Suomalainen olympiaunelma täyttyi Helsingin kesäkisoissa 1952. Helsinki tarjosi olympialaisille kylmän sodan myrskyissä turvasataman. Samalla Suomi sai hyvityksen toisen maailmansodan syövereihin kadonneista 1940 kisoista.
Helsingin olympialaisissa Suomi pääsi yrittämään jotakin ainutkertaista, maailman suurimman urheilutapahtuman järjestämistä. Olympialaiset olivat Suomen kokoon nähden suurhanke. Maan väkiluku oli juuri ylittänyt neljä miljoonaa, ja Helsingissä asui 370 000 ihmistä.
Suomeen laskeutui kisojen alla kotikutoinen olympiarauha. Sisäpolitiikkaa ja urheiluelämää repineet riidat saivat väistyä, sillä kukaan ei halunnut horjuttaa laajaa kannatusta nauttinutta olympiaisännyyttä. Tehtävää helpotti vuoden 1940 kisoihin rakennettu stadion, joka soveltui laajennettuna kisojen pääareenaksi. Suurin uudishanke oli uusi olympiakylä.
Pienen kansan valtava yhteisponnistus onnistui. Helsingissä nähtiin siihenastisista mittavimmat ja urheilullisesti kovatasoisimmat olympialaiset. Kisoihin osallistui urheilijoina ennätysmäisesti 4 407 miestä ja 518 naista 69 maasta. Yleisurheilussa tehtiin seitsemän maailmanennätystä.
Aikalaisissa urheilijapaljous ja kovat tulokset herättivät ylpeyttä. Helsingin Sanomat ennusti osan ennätyksistä olevan ”niin loistavia, että ne inhimillisten fyysisten suoritusten ylärajaa hipoen varmasti jäävät pitkiksi ajoiksi lyömättömiksi”. Valovoimaisin tähti oli tšekkoslovakialainen Emil Zátopek, joka voitti 5 000 metriä, 10 000 metriä ja maratonin. Samaan ei ole yltänyt kukaan muu kestävyysjuoksija.
Helsinki osoitti olympialaisten olevan muuttumassa maailmanlaajuiseksi tapahtumaksi. Kisoihin osallistuivat 1952 ensimmäisen kerran Alankomaiden Antillit, Bahama, Ghana (Kultarannikko), Guatemala, Hong Kong, Indonesia, Israel, Kiinan Kansantasavalta, Nigeria, Thaimaa ja Trinidad & Tobago. Saksa ja Japani palasivat olympialaisiin.
Suomelle erityisen tärkeää oli, että olympianäyttämölle marssi ensi kerran Neuvostoliitto. Erik von Frenckellin johtama järjestelykomitea varmisti suurvallan osanoton järjestämällä sosialistimaiden joukkueille oman olympiakylän. Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) hyväksyi ainutkertaisen ratkaisun – se halusi ehdottomasti Neuvostoliiton mukaan olympialiikkeeseen.
Helsinki oli 1952 yksi harvoista paikoista, joihin Neuvostoliitto suostui joukkueensa lähettämään. Toinen maailmanmahdeista, Yhdysvallat, tuli innolla mittaamaan urheiluvoimaansa tulokkaan kanssa.
Suomeen odotettiin myös runsaasti matkailijoita, joita tuli odotettua vähemmän. Massaturismin vuodet eivät olleet ylipäätään vielä alkaneet, ja kisojen ennakkomarkkinointi ulkomailla oli melko vähäistä. Olympialaisten arveltiin myyvän itse itsensä, mikä osoittautui toiveajatteluksi.
Suomen joukkue saavutti 22 mitalia ja sijoittui mitalitilastossa kahdeksanneksi. Mitaleita kertyi yhdeksässä kisaohjelman 17 urheilumuodosta. Väkilukuun suhteutettuna Suomi saavutti eniten palkintosijoja, yhden 190 000 asukasta kohti. Liki samaan suhdelukuun ylsivät Ruotsi, Unkari, Trinidad, Jamaika ja Luxemburg. Jotain jäi silti suomalaisten mielestä puuttumaan – perinteisessä mahtilajissa yleisurheilussa mitaleita tuli vain yksi.
Suomalaiseen ajanlaskuun Helsingin olympialaiset jättivät pysyvän väliaikapisteen. Olympiavuonna Suomi siirtyi sodan jälkitunnelmista normaaliaikaan. Irene Tiittanen tiivisti Suomen Kuvalehdessä olympialaisten merkityksen: ”Me siis kelpasimme. Tuntui kuin meidät jälleen olisi korotettu kansakuntien joukkoon. Ja nyt lopullisesti.”
Teksti on julkaistu myös Verbatum Oy:n kustantamassa teoksessa ”Tämä maa”. Kirja julkistettiin 15.11.2016. Se on käännetty ruotsiksi nimellä ”Vårt land” ja englanniksi ”Finnish Fingerprints”.
