Järjestysvalta romahti Suomessa keisarivallan kaatumisen jälkeen maaliskuussa 1917. Maan hallituksella eli senaatilla ei ollut omia keinoja lain ja järjestyksen ylläpitoon, ei omaa armeijaa eikä hallituksen käskyvallassa olevaa poliisia. Järjestysvallan tyhjiöön syntyi eri paikkakunnille paikallisia järjestyskaarteja, joiden luonne vaihteli suuresti. Tässä järjestysvaltaa tarkastellaan poliisilaitosten näkökulmasta.
Järjestysvallan romahdus liittyi poliisin asemaan osana suuriruhtinaan maan venäläistettyä hallintoa. Suomen venäläistämisohjelmaan liittyen paikalliset poliisilaitokset valtiollistettiin 1903 ja portit virkoihin avattiin suomea ja ruotsia taitamattomille venäläisille. Poliisilaitos ja järjestysvaltakoneisto venäläisine santarmeineen koettiin venäläisen kenraalikuvernöörin ja päällystön komennuksessa olevaksi yhtenäistämis- eli suomalaisten kokemana sortopolitiikan välineeksi.
Poliisi joutui yhä jyrkemmin vastatusten järjestäytyvän työväestön kanssa. Myös porvaristo, ensin valtaa pitävät ruotsinkieliset ja perustuslailliset nuorsuomalaiset sekä heidän jälkeensä vanhasuomalaiset, kääntyivät poliisia vastaan. Turun poliisimestari Arthur Ståhl sanoi miehilleen: ”Täällä me olemme kuin miehittäjät vieraassa maassa.”
Vuoden 1905 suurlakko käännekohtana
Käännekohta paikallisen järjestysvallan hajoamisessa ja vastakkainasettelun synnyssä oli vuosi 1905. Venäjä lakkautti elokuussa 1905 Suomen sotaväen viimeisen yksikön, Suomen kaartin. Loka-marraskuun suurlakon aikana poliisin hajaannus heikensi entisestään järjestysvaltaa. Tilanteessa koettiin tarpeelliseksi ja mahdolliseksi perustaa hyvin erilaisia järjestyskaarteja eri puolille Suomea.
Suurlakko suuriruhtinaskunnassa alkoi lokakuuta lopussa 1905 suurilla mielenosoituksilla Helsingissä, Tampereella ja muillakin paikkakunnilla. Tehtaat pysähtyivät, virastot ja koulut sekä kaupat suljettiin, ja suomalaisia siirtyi osoittamaan mieltään kaduille, kylille ja toreille.
Kun kansalaiset yrittivät ottaa järjestyksenpidon omiin käsiinsä, syntyi suomalaisten ryhmien välille poliittista vastakkainasettelua. Ensimmäiset työväestön muodostamat punakaartit ja ylioppilaiden ja porvariston järjestyskaartit syntyivät suurlakon aikana.
Loka-marraskuussa 1905 Helsingissä oli myös poliisilakko. Lakkokomitea nimitti alikapteeni Johan Kockin poliisipäälliköksi. Hän oli valmistunut Venäjällä upseeriksi 1885, palvellut Viipurin pataljoonassa ja eronnut alikapteenina 1897. Sen jälkeen hän oli toiminut toimittajana ja avustanut vallankumouksellisia Viipurissa.
Vapaaehtoiset muodostivat Helsingissä kansalliskaartin ja kaupunginvaltuusto valitsi sille talouselimen. Repeämä tapahtui 4.11., jolloin Kockin johtama, työväestöstä koostunut osa kaartista jatkoi suurlakkoa ja kapteeni Gösta Theslöff ryhtyi johtamaan ylioppilaista ja muista porvaripuolueiden kannattajista koostunutta järjestyskaartia. Kockin kaarti muuttui punakaartiksi, ja sen päälliköstä tuli sittemmin koko maan punakaartien järjestäytymisen johtaja.
Helsingin maistraatti nimitti 5.11. poliisin johtoon tehtävässä aiemmin toimineen eversti Ivar Gordien ja ratsumestari Carl Wilhelm Malmin. Kenraalikuvernööri piti kuitenkin entisen päällikön af Enehjelmin virassa, joka kuitenkin erosi 15.11. ja tilalle tuli Malm. Kaupunginvaltuusto lisäsi poliiseja ja perusti 700 miehen reservin.
Turussa suurlakon aikana 1905 poliisi pysyi poissa kaduilta ja jätti järjestyksenpidon lakkolaisten organisaatioille. Lakon jälkeen palattiin entiseen toimintatapaan.
