Viaporista Suomenlinna

Viapori siirtyi Suomen valtiolle Senaatin antamalla asetuksella 17. huhtikuuta 1918. Venäläiset joukot olivat vain muutamaa päivää aikaisemmin poistuneet linnoitussaarilta. Toukokuun 12. päivänä 1918 Kustaanmiekkaan kohosi Suomen tasavallan leijonalippu. Seuraavana päivänä Viaporin nimi muuttui Senaatin asetuksella Suomenlinnaksi.

Venäläinen sotilastukikohta

Vuodesta 1808 Viapori oli ollut Venäjän keisarikunnan sotilastukikohta, eikä se ollut kuulunut Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suomen sodan jälkeen venäläiset olivat kohentaneet Viaporin puolustusta, mutta määrärahapulan vuoksi linnoituksen kehittäminen oli jäänyt lähinnä bastionien kunnossapitoon. Krimin sodan aikana elokuussa 1855 englantilais-ranskalainen laivasto-osasto pommitti linnoitusta taukoamatta lähes kaksi vuorokautta. Linnoituksen raskaan aseistuksen lyhyemmän kantomatkan vuoksi venäläiset eivät pystyneet vastaamaan hyökkääjien tuleen yhtä tehokkaasti.

Krimin sodan jälkeen 1860-luvulla venäläiset uudistivat armeijaa ja laivastoa. Viaporiin rakennettiin uusia valleja, joihin sijoitettiin järeitä yhdeksän tai yhdentoista tuuman rannikkokanuunoita. Laivojen panssaroinnin ja rannikkotykkien ripeän kehityksen vuoksi Viaporin linnoituksen strategia ja aseistus eivät kuitenkaan pystyneet ajan tasalla. Ensimmäisen maailmansodan aattona vuonna 1913 venäläiset aloittivat Porkkalan ja Viron Naissaaren linnoittamisen raskailla rannikkotykeillä. Viaporin edustalla sijaitsevat Rysäkari, Katajaluoto, Harmaja, Kuivasaari, Isosaari, Santahamina ja Itä-Villinki linnoitettiin, Kustaanmiekan salmea levennettiin ja Kruunuvuorenselälle sijoitettiin Venäjän Itämeren laivaston ensimmäinen ja toinen taistelulaivaprikaati.

Viapori ja vallankumoukset

Viaporin varuskunta aloitti heinä-elokuun vaihteessa 1906 kapinan, jonka tarkoituksena oli yhdessä Kronstadtin linnoituksen kanssa pyrkiä keisarivallan kumoamiseen. Kapina oli reaktio 21. heinäkuuta tapahtuneeseen Venäjän duuman hajottamiseen. Kapina puhkesi Viaporissa jo 30. heinäkuuta, vaikka alkuperäiseksi päivämääräksi oli sovittu 10. elokuuta. Tämä helpotti osaltaan kapinan tukahduttamista. Keisarille uskolliset joukot kukistivat kapinalliset kolmessa päivässä. Kapinaan osallistui suomalaisten punakaartilaisia, joiden merkitys jäi kuitenkin oleellisesti pienemmäksi kuin mitä kaartilaisia komentanut Johan Kock oli luvannut.

Maailmansodan aikana Viaporin redillä olevissa aluksissa oli enimmällään noin 25 000–30 000 matruusia. Lisäksi Viaporissa, Helsingissä ja sen lähiympäristössä oli noin 15 000 sotilasta. Taistelutoimet eivät ulottuneet Viaporin tasalle, ja sotilaiden puuduttava arkielämä jatkui vuodesta toiseen. Joukkojen moraali rapautui, ja ne tulivat alttiiksi poliittisten ääriliikkeiden kiihotukselle.

Maaliskuun vallankumous 1917 yhdessä poliittisen propagandan kanssa nostattivat erityisesti matruusien keskuudessa vihaa heidän esimiehiään kohtaan. Väkivaltaisuudet huipentuivat murhiin: Itämeren laivaston taistelulaivaprikaatien komentaja vara-amiraali Adrian Nepenin, laivaston kenraaliluutnantti Venjamin Protopopov, kontra-amiraali Arkadi Nebolsin, Viaporin tykistökomentaja, eversti Nikolai Fedtšenkoja Viaporin linnoitusjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Pjotr Tihonovitš. Kaikkiaan matruusit surmasivat brutaalisti noin 50 upseeria kolmessa päivässä. Väkivaltaisesti kuolleiden tarkka määrä ei ole tiedossa ja siitä on esitetty erilaisia arvioita.

Kesällä 1917 Viaporissa ja Itämeren laivastossa valtaa pitivät maltilliset sosiaalidemokraatit eli menševikit.  He tukivat sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen kuuluneen Aleksandr Kerenskin johtamaa väliaikaista hallitusta ja sen sotaponnisteluja. Lokakuussa 1917 Helsingissä Marian palatsissa, sittemmin Presidentinlinnassa, pidetyssä Tsentrobaltin eli Itämeren laivaston keskuskomitean edustajakokouksessa valtaan nousivat Pavel Dybenkon johtamat bolševikit. Lokakuun vallankumouksen alla Tsentrobalt lähetti Viaporista 4 800 matruusia ja sotilasta tukemaan Pietarin neuvoston aloittamaa vallankumousta.

Tilanne Viaporin sotasatamassa oli sekava. Itämeren laivaston Tallinnan eskaaderi oli evakuoitu saksalaisten oletetun hyökkäyksen alta Helsinkiin, ja Katajanokka, Kruunuvuorenselkä ja Viapori olivat täynnä raskaita linjalaivoja, risteilijöitä, hävittäjiä, torpedoveneitä, miinanlaskijoita, raivaajia, sukellusveneitä ja erilaisia apualuksia. Käytännössä laivasto oli kuitenkin taistelukyvytön.

Viapori sisällissodan aikana

Kun Suomen sosialistit tekivät vallankumouksen tammikuun lopussa 1918, niin valtaosa Viaporin varusväestä ja Itämeren laivaston sotilaista ja matruuseista jäi kasarmeihinsa ja aluksilleen. Kronstadtin bolševikeiltä tulleen määräyksen mukaan Viaporin ja sen edustalla olevien linnakesaarien tykit desarmoitiin, eli ne tehtiin käyttökelvottomiksi poistamalla niiden tähtäimet ja lukot. Bolševikit eivät halunneet luovuttaa Viaporin aseistusta Suomeen maihin nousseille saksalaisille. Tehtävä saatiin suoritetuksi maaliskuun loppuun 1918 mennessä.

Saksan ja Neuvosto-Venäjän välisessä maaliskuun alussa 1918 allekirjoitetussa Brest-Litovskin rauhassa Itämeren laivasto sai sopimuksen mukaisesti vapaasti purjehtia Kronstadtiin Suomenlahden vapauduttua jäistä. Saksalaisten maihinnousu Hankoon ja Loviisaan pakotti venäläiset aikaistamaan lähtöään, ja huhtikuussa 1918 valtaosa Itämeren laivaston raskaista aluksista oli jo poistunut Helsingin edustalta. Viimeiset saattueet poistuivat Kustaanmiekan salmen kautta toukokuun alkupäivinä 1918.

Helsinkiin oli jo talvella 1918 sijoitettuna pääosa Venäjän Itämeren laivastosta. Lisäksi noin 50 venäläistä sotalaivaa ja apualusta siirtyi helmikuun Tallinnasta Helsinkiin. Saksan ja Venäjän rauhansopimus Brest-Litovskisssa 3. maaliskuuta solmima rauhansopimus velvoitti vetämään venäläisen joukot Suomesta. Venäjän laivaston pääosa vetäytyi Helsingistä 7–12. huhtikuuta. Helsingistä lähti 167 alusta ja sen vesille jäi vielä noin venäläistä 50 alusta.

