Tammikuussa 1918 eduskunta jatkoi työtään lähes kapinan alkamiseen saakka. Sisällissodan osapuolten edustajat istuivat samoissa kokouksissa pohtimassa muun muassa, millainen lippu Suomella pitäisi olla.
Eduskunta kokoontui viimeisen kerran täysistuntoon syksyllä 1917 valitussa kokoonpanossa tammikuun 25. päivänä 1918. Viimeisen puheenvuoron kiisteltäessä seuraavan täysistunnon ajankohdasta käytti sosiaalidemokraatti Edvard Gylling:
”Minä ilmoitan vastalauseen sen johdosta, että tällä tavoin estetään eduskuntaa käsittelemästä ja päättämästä sen hallituksen moninkertaisista laittomuuksista, joka kaiken muun lisäksi nykyisin provoseeraa ilmeistä kansalaissotaa. Vastatkoon oikeisto seurauksista!”
Gylling kuului niihin sosiaalidemokraatteihin, jotka olivat jo päättäneet lähteä vallankumouksen tielle. Eduskunnan toiminta keskeytyi sisällissodan ajaksi. Seuraavan kerran eduskunta kokoontui 15. päivänä toukokuuta valkoisten voitonparaatin aattona. Ensivaiheessa vain 84 kansanedustajaa pääsi paikalle.
Ainoana sosiaalidemokraattina eduskuntatyöhön osallistui aluksi Matti Paasivuori. Myöhemmin eduskuntaan palasi myös Evert Huttunen. Eduskuntatyön käynnistyttyä 15 pidätettyä SDP:n edustajaa todettiin syyttömiksi ja vapautettiin, mikä ei silti mahdollistanut heidän paluutaan eduskuntaan. Eri puolilta Suomea valtiopäiville pyrkineet pidätettiin jo matkalla, mikä esti heidän pääsynsä Helsinkiin.
Matti Paasivuori teki jo 24. toukokuuta välikysymyksen ”erinäisten kansanedustajien vangitsemisen johdosta”. Se kuitenkin raukesi. Vain kuusi vuonna 1918 valkoisten viranomaisten tavoittamista SDP:n listoilta 1917 vaaleissa valituista kansanedustajista vältti kokonaan syytteet ja tuomiot.
Eduskunta muodostui käytännössä porvarillisten puolueiden kansanedustajista. Enimmillään tynkäeduskunnan työhön osallistui 111 kansanedustajaa. Eduskuntatyön laillisuutta ja ennen kaikkea edustuksellisen pohjan laajuutta pohdittiin jonkin verran. Keskustelua vaimensivat kuitenkin poikkeustilamääräykset, joiden vuoksi työväenlehdet eivät voineet ilmestyä eivätkä työväenjärjestöt toimia.
Parlamentilla riitti päätettävää
Eduskunnan ratkaistavana oli suuria kysymyksiä. Kapinaan ryhtyneiden ja vankileireille joutuneiden punaisten kohtalo oli epäselvä. Eduskunta hyväksyi 29. toukokuuta lain valtiorikoksista epäiltyjen tutkimisesta ja tuomitsemisesta. Valtiorikosoikeudesta annetun lain nojalla tutkittiin yli 75 000 tapausta ja langetettiin lähes 68 000 tuomiota. Syksyllä 1918 eduskunta hyväksyi kaksi armahduslakia, joiden seurauksena vapautui pääosa valtiorikosoikeudessa tuomion saaneista punaisista.
Maanvuokraajien asema oli saatava järjestettyä nopeasti yhteiskuntarauhan varmistamiseksi. Torppien ja muiden vuokraviljelmien muuttamista kannatti tynkäeduskunnan käytännössä yksimielisesti. Erimielisyydet koskivat lunastusmenettelyn yksityiskohtia ja omistajalle maksettavaa korvausta. Lunastusehdot eduskunta määritteli lopulta vuokralaisella suotuisiksi. Lakiin sisältyi pykälä, joka eväsi lunastusoikeuden sisällissodan seurauksena kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen tai kuolemaan tuomitulta.
Eduskunta hyväksyi lunastuslain 17. heinäkuuta 1918 äänin 104–2. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud vahvisti lain lokakuussa 1918. Sen toteuttaminen alkoi täydessä mitassa keväällä 1919. Punakaartilaispykälä poistui laista eduskunnan voimasuhteiden muututtua 1919 vaaleissa.
Kaikkein kiireellisempiä toimia vaati uhkaava nälänhätä. Maassa oli voimassa elintarvikesäännöstely, joka perustui 1917 säädettyyn lakiin. Tynkäeduskunta tarkensi lakia 1918. Laki itsessään ei riittänyt, kun elintarvikepulaan ei ollut luvassa helpotusta kotimaasta ja ulkomaankauppaa ei voitu käydä kuin rajoitetusti. Eduskunnan ja keinovalikoima olikin vuoden 1918 puolella niukka. Tilannetta vaikeutti se, säännöstelyn toteuttaminen 1917 annettu paikallishallinnon tehtäväksi.
