Manner-Suomen eteläisimmän satamakaupungin Hangon strategisesti tärkeä sijainti teki siitä sekä sisällissodan että jatkosodan näyttämön.
Hangon kaupunki perustettiin 1874. Bromarvin kappeliseurakunnasta erotetussa kaupungissa oli tuolloin vain noin 200 asukasta. Väkiluku kääntyi nousuun 1880-luvulla ja ylitti 2000 asukkaan rajan 1890-luvun alussa. Suomen itsenäistyessä Hangossa oli 6 000 asukasta.
Kaupungin perustaminen liittyi Suomen teollistumiseen ja ulkomaankaupan vilkastumiseen. Kasvava puunjalostusteollisuus toivoi saavansa mahdollisimman pitkään jäättömänä pysyvän vientisataman. Pietarilaisten liikemiesten rakennuttama rautatie Hyvinkäältä Hankoon valmistui lokakuussa 1873, jolloin otettiin käyttöön myös Hangon satama. Hanko sai ulkomaankaupan harjoittamiseen vielä tuolloin vaaditut kaupunkioikeudet 10. tammikuuta 1874.
Hangossa oli aikaisemmin sijainnut linnoitus, jonka rakentamistyöt oli aloitettu 1790-luvulla. Venäläiset sijoittivat Suomen sodan jälkeen Hankoon pienen varuskunnan. Krimin sodan alussa kevätkesällä 1854 linnoitus kykeni puolustautumaan englantilaisen laivasto-osaston hyökkäystä vastaan. Venäläiset päättivät kuitenkin hävittää linnoituksen ja räjäyttivät sen heinäkuussa 1854.
Hangon sataman ja radan oli viennin lisäksi tarkoitus palvella kauttakulkuliikennettä Pietariin. Samaan aikaan valmistui kuitenkin myös Vironmaan kuvernementtiin Paldiskin satama, josta oli suorempi rautatieyhteys Pietariin. Hangon ratayhtiö ja satama tekivät konkurssin jo 1875. Valtio joutui ostamaan rautatien ja sataman.
Joulukuussa 1877 alkoi Express-laivalla Hangosta Tukholmaan säännöllinen talviliikenne. Laiva kykeni liikennöimään reitillä kovimpinakin talvina lähes katkoksitta.
Siirtolaisliikenteen ja voiviennin keskus
Hangon sataman merkitys korostui, kun Suomen Höyrylaivaosakeyhtiö ryhtyi 1884 liikennöimään Hangosta Englannin Hulliin. Hangon kautta kulki yhtiön laivoilla valtaosa Suomesta Pohjois-Amerikkaan lähteneistä noin 400 000 siirtolaisesta. Sataman kautta jatkoi matkaansa Uudelle mantereelle myös Venäjältä kotoisin olleita siirtolaisia. Hankoon hakeutui muun muassa vainojen kohteeksi joutuneita venäjänjuutalaisia.
Laajimmillaan liikenne oli 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vilkkain vuosi oli 1902. Kaupungissa odotti lähtöä maailmalle keskimäärin yli 300 siirtolaista, joiden majoituspaikkana palveli 363-paikkkainen ”emigranttihotelli”. Lähtijät viipyivät kaupungissa viikon tai kaksi.
Talviliikennettä helpotti 1890 hankittu Suomen ensimmäinen jäänmurtaja ”Murtaja”. Lisäksi 1880-luvun jälkipuoliskon leutoina talvina Hangon ja Itämeren satamakaupunkien välille oli kehittynyt liikennettä. Voinvienti Hangon kautta Tanskaan ja Englantiin vilkastui samoihin aikoihin.
Hangon talviliikenne oli vilkkaimmillaan 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Talvikuljetuksista kilpailleen Turun satama oli monina talvina useita kuukausia suljettuna. Hangon kilpailuetuna oli maan ainoa jäänmurtaja. Turun asema vahvistui, kun sen satama sai käyttöönsä jäänmurtajan.
