Itsenäinen Suomi tarvitsi myös kansallispäivän. Edistyspuolueen J. H. Vennolan johtama hallitus päätti 20.11.1919, että Suomen itsenäisyyspäivä on 6. joulukuuta. Eduskunta oli hyväksynyt tuona päivänä vuonna 1917 P.E. Svinhufvudin senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen käytännön toteutusta koskevan päätöksen. Itsenäisyyspäivää oli asetuksen mukaan juhlistettava julkisten rakennusten liputuksella ja jumalanpalveluksilla. Virastot, tuomioistuimet ja koulut olivat kiinni juhlapäivänä.[i] Lakisääteinen vapaapäivä joulukuun kuudennesta tuli 1929.
Kansallispäiväksi oli tarpeen löytää päivä, joka mahdollisimman riidattomasti sopisi suomalaisille. Sisällissodan voittaneella valkoisella puolella taistelleista osa olisi halunnut kansallispäiväksi 1918 voitonparaatin päivän muistopäivän 16. toukokuuta. Tätä päivää vietettiin vuoteen 1939 saakka armeijan lippujuhlana. Vasemmistosta osa kannatti marraskuun 15. päivää, jolloin eduskunta oli julistanut Suomen riippumattomaksi. Tätä vaihtoehtoa piti parempana muun muassa kansanvaltuuskuntaan kuulunut Edvard Gylling.
Suomen itsenäisyyspäivä on valtiollinen juhla, jolla on itsenäisyyden alkuvuosina vakiintuneet muodot. Itsenäisyyspäivän puoliltapäivin pidettävään juhlajumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkossa osallistuu valtion ylin johto: tasavallan presidentti, entiset presidentit, valtioneuvosto, eduskunta ja valtion ylimmät virkamiehet. Jumalanpalveluksessa saarnaa joku evankelis-luterilaisen kirkon piispoista. Vuodesta 1998 jumalanpalvelus on ollut ekumeeninen ja sen toimittamiseen osallistuu edustajia Suomessa toimivista kirkkokunnista.
Lipunnosto Tähtitorninmäellä kuului itsenäisyyspäivän viettoon 1920–1940-luvuilla. Erityisen näyttävästi lipunnosto toteutettiin 1927 Suomen juhliessa kymmenvuotista itsenäisyyttään. Perinne katkesi sotavuosien jälkeen. Vuonna 1957 Suomalaisuuden Liitto elvytti tapahtuman, joka radioitaan ja televisioidaan itsenäisyyspäivänä aamuyhdeksältä.
Tasavallan presidentti myöntää itsenäisyyspäivänä kunniamerkkejä ja suorittaa ylennyksiä puolustusvoimissa. Itsenäisyyden alkuvuosina suojeluskunnat järjestivät paraateja koko Suomessa. Myös armeija järjesti paraateja eri puolilla Suomea, mutta niiden merkitys oli 1920–1930-luvulla selvästi pienempi kuin toukokuisen lippujuhlaparaatin. Suojeluskuntien juhliin kuuluivat kunniakäynnit vapaussodassa kaatuneiden haudoilla ja muistomerkeillä. Itsenäisyyspäivän paraatin merkitys korostui 1950-luvulla, jolloin Suomessa ryhdyttiin järjestämään sotilasparaateja toisen maailmansodan jälkeisen tauon jälkeen.
Sisällissodan hävinneet punaiset ja myös kapinaan kriittisesti asennoituneet vasemmistolaiset suhtautuivat aluksi torjuvasti itsenäisyyspäivän juhlintaan. Sosiaalidemokraattien johtamat työväenyhdistykset alkoivat liputtaa 1920-luvulla ja järjestää vähitellen myös itsenäisyyspäiväjuhlia.
Itsenäisyyspäivän kunniaksi ikkunalle sytytetään illalla suuressa osassa suomalaiskoteja kaksi sinivalkoista kynttilää. Tapa juontaa juurensa eurooppalaiseen perinteeseen polttaa kynttilöitä valtiollisten juhlien aikana. Ruotsin vallan aikana kynttilöitä poltettiin kuningasperheen merkkipäivinä. Suomen kuuluessa Venäjään kynttilät paloivat vastaavasti keisarillisen perheen kunniaksi. Venäläistämistoimien kiristyessä yleistyi tapa polttaa kynttilöitä J. L. Runebergin syntymäpäivänä 5. helmikuuta. Kynttilät on liitetty jääkäriliikkeeseen – tämän tulkinnan mukaan ikkunalla palaneet kaksi kynttilää kertoivat Ruotsiin pyrkineille miehille turvallisesta majapaikasta.
Itsenäisessä Suomessa itsenäisyyspäivän kynttilöiden sytyttäminen yleistyi vuodesta 1927 alkaen, kun Itsenäisyyden liitto kehotti asettamaan ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää kello 18–21 väliseksi ajaksi. Kynttilöitä polttivat ennen toista maailmansotaa lähes yksinomaan porvaripuolueiden kannattajat kaupungeissa ja taajamissa. Niiden sytyttäminen yleistyi suurimmassa osassa koteja 1960-luvulta lähtien. 2010-luvulla kynttilät ovat yksi itsenäisyyspäivän näkyvimmistä perinteistä.