Viapori valkoisen armeijan komennossa

Viapori siirtyi Valkoisen armeijan ja saksalaisten valvontaan 13.4.1918. Helsingissä piilopaikoistaan tulleiden senaattoreiden muodostaman senaatin huhtikuun 17. päivänä 1918 antamalla asetuksella Viapori otettiin virallisesti Suomen valtion haltuun. Samassa asetuksessa Suomi päätti ”ottaa huostaansa Venäjän valtion omistamat sekä sotilas- että siviilitarkoituksiin käytetyt kiinteimistöt niissä löytyvine irtaimistoineen”. Viapori yhdistettiin Uudenmaan lääniin.

Viaporin hallinto koki lyhyessä ajassa monia muutoksia. Helsingin senaatti nimitti 15.4. alkaen komendantiksi eversti Karl Volter Boris Gyllenbögelin. Hänestä tuli siviilikomendantti 22.4. alkaen, kun saksalaiset ottivat sotilaskomennon. Hjalmar Grönvik ehti toimia suomalaisena siviilikomendanttina 25-29.4., minkä jälkeen tehtävää hoiti varatuomari Carl von Wendt.

Hallituksen joukkojen ylipäällikkö Mannerheim nimitti 6. toukokuuta ”Helsingin käskynhaltijaksi ja Viaporin linnoituksen komendantiksi” kenraalimajuri Gösta Theslöfin. Järjestely heijasti kiistaa siitä, hallitsevatko vallattuja alueita siviilit kuten Svinhufvud halusi, vai sotilaat, kuten Mannerheim tahtoi. Näkemysero johtui siitä, että edellinen piti sotatilalakia laittomana ja jälkimmäinen käytti sen antamia valtuuksia. Näkemysero heijastui kiistaan siitä, hallitsevatko Helsinkiä siviilit vai sotilaat ja kumman alaisuuteen joutuvat vankileirit.

Helsingin antautumisen jälkeen vangiksi jääneitä punaisia siirrettiin Viaporin linnoitussaarille, ja yhdessä Santahaminan, Isosaaren ja Katajanokan vankileirien kanssa ne muodostivat Helsingin vankileirin, joka oli Tammisaaren jälkeen maan toiseksi suurin. Enimmillään Suomenlinnan leirillä oli noin 10 000 punavankia.

Vankimäärä pieneni, kun ehdollisia tuomioita jaettiin. Vankileirin nimi muutettiin pakkotyölaitokseksi.  Valtionhoitaja Svinhufvudin armahdukset 30.10. ja 7.12. vähensivät vankimäärää niin, että vuoden lopussa jäljellä oli vielä 1 056 vankia. Vuoden 1918 lopulla Suomenlinnan pakkotyölaitos päätettiin lopettaa ja vangit siirrettiin Hämeenlinnaan ja Tammisaareen. Vankileiri lakkautettiin maaliskuussa 1919.

P.E. Svinhufvud Kustaanmiekassa

Suomen senaatti päätti järjestää 12. toukokuuta 1918 puheenjohtajansa P.E. Svinhufvudin johdolla tilaisuuden, jossa linnoitussaaret liitettäisiin juhlallisesti osaksi Suomea ja niiden nimi muutettaisiin Suomenlinnaksi. Tilaisuuden isänmaallista ilmapiiriä ei häirinnyt se tosiasia, että juhlallisuuksia vietettiin keskellä sisällissodasta muistuttavaa punaisten vankileiriä.

Sanomalehtien mukaan juhlavieraat kuljetettiin paikalle kolmella aluksella, jotka kiinnittyivät Rantakasarmin laituriin. Rannassa Helsingin torvisoittokunta toivotti vieraat tervetulleeksi Vaasan marssin sävelillä, minkä jälkeen komendantti Theslöf puhui ja laulettiin Maamme-laulu. Matka jatkui Paciuksen säveltämän Runebergin Sotilaspoika-runon tahdissa kohti ”Tykistösaarta” eli Kustaanmiekkaa.