Pääosa suomalaisesta vientivoista kulki Hangon kautta Venäjän vallan loppuvuosina. Voi tuotiin rautateitse Hankoon, jossa alkoi toimia useita yksityisiä voinvientiin erikoistuneita yrityksiä. Hankoon tuotiin myös kermaa, joka kirnuttiin voiksi. Osuusmeijerien perustama voivientiosuuskunta Valio sai haltuunsa pääosan voinviennistä 1910-luvulla. Voikuljetukset Tanskaan ja Englantiin jatkuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ne loppuivat kokonaan 1930-luvun alussa.
Maailmansota käynnistää linnoitustyöt
Maailmansodan sytyttyä Hanko julistettiin sotatoimialueeksi. Kaupungissa oleskelleet venäläiset kylpylävieraat pakenivat kaupungista junilla, autoilla ja jopa hevoskyydillä. Sotaväki ryhtyi tekemään Hangon satamaa käyttökelvottomaksi saksalaisten maihinnousun pelossa. Hangon edustalla sijaitsevien Russarön ja Örön linnoitustöiden suunnittelu vauhdittui.
Venäjän meriministeriö antoi syyskuussa 1914 luvan ostaa Yhdysvalloista 14 Betlehem Steel Co:n valmistamaa 9,2 tuuman (234 mm) rannikkotykkiä, joista kuusi varattiin Hangon puolustukseen. Russärön linnoittaminen alkoi vuoden 1914 lopussa. Saaren tykkiasemien rakentaminen alkoi alkukeväällä 1915 ja koeammunnat voitiin aloittaa jo kesällä. Samanaikaisesti rakennettiin Naissaaren ja Suurupin linnakkeet Suomenlahden eteläpuolelle. Rakennustyöt jatkuivat syyskesälle 1917, jolloin ne keskeytyivät lähes kokonaan.
Sodan syttymisen aiheuttaman alkupaniikin rauhoituttua Hangon satama jäi venäläisten sotalaivojen käyttöön ja lähistön vesialueet miinoitettiin. Tavaraliikenteen loputtua ahtaus- ja huolintaliikkeet siirsivät toimintansa mahdollisuuksien mukaan muualle. Boströmin huolintaliike löysi uuden ansiolähteen Tornion ja Haaparannan välisestä siirtoliikenteestä.
Linnoitustöitä tehtiin Russarön ja Örön lisäksi osalla Lappohjan sotasataman edustan saarilla. Hästö-Busön, Mellanlandetin ja Jussarön saarille valmistuivat linnakkeet. Hankolainen kivenlouhintaan erikoistunut Granit Oy osallistui linnoitustöihin. Paikallinen työvoima ei riittänyt, joten väkeä tuli muualtakin.
Linnakkeiden miehistön lisäksi Hankoniemellä oli useita tuhansia kasakoita. Lappohjassa oli ankkurissa Venäjän Itämeren laivaston aluksia.
Kumousvuodet 1917–1918 Hangossa
Mieliala oli Hangossa vuonna 1917 altis vallankumoukselle. Kaupungissa oli runsaasti teollisuustyöläisiä, linnoittajia ja venäläistä sotaväkeä. Vappuna 1917 kaupungissa marssi noin 2 000 henkeä. Juhlassa kuultiin puheita suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi.
Elintarviketilanne heikkeni ja linnoitustyöt vähenivät. Mielialoja kiristi epävarmaksi muuttunut palkanmaksu. Työväenliike arvosteli elintarvikelautakuntaa ja vaati poliisijohtoa vaihdettavaksi. Osa elintarvikelautakunnan jäsenistä erosi ja heidän tilalleen nimitettiin työväestön edustajia. Venäläinen sotaväki tuki työväenliikkeen vaatimuksia. Lisäksi venäläissotilaiden määrä Hangossa lisääntyi kesän 1917 aikana.
Työväenliikkeen johtoon nousivat Hangossa syksyn 1917 aikana radikaalin toiminnan kannattajat. Vapaapalokunta perusti puolestaan heinäkuussa 1917suojeluskunnan, johon liittyi porvaripuolueiden kannattajia. Suojeluskunta oli kuitenkin lukumääräisesti ja aseistukseltaan alakynnessä syksyllä 1917 järjestäytyneeseen punakaartiin verrattuna. Hangossa työväen miliisi otti valvontaansa järjestyksenpidon suurlakon aikana. Järjestys ei kuitenkaan täysin palautunut. Lisäksi kaupungissa järjestettiin toistuvasti suuria mielenosoituksia.
Hangon punakaarti otti kaupungin hallintaansa 28. tammikuuta. Venäläisiltä aseita saanut kaarti riisui suojeluskuntalaiset aseista ilman suuria yhteenottoja. Russarön linnaketta piti hallussaan venäläinen varuskunta, joka kuitenkin pääosin poistui kevättalvella.
Punaiset yrittivät saada Hangon kaupungin viranhaltijat ryhtymään yhteistyöhön vallanvaihdon jälkeen. Virkakunta kieltäytyi ja punaisten oli ryhdyttävä järjestämään hallintoa omatoimisesti. Muodollisesti ylimpänä päättävänä elimenä toimi 27-jäseninen työläisneuvosto. Tuomiovaltaa käytti vallankumousoikeus. Järjestyksenpito oli punakaartin ja sittemmin punaisen poliisin vastuulla. Punaisen terrorin uhriksi joutui Hangossa muutamia henkilöitä.
Huomattava osa Hangon punakaartista siirtyi rintamalle helmikuussa. Sisällissodan seurauksena kuoli yli 100 hankolaista punaista. Hangon suojeluskunnan jäsenet joutuivat piileskelemään sodan aikana. Osa heistä osallistui taisteluihin Länsi-Uudellamaalla. Saksalaisten noustua maihin Hangossa suojeluskunnan jäseniä liittyi Etappipataljoona 2:n riveihin. He vartioivat rautateitä ja siltoja Länsi-Uudellamaalla.
Itämeren divisioonaa kuljettanut saattue ilmestyi Hangon redille
Venäläisten koko maailmansodan ajan pelkäämä saksalaisten maihinnousu Suomeen toteutui pienimuotoisena sisällissodan aikana. Valkoisten tuekseen pyytämä Rüdiger von der Goltzin komentama Itämeren divisioona rantautui Hankoon huhtikuun alussa.
Hanko valikoitui saksalaisten tärkeimmäksi maihinnousupaikaksi jäätilanteen vuoksi. Vaihtoehtoina olivat esillä Uusikaupunki tai Porin Mäntyluoto. Saksalaisten 19 aluksen saattue lähti liikkeelle Danzigista 1. huhtikuuta ja saapui Russarön edustalle aamulla 3. huhtikuuta. Hangon lisäksi noin 3 000 Tallinnasta laivattua saksalaissotilasta nousi maihin Loviisassa.
Russarön linnakkeessa olleet venäläiset nostivat valkoisen lipun saksalaisten noustua maihin Hangossa 3.4. Venäläiset upottivat neljä AG-tyyppistä sukellusvenettä ja niiden emälaivana toimineen Aland-aluksen Hangon satamassa juuri ennen saksalaisten maihinnousua.
Seuraavana päivänä Helsingistä saapui Hankoon Venäjän laivaston lähetystö, joka neuvotteli Itämeren divisioonan johdon kanssa. Venäläiset allekirjoittivat 5. huhtikuuta saksalaisten laatiman tekstin, jonka toteutumista he eivät voineet kuitenkaan taata. Hangon sopimukseksi kutsutussa asiakirjassa saksalaiset takasivat Venäjän Itämeren-laivaston ja miehistön turvallisuuden. Venäläiset vuorostaan lupasivat pysyä puolueettomina Suomen sisällissodassa. Laivasto oli määrä vetää Suomen alueelta heti jäätilanteen salliessa. Venäläisten oli lisäksi poistettava rannikkotykkien lukot ja tähtäinlaitteet sekä torpedojen räjähdysainelataukset.