Uudelleenjärjestelyjä Helsingin poliisissa
Kuohunta ei loppunut Helsingin poliisilaitoksella suurlakkoon. Heinäkuussa 1906 Helsingin poliisilaitoksen poliisikoululaiset nousivat vastustamaan johtajanaan toimineen everstiluutnantti Schaumanin johtamistapaa. Poliisit tukivat 26.7.1906 aloittamallaan lakolla koululaisia. Lakko loppui myöhään seuraavan päivän iltana, kun Uudenmaan läänin kuvernööri oli vakuuttanut, että epäkohtiin tartutaan, eikä lakkolaisille aiheudu seuraamuksia. Schauman joutui eroamaan poliisikoulun johtajan paikalta.
Poliisimestari Malm, jota kohtaan esiintyi tyytymättömyyttä, erosi 5.8. ja myös 50 poliisia erotettiin. Heidän tilalleen valittiin järjestyskaartilaisia. Uudeksi poliisimestariksi nimitettiin everstiluutnantti K. E. Berg.
Rauhallisempi järjestysvallan kehittämisjakso Helsingissä koettiin Bergin toimiessa poliisimestarina 1906–1911. Poliisien palkkoja korotettiin, asetettiin aiempaa tiukemmat fyysiset vaatimukset (183 cm vähimmäispituus), koulutusta lisättiin sekä hankittiin paremmat tilat ja välineet.
Maailmansodan sytyttyä kesällä 1914 Suomeen julistettiin sotatila, jolloin järjestyksenpito siirtyi viime kädessä suoraan venäläiselle sotaväelle. Aktivistien ja jääkärivärvärien jahtaaminen heikensi luottamusta poliisiin koko maassa.
Helsingin työväenmiliisi
Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen seurauksena syntyi tilanne, jossa vanha järjestysvalta romahti nopeasti. Venäjällä ja Suomessa vallankumoukselliset ajatukset ja toimintatavat levisivät. Ensimmäisenä se näkyi Helsingissä.
Maaliskuun vallankumous levittyä Helsinkiin poliisi joutui matruusien kanssa tulitaisteluun, jossa poliisimestari haavoittui. Matruusit ampuivat 16–17.3. omia upseereitaan, jolloin poliisimestari pakeni maan alle ja järjestysvalta siirtyi kapinoiville venäläisille sotilaille. Kenraalikuvernööri F. A. Seyn ja pääministeri Mihail Borovitinov vangittiin ja lähetettiin Pietariin. Venäjän Itämerenlaivaston komentaja Adrian Nepenin ammuttiin 17.3. epäselvissä olosuhteissa.
Vallankumouksellinen venäläinen sotaväki halusi siirtää järjestyksenpidon suomalaisen työväestön käsiin, mihin työväenliike oli valmis. Helsingin kaupunginvaltuusto asetti yhdessä sotaväen toimeenpanevan komitean, työväen kunnallisneuvoston sekä maistraatin kanssa väliaikaisen valtuuskunnan järjestyksen ylläpitoon. Järjestystoimikunta alkoi toimia 20.3. Se palkkasi henkilökuntaa suoraan työväestöstä ja aluksi myös porvareista.
Uutta järjestyskuntaa kutsuttiin miliisiksi. Uusilla miehillä ei ollut koulutusta eikä univormuja, vaan ainoastaan punainen käsivarsinauha jossa oli H-kirjain tarkoittaen Helsinkiä. Vyöllä oli punainen puupatukka, jota kutsuttiin pääministerin mukaan ”Tokoin tuolinjalaksi”. Virkapukuja ei ollut helppo hankkia kangaspulasta kärsivässä maassa hankkia, eikä venäläiskomennossa toimineesta virkavaltaisesta poliisista muistuttavia englantilaistyylisiä pukuja haluttu käyttää. Järjestystoimikunta irtisanoi 2.4. koko Helsingin poliisilaitoksen henkilökunnan, josta vain osa otettiin takaisin. Vapuksi 1917 toimikunta palkkasi 400 tilapäistä miliisiä varmistamaan järjestyksen säilymisen.
Miliisiä johti Kustaa Rovio, joka oli vuodesta 1908 toiminut muun muassa SDP:n agitaattorina ja 1913–1915 nuorisoliiton sihteerinä sekä toimitsijana ammattiliitossa. Rovio piilotteli loppukesällä 1917 venäläistä vallankumousjohtaja V. I. Leniniä. Tuolloin hän toimi Helsingin vt. poliisimestarina.
Toukokuun puolivälissä työväenliikkeen käsissä olleen Helsingin järjestyslaitoksen vahvuus oli 700–800 henkeä. ”Sotamiesneuvostojen” vaikutusvalta järjestyslaitokseen oli myös suuri. Aseina miliiseillä olivat pamppujen ohella toukokuussa jaetut revolverit.
Valtion yritys saada ote järjestysvallasta
Valtiollisella tasolla senaatti koetti saada järjestysvaltakysymyksen hallintaansa. Vallitsi kuitenkin linjaerimielisyys siitä, oliko järjestysvalta keskitettