334–339. Kokkonen 2008, s. 223–224.
[xiii] Kokkonen 2008, s. 240–241.
Linkkejä:
Ylen Elävän arkiston kooste Tukholman olympiakisoja käsittelevistä radio-ohjelmista