Saksalaisalukset ankkuroituivat Hangon redille lentotiedustelun pohjalta laaditun suunnitelman mukaisesti. Saksalaisten ilmestyttyä aamuhämärissä 3. huhtikuuta Hangon redille kaupungin punakaartin pääosa oli Hauhon suunnalla. Kaupungissa olleet punaiset hälytettiin nopeasti. He kokoontuivat asemalla olleeseen junaan ja vetäytyivät turhaa taistelua yrittämättäkään Karjaalle.
Hangossa nousi maihin sisällissodan vahvin sotatoimiyhtymä
Saksalaiset laivat eivät mahtuneet kerralla laituriin, joten purkaminen tapahtui vuorotellen. Maihin nousi divisioona, jonka vahvuus oli runsaat 9 000 miestä. Divisioonalla oli käytössään 18 tykkiä, 10 miinanheitintä sekä 98 konekivääriä ja 68 pikakivääriä. Saksalaisten miesmäärä oli suurempi kuin mitä punaiset olivat sisällissodassa huhtikuun alkuun mennessä onnistuneet keskittämään yhdellekään taistelupaikalle. Lisäksi saksalaisten kalusto, koulutus ja kokemus olivat täysin ylivoimaisia.
Hangosta saksalaiset etenivät nopeasti pääkaupunkia. Punainen hallinto kukistui Helsingissä 13. huhtikuuta lyhyiden, mutta kiivaiden taistelujen jälkeen. Saksan Itämeren laivasto käytti Hankoa tukikohtanaan syksyyn 1918 saakka.
Hangon satama otettiin uudelleen käyttöön raivaustöiden jälkeen. Talviliikenne oli edelleen vilkasta, mutta 1920-luvun loppuun mennessä Turku nousi merkittävimmäksi talvisatamaksi. Liikenne Hangon satamassa väheni entisestään, kun voinvienti ja siirtolaisliikenne loppuivat 1930-luvun alussa. Sillinkalastus Atlantilla toi uutta eloa 1920-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1931 valmistuneesta 5000 bruttorekisteritonnin Petsamosta tuli sillinpyyntialusten emälaiva. Laitonta liikennettä oli kieltolakivuosina paljon. Hankoniemen kautta kulki tuolloin huomattava osa Suomeen salakuljetetusta alkoholista.
Puna-armeijan tukikohta Hankoon talvisodan jälkeen
Hangon lähivesien linnakesaaret siirtyivät itsenäisen Suomen armeijan käyttöön. Laivasto käytti Lappohjaa ankkuripaikkana. Neuvostoliitto vaati loka-marraskuussa 1939 käydyissä neuvotteluissa Hangon sataman ja sen läheisten merialueiden vuokraamista tukikohdaksi 30 vuoden ajaksi. Lisäksi se halusi saada käyttöönsä Lappohjan ankkuripaikaksi. Neuvostoliitto halusi sulkea Hangon tukikohdan avulla Suomenlahden suun – se oli jo saanut Viron taipumaan tukikohtavaatimuksiinsa.
Talvisodan aikana Hankoa pommitettiin 75 kertaa, ja kaupunki kärsi huomattavia vahinkoja. Pommituskertoina laskettuna Hanko oli talvisodassa Suomen eniten pommitettu kaupunki. Voimakkain pommitus tapahtui 14.1.1940, jolloin suuri osa kaupungista oli liekeissä. Lisäksi risteilijä Kirovin johtama laivasto-osasto tulitti 1. joulukuuta Russarön linnaketta ilman mainittavia tuloksia.