Kustaanmiekan lipunnostoon osallistui Suomen senaatin talousosasto puheenjohtajansa P.E. Svinhufvudin johdolla, Helsingin kaupunginvaltuusto, yliopiston rehtori jne. sekä saksalaisia ja suomalaisia upseereita. Tasan kello 1 iltapäivällä Suomen keltapunainen leijonalippu hulmahti salkoon tykkien jyskyessä ja valkoisten rintamajoukkojen ja Helsingin jääkäreiden tehdessä kunniaa. Siniristilippu tuli käyttöön valtiollisena tunnuksena kaksi viikkoa myöhemmin toukokuun lopussa 1918.

Kustaanmiekan valleilla juhlapuheen pitänyt Svinhufvud julisti linnoituksen venäläiskauden lopullisesti päättyneeksi: ”Suomi on wapaa. – – Älköön koskaan mikään wihollinen pääskö sitä [lippua] täältä alas riistämään. Wiapori on koko Suomen kansan omaisuutta, sen wuoksi onkin senaatti päättänyt, että sen nimenä tästä lähtien on olewa Suomen linna.” Nimenmuutos vahvistettiin seuraavana päivänä senaatin antamalla asetuksella. Sen mukaan ”ruotsalaisessa virkakielessä” voitiin edelleen käyttää linnoituksen vanhaa nimeä Sveaborg.

Ruotsinkielisessä lehdistössä nimenmuutoksesta nousi valtava kohu. Hufvudstadsbladetissa kirjoittaneen Helsingin yliopiston historian professori Carl von Bonsdorffin mukaan nimivalinta oli outo. Vaikka ”Sveaborgin” ja ”Viaporin” historia eivät kumpikaan olleet tuoneet iloa Suomelle, olivat nimet kuitenkin historiallisia ja niiden säilyttämiselle oli perusteensa. Käännöstä ”Finlandsborg” Bonsdorff piti täysin sopimattomana. Helsingin Sanomissa kirjailija Juhani Aho kiisti Bonsdorffin arvostelun ja totesi, että uusi nimi yhdisti kaikkia kansalaispiirejä kieleen katsomatta. Vanhat nimet ”Sveaborg” ja ”Viapori” muistuttivat Ahon mielestä ainoastaan [C.O. Cronstedtin] petoksesta ja venäläisestä sorrosta ja väkivallasta, ja siksi niistä voitiin luopua.

Kirjallisuutta:

Tuukka Pirttilahti, Ylivoimainen tehtävä ”parhaillekin”: vankileirien järjestäminen Helsingissä 1918. Teoksessa Jarmo Nieminen (toim.), Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917-1918. Helsingin kaupungin tietokeskus ja Gummerus 2015.

Jari Eerola, Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat helsingissä 1917. 

Toivo Antikainen, Bolshevikkien toiminta Suomessa ja Viaporin kapina. Eräitä aikalaisten muistelmia v. 1905 vallankumouksen ajoilta.

Linkki:

Helsingin ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettu maa- ja merilinnoitus Krepost Sveaborg, suomeksi Viaporin linnoitus, kattoi koko Helsingin sekä alueita Espoosta ja Helsingin maalaiskunnasta. Viaporin pääsaarilla sijaitsi kokonaisuuden hallinnollinen keskuslinnoitus. 

Audiolinkki:

Olli Ihamäen ohjelmat Kiinalaiset Helsinkiä linnoittamassa, Elämää I maailmansodan Suomessa ja Helsingin vallityöläiset muistelevat Ylen Elävässä arkistossa. 

Videolinkki:

Magdalena af Hällström Suomenlinnan Ehrensvärd-museosta kertoo Viaporista 1800-luvun alussa. Videolla nähdään Viaporiin sijoittuneita kohtauksia TV 2:n Hovimäki-sarjasta.