Kuningasmielinen enemmistö halusi saksalaisen prinssin
Tynkäeduskunta otti käsittelyyn myös hallitusmuotokysymyksen, joka nousi keskusteluun uudessa muodossa sisällissodan seurauksena. Suomi oli julistettu tasavallaksi, mutta Itsenäisyysjulistuksen yhteydessä eduskunnalle annettua uusi tasavaltaista hallitusmuotoesitystä ei ehditty hyväksyä ennen sisällissotaa. Alkuvuoden 1918 kokemusten perusteella huomattava osa porvarillisesti ajattelevista kansalaisista alkoi pitää perustuslaillista monarkiaa parempana valtiomuotona.
Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud puhui vielä huhtikuun lopussa 1918 tarpeesta järjestää presidentin vaali, mutta hän kääntyi toukokuussa kuningasmieliseksi. Kuningasajatuksia vauhditti osaltaan Suomen riippuvuus Saksasta. Saksalaisen prinssin valitseminen Suomen valtionpäämieheksi näytti saksalaissuuntauksen kannattajista parhaalta tavalta varmistaa eurooppalaisen suurvallan tuki Suomen itsenäisyydelle.
Kuningasvaltaisen hallitusmuodon kannattajilla oli enemmistö eduskunnassa. Tähän ryhmään lukeutuivat vanhasuomalaiset, RKP ja osa nuorsuomalaisista, joiden kuningas mielisiä johti P. E. Svinhufvud. Tasavaltaa kannattivat maalaisliitto, osa nuorsuomalaisista K. J: Ståhlbergin johdolla ja päätöksenteosta käytännössä sivussa ollut SDP. Edellisvuonna eduskuntaa viisi edustajaa saanut Kansanpuolue jakautui nuorsuomalaisten tavoin.
Eduskunnan enemmistö oli kuningasvaltaisen hallitusmuodon kannalla, mutta hallitusmuodon muuttamisella ei ollut takanaan kiireelliseksi julistamiseen vaadittua 5/6 enemmistöä. Ratkaisevassa äänestyksessä kiireelliseksi julistamista kannatti 75 ja vastusti 28 kansanedustajaa. Monarkian kannattajat vetosivat tämän jälkeen vuoden 1772 hallitusmuotoon pykälään, jonka nojalla he esittivät senaatille valtuuksia ryhtyä valmistelemaan kuninkaanvaalia. Eduskunta antoi 9. elokuuta 1918 äänin 58–44 senaatille valtuudet aloittaa kuninkaanvaalin valmistelut.
Lokakuussa eduskunta valitsi äänin 64–41 Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi. Suomalaiset olivat pyrkineet saamaan kuninkaaksi keisari Vilhelm II:n pojan Oskarin, mutta keisari ei tähän suostunut. Kuninkaan Suomeen tulo muuttui mahdottomaksi Saksan antauduttua 11.11.1918.
Maailmansodan tulos päätti tynkäeduskunnan ajan
Tynkäeduskunnan kauden päättymistä vauhditti maailmansodan päättyminen Saksan tappioon. Sodan voittaneet länsivallat edellyttivät, että Suomessa järjestetään uudet vapaat eduskuntavaalit maaliskuussa. Maltillisen vasemmiston poliittiset toimintamahdollisuudet palautuivat samalla vuoden 1918 lopulla.
Maaliskuussa 1919 järjestetyissä vaaleissa SDP sai 80 paikkaa. Toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi maalaisliitto 42 edustajalla. Tasavaltaisen hallitusmuodon läpimeno oli varmaa, sillä sen kannalla oli myös Kansallisen Edistyspuolueen 26 kansanedustajaa. Kiireelliseksi julistamiseen vaadittua enemmistöä niillä ei kuitenkaan ollut, mikä vaikutti hallitusmuotoesityksen käsittelyyn. Se hyväksyttiin eduskunnassa lopulta kesäkuussa 1919 ja tuli voimaan 17. heinäkuuta 1919.
Suomenkielisen sivistyneistön johtamat vanha- ja nuorsuomalaiset puolueet purkautuivat hallitusmuotokamppailun seurauksena. Valtiomuotokysymys johti Suomalaisen puolueen ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajien uudelleenryhmittymiseen. Monarkiaa kannattaneet vanha- nuorsuomalaiset muodostivat Kansallinen Kokoomuspuolueen ja nuorsuomalaisten tasavaltaiset ryhmittyivät Kansalliseen Edistyspuolueeseen.
Linkkejä:
Matti Paasivuoren välikysymys erinäisten eduskunnan jäsenten vangitsemisten johdosta.