Talvisodan 13. maaliskuuta 1940 solmitun rauhan ehtoihin kuului Hankoniemen ja sen lähisaarien vuokraaminen tukikohta-alueeksi 30 vuodeksi. Pinta-alaltaan 115 neliökilometrin vuokra-alueeseen kuuluivat Hangon kaupunki, Lappohjan satama-alue ja laaja saaristo-alue. Maaraja sijaitsi Hankoniemen tyvessä. Alue oli luovutettava neuvostoliittolaisille pitkänäperjantaina 22. maaliskuuta 1940. Hangonkylän edustalle auratulle lentokentälle laskeutui 22. maaliskuuta ensimmäinen sotilaita kuljettanut SB-pommikone, jota seurasi pian DC-kolmella saapunut neuvotteluvaltuuskunta.
Vuokra-alueen evakuointi toteutettiin pikavauhtia
Suomalaiset onnistuivat tyhjentämään kaupungin lähes kokonaan ennen tukikohta-alueen luovutusta. Evakuointi tapahtui maantietä, rautatietä ja jääteitä pitkin. Maantietä käyttivät kuormatut autot ja paluumatka tapahtui jäätietä pitkin. Evakuoinnissa oli käytössä muun muassa Tukholman liikennelaitoksen Suomeen lainaamia busseja ja Ruotsista saatuja kuorma-autoja. Ruotsalainen kalusto siirtyi Suomeen Merenkurkun yli jäätä pitkin.
Hankoniemen runsaat 10 000 asukasta evakuoitiin etupäässä Länsi-Uudellemaalle ja Turunmaalle. Dynamiittitehdas siirrettiin Vaasaan. Russarön linnakkeen tykit kuljetettiin pois ennen sen luovuttamista neuvostoliittolaisille. Kolme tykeistä palautettiin Russaröhön keväällä 1942. Loput kolme tykkiä tuotiin linnakkeeseen vuoteen 1962 mennessä. Linnake purettiin 1983, jolloin kaksi tykeistä museoitiin.
Neuvostoliitto alkoi vaatia alueelta viedyn omaisuuden palauttamista tai korvaamista kesällä 1940 ja näin myös osittain tapahtui talvella 1940–1941. Suomi korvasi siirretyn sotakaluston rahalla sekä toimitti Neuvostoliittoon muun muassa rautatiekalustoa.
Vahvasti varustettu väliaikainen raja
Suomalaisia sotilaita oli vaikea tuoda Hankoniemen tyveen heti vuokra-ajan alussa. Kuljetuskalustoa ei ollut saatavissa, sillä rautateillä kulki paljon Karjalan evakoita. Neuvostoliittolaisetkaan eivät voineet jäätilanteen vuoksi tuoda kovin runsaasti joukkoja. Ensimmäinen laivasaattue saapui Hankoon jäänmurtaja Jermakin johdolla huhtikuun lopussa.
Neuvostoliitto vaati oikeutta saada kuljettaa sotilaita rautateitse Hankoon. Suomalaisten oli suostuttava vaatimukseen sen jälkeen, kun saksalaiset olivat saaneet oikeuden kauttakulkuun elokuun lopussa 1940. Ensimmäiset neuvostojunat saapuivat Hankoon syyskuun lopussa 1940.
Puna-armeija muutti Hankoniemen sotilastukikohdaksi, jonne se sijoitti noin 27 000 meri- ja maavoimien sotilasta. Sotilaat saivat tuoda perheensä tukikohtaan, joten Hangossa oli jopa 40 000 asukasta – neljä kertaa enemmän kuin ennen suomalaisten lähtöä. Aluksia tukikohdassa oli melko vähän.
Puna-armeija linnoitti vuokra-alueen rajalta Lapppohjasta lähtien Hankoniemen siilipuolustusasemaksi, jonka korsuihin suuri osa sotilaista majoittui. Rakentamisessa oli käytettävä paljon miesvoimaa ja erilaisia korvikeratkaisuja, sillä neuvostoliittolaisilla oli käytössään niukasti koneita ja betonia.