Ståhlberg ryhtyi järjestämään itsenäisyyspäivän vastaanottoja
Ensimmäisen itsenäisyyspäivän vastaanoton järjesti 6.12.1919 saman vuoden heinäkuussa tasavallan presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Emäntänä toimi leskeksi jääneen presidentin Aino-tytär. Iltapäivällä pidettyyn tunnin kestäneeseen tilaisuuteen osallistui 150 vierasta. Työväenliikettä edusti juhlassa kolmimiehinen lähetystö, joka korosti tervehdyksessään koko kansan itsenäisyyttä ja painotti presidentin roolia kansan edusmiehenä.
Iltajuhlana vastaanotto pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1922, jolloin ohjelmassa oli myös tanssia. Valtiosalissa Ståhlbergin rinnalla toistatuhatta vierasta kätteli 1920 uudelleen avioituneen presidentin Ester-rouva. Vuosina 1923 ja 1924 vastaanotto oli jälleen pienimuotoisempi.
Illanvietoksi vuoteen 1964 saakka kutsutun vastaanoton muoto vakiintui Lauri Kristian Relanderin presidenttikaudella. Tanssista tuli jälleen osa juhlaa Relanderin Signe-rouvansa kanssa järjestämällä ensimmäisellä vastaanotolla itsenäisyyspäivän aattona 5.12.925. Paikalla oli noin 1 500 vierasta – maan hallitus, diplomaattikuntaa, kansanedustajat, ylempää upseeristoa, ylintä virkamieskuntaa ja taiteen edustajia. Kutsut koskivat ensimmäistä kertaa myös puolisoita. Tanssi jatkui aamuyöhön asti.[ii] Vuonna 1926 juhlaa ei järjestetty presidentti Relanderin sairauden vuoksi.
P. E. Svinhufvudin kolmena ensimmäisenä presidenttivuonna juhlaa ei vietetty. Vuonna 1931 pääsyynä oli joulukuulla vietetty presidentin 70-vuotispäivä. Seuraavana vuonna vastaanotto jätettiin järjestämättä Ruotsin kruununprinssin Gustaf Adolfin vierailun vuoksi ja 1933 syynä oli talouspula.
Svinhufvudin presidenttikauden ensimmäisellä vastaanotolla 1934 oli tarjolla alkoholijuomia, mikä oli kieltolain päätyttyä mahdollista. Presidentti Kyösti Kallion isännöimillä vastaanotoilla 1937 ja 1938 ei sen sijaan tarjoiltu alkoholia eikä tanssittu.
Vastaanottoa ei järjestetty sodan ja poikkeusolojen vuoksi vuosina 1939–1945. Kyösti Kallio järjesti 6.12.1939 hotellivastaanoton diplomaattikunnalle, ulkomaisille kirjeenvaihtajille ja suomalaisille arvovieraille. Risto Ryti isännöi itsenäisyyspäivän juhlaa vuonna 1943 Turun Palokunnantalolla. Vuonna 1952 juhla peruuntui J. K. Paasikiven sairauden vuoksi.
Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton merkitys seurapiiritapahtumana alkoi korostua J. K. Paasikiven presidenttikaudella ja vahvistui Urho Kekkosen virkavuosina. Yleisradio lähetti ensimmäisen suoran radiolähetyksen vastaanotolta 1949. Ensimmäinen televisioitu vastaanotto nähtiin vuonna 1957, jolloin juhlia selostivat Saara Palmgren ja Niilo Tarvajärvi.
Yleisradio lähetti myös vuosina 1959–1968 juhlista suoran televisio-ohjelman. Vuoden 1960 kaksiosainen lähetys kesti yhteensä kolme tuntia. Vuonna 1958 nähtiin juhlista kooste. Vuosina 1969–1979 vastaanotosta esitettiin vain leikattuja koosteita. Vuodesta 1982 lähtien juhla on televisioitu suorana.
Vuonna 1974 Urho Kekkonen perui vastaanoton puolisonsa Sylvin 2. joulukuuta tapahtuneen kuoleman vuoksi. Juhla jäi pitämättä presidentinlinnassa myös 1981 Kekkosen jouduttua pyytämään eroa sairauden vuoksi. Itsenäisyyspäivän vastaanotto järjestettiin Finlandia-talossa juhlakonsertin jälkeen ja isäntänä oli pääministerin sijainen Eino Uusitalo.
Vastaanotto on jäänyt kahdesti pitämättä presidentinlinnan korjaustöiden vuoksi. Vuonna 1972 sen korvasi 1972 Finlandia-talossa järjestetty konsertti, jota isännöi pääministeri Kalevi Sorsa. Konserttiin osallistui myös Urho Kekkonen. Vuonna 2013 Sauli Niinistö kutsui arvovieraat Tampere-talolle, jossa ohjelmassa oli konsertti ja vastaanotto, jonka ohjelmaan ei sisältynyt tanssia.
Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla on takanaan pitkä traditio. Autonomian ajalla säätyvaltiopäivien yhteydessä järjestettiin valtiopäivätanssiaiset Keisarillisessa palatsissa eli nykyisessä Presidentinlinnassa. Valtiopäivätanssiaisten perinne oli taustalla siirryttäessä itsenäisyyspäivänä järjestettäviin iltapäivävastaanottoihin ja juhlavastaanottoihin.
[i] Suomen asetuskokoelma 138 / 1919.
[ii] Laura Kolbe, Linnan juhlia vuodesta 1919, Tiede 8 / 2001.