Puna-armeijan rakentama ensimmäinen puolustuslinja oli valmiina jatkosodan alkaessa. Linja koostui useista piikkilankaesteiden riveistä, panssarintorjuntakaivannoista ja ampumahaudoista. Lisäksi etumaasto oli vahvasti miinoitettu. Linjassa oli 190 kenttälinnoitetta ja korsua, 22 kranaatinheitinasemaa, 11 tykkiasemaa, 28 komento- ja tähystyspaikkaa, 21 km piikkilankaestettä, 2,5 km kivisiä panssariesteitä sekä 2,5 km kaivantoja ja estekuoppia. Laivastotukikohtaa käytti 36 torpedovenettä, yhdeksän vartiovenettä ja yhdeksän sukellusvenettä.
Ylipäällikkö C. G. Mannerheim perusti 13.6.1940 Hangon ryhmän vuokra-aluetta ympäröivistä joukoista. Sotilasläänin esikunta asettui Tammisaareen Dragsvikin entiselle kasarmialueelle, jota oli sisällissodasta lähtien käytetty punavankien ja myöhemmin kommunistiseen toimintaan osallistumisesta tuomittujen pakkotyölaitoksena.
Väliaikaisen rajan linnoittaminen alkoi kesällä 1940. Suomalaisilla oli kantalinnoitteina betoni- ja kalliobunkkereita sekä viiden kilometrin pituinen kivinen panssariestelinja. Kenttälinnoitteina toimivat korsut, tähystys- ja tulenjohtopaikat sekä pesäkkeet. Suomalaisten kokonaisvahvuus oli noin 22 000 miestä.
Suomenlahden sulun pohjoispää
Hankoniemen ja sen linnakkeiden päätehtävänä oli sulkea Suomenlahti miinoitteiden ja tykkien avulla ensimmäisen maailmansodan ajalta peräisin olleen strategian pohjalta. Sulku perustui vahvoihin miinoitteisiin ja raskaan tykistön tuleen. Kesäkuussa 1941 Hangon ja Osmussaaren välille laskettu 2460 miinasta koostunut sulku oli siihenastisista tihein. Alusten todennäköisyys osua miinaan oli 25–60 prosenttia.
Miinanraivausta neuvostoliittolaiset häiritsivät aluksilla ja tykistötulella. Hankoon tuotiin heti kauttakulkuliikenteen alettua kaksi järeää rautatiepatteria. Toiselle patterille rakennettiin tykistörata Täktomin ja Tvärminnen välille. Toinen sijoitettiin Hangon Pohjoiselle asemalle. Täktomin lentokentällä oli noin 60 I-16 ja I-153 hävittäjää. Kenttä oli liian lyhyt pommikoneille, mutta sen laajennustyöt olivat käynnissä jatkosodan alkaessa kesällä 1941.
Saksalaiset pommittivat neuvostoasemia heti jatkosodan alusta lähtien. Saksalaiset esittivät, että suomalaiset ja saksalaiset valtaisivat Hangon yhdessä. Suomalaiset eivät suostuneet suurten tappioiden pelossa. Neuvostosotilaat tulittivat suomalaisten asemia 25. kesäkuuta ja suomalaiset vastasivat tuleen vuokra-alueen rajalla Lapppohjassa. Jatkosodan alkuvaiheessa käytiin kiivaita tykistötaisteluita ja Hangon edustan saarista taisteltiin tiukasti.
Sotatoimien alkaessa neuvostoliittolaisten oli 1940 laadittujen suunnitelmien mukaan määrä laajentaa tukikohta-aluetta. Hangossa olleiden joukkojen voima ei tähän kuitenkaan riittänyt. Heinäkuussa 1941 Hangossa olleet puna-armeijalaiset eivät enää muodostaneet suoranaista uhkaa Suomelle, joten rintamalta voitiin siirtää kaksi rykmenttiä Karjalan kannakselle. Osa rintamavastuusta siirtyi ruotsalaisille vapaaehtoisille, joita osallistui taisteluihin elokuussa pataljoonan verran, enimmillään 912 miestä. Hankoon tuli myös jonkin verran tanskalaisia vapaaehtoisia.
Vaikea evakuointi onnistui puna-armeijalta
Neuvostosiviilit evakuoitiin Hangosta heti sodan sytyttyä. Saksalaisten edettyä Leningradin esikaupunkeihin Hangon huoltaminen muuttui entistä vaikeammaksi. Päiväannokset olivat tukikohdassa pienemmät kuin Leningradissa. Tukikohdan vaihtoehdoiksi jäivät evakuointi tai antautuminen. Vuokra-alueen tyhjentäminen alkoi lokakuun lopussa puna-armeijan menetettyä Hiidenmaan saksalaisille.
Evakuointi ei sujunut ilman tappioita, vaikka se eteni olosuhteisiin nähden hyvin. Kolme evakuointialusta upposi 21.–24. marraskuuta. Niiden mukana hukkui 738 ihmistä. Viimeisessä kuljetuksessa joulukuun 2. päivänä lähti 12 000–13 000 miestä, noin puolet tukikohdan vahvuudesta.
Vetäytymisen viime vaiheessa joulukuun alussa miehistönkuljetusaluksista oli pula. Hollantilaisvalmisteiseen sähköturbiinialus Josif Staliniin ahtautui peräti 5 589 ihmistä. Laiva ajoi miinaan, mutta pysyi pinnalla. Neuvostoliittolaiset onnistuivat pelastamaan laivalta runsaat 1 700 henkeä. Runsas kolmannes laivalla olleista kuoli. Josif Stalin ajautui Suurupin matalikolle, josta saksalaiset kuljettivat noin 1 800 eloonjäänyttä Tallinnaan.
Neuvostoliittolaiset onnistuivat salaamaan lähtönsä, vaikka asemissa oli 2. joulukuuta enää satakunta miestä, jotka pitivät mahdollisimman kovaa meteliä suomalaisten hämäämiseksi. Harhautus toimi, eivätkä suomalaiset häirinneet vetäytymistä. Hangosta siirtyi siten 23 000 miestä Leningradin puolustajien avuksi. Evakuointia johti tukikohdan komentajana toiminut kenraaliluutnantti Sergei Kabanov.
Puna-armeija ei kyennyt sopivan laivauskaluston puutteessa evakuoimaan raskaasta kalustostaan kuin murto-osan. Neuvostoliittolaiset tuhosivat ennen lähtöään muun muassa käyttämänsä järeät rautatiepatterit ja kuljetuskalustoa, josta osa päätyi satama-altaaseen. Hangon tukikohdan vahvuuteen kuului mm. 297 erillinen panssarivaunupataljoona. Sillä oli käytössään noin 50 vaunua, jotka puna-armeijalaiset upottivat satama-altaaseen. Suomalaiset nostivat 33 vaunua ja kunnostivat osan niistä Varkaudessa.
Leningradista tulleet tuhotöihin erikoistuneet sotilaat miinoittivat käytössä olleilla ammuksilla ja räjähdysaineilla Hangon. He tuhosivat ennen lähtöään muun muassa Hangon kaupungintalon ja vesitornin. Kirkon räjäyttäminen ei sen sijaan onnistunut. Miinat ja ansat aiheuttivat pitkään tappioita sekä sotilaille että siviileille.
Hangon jälleenrakennus alkoi vuonna 1942. Joulun alla 1941 palamaan pääsi 350 henkeä Suomen puolella sijainneelle väliaikaiselle raja-alueelle. Neuvostoliittolaisten hallussa olleelle alueelle väestö muutti takaisin vaiheittain maaliskuusta 1942 lähtien. Vuonna 1943 paluulupia myönnettiin enemmän ja Hankoniemellä asui 1943 lopussa noin 4 000 henkeä, vajaa puolet rauhanajan väestöstä.
Hangon sotavankileiri
Hangossa toimi 1942–1944 sotavankileiri, jolle tuotiin joulukuun lopussa 1941 Josif Stalin-aluksella paenneita ja aluksen karille ajon jälkeen Viroon siirrettyjä puna-armeijalaisia. Noin 750 sotilasta tekivät raivaustöitä kaupungissa. Määrä oli riittämätön ja tammikuussa Hankoon tuotiin tuhat vankia lisää. Vankeja oli joulukuussa 1942 yhteensä 1250.
Hangon kautta kulki myös neuvostoliittolaisia sotavankeja Suomesta Saksaan ja päinvastoin. Sotavankeja kuoli runsaasti etenkin vuoden 1942 ensimmäisellä puoliskolla, jonka aikana Hangossa menehtyi 170 vankia. Hangossa kuoli kaikkiaan 220 neuvostovankia.
Syyskuun lopulla 1944 Hankoon siirrettiin sotavankileiri 9 Kemistä. Sotavankien kuljetukset Hangosta Neuvostoliittoon suoritettiin loka-marraskuussa 1944.
Sotilaiden ja siviilien kauttakulkupaikka
Saksalaisia sotilaita liikkui 1942–1944 jatkuvasti Hangon kautta lomalle ja takaisin palvelukseen Pohjois-Suomeen. Sataman kautta suoritettiin myös mittavia huoltokuljetuksia. Saksalaiset suunnittelivat kesällä 1944 ottavansa Hangon haltuunsa, mikäli Suomi irtautuu sodasta.
Hangossa sijaitsi myös 1943–1944 inkeriläisten siirtoleiri, jonka kautta he jatkoivat matkaansa pääosin Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan läänien alueelle. Paldiskista saapui Hankoon 62 000 inkeriläistä ja lisäksi heitä tuli saksalaisten lomakuljetusten mukana 2 700.
Suomalainen SS-pataljoona tuli takaisin Suomeen 1. kesäkuuta 1943. Pataljoona lakkautettiin Hangossa heinäkuun alussa. Saksaan palaamassa olleille miehille ilmoitettiin, että heidän on jäätävä Suomeen. Virolaisista vapaaehtoisista koostuneen JR 200:n pääosa palasi Viroon Hangon kautta. Satamasta lähti 1752 miestä Tallinnaan elokuussa 1944.
Hangossa sijaitsi 1944–1949 myös palaavien suomalaisten sotavankien leiri sekä eri puolille Eurooppaa internoitujen suomalaisten leiri.
Videolinkkejä:
Linkkejä:
Hangon historiaa kaupungin kotisivuilla.
Svenska frivilligbataljonen (SFB) eller Hangöbataljonen Svenska Frivilliga i Finland 1939–1944.
Marketta Wall, Hangon kautta lännen maille. Hanko siirtolaisten lähtökaupunkin.
Lähteet:
Jussi T. Lappalainen. Punakaartin sota 2. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö 1981.
Pekka Silvast. Hankoniemi 22.3.1940–2.12.1941. Neuvostoliiton merisotilaallinen tukikohta. Hanko, Hangon museo, 1985.
Pekka Silvast. Hankoniemen kaupunki. Hangon kaupunginvaltuuston satavuotisjulkaisu. Hanko: Hangon kaupunki, 1989.
Antero Uitto–Carl-Fredrik Geust (toim.). 2011. Hanko toisessa maailmansodassa. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen julkaisusarja 2 N:o 16. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, 2011.
Marketta Wall, Hangon kautta lännen maille. Hanko siirtolaisten lähtökaupunkina, www.hanko.fi/files/80/siirtolaiset.pdf
Muuta kirjallisuutta:
Tomy Karlsson. Hankoniemi vieraissa käsissä. Hangöudd i främmande händer. Hangethe Böcker, 2014. SA-kuviin perustuva kuvateos.
Nicolas von Schmidt-Laussitz (red). Fronten närmast Stockholm.
Svenska Hangöveteraner berättar. Förlag Svenskafrivilliga.com, 2003
Lappalainen Niilo. Hankoniemi toisessa maailmansodassa. Helsinki: WSOY, 1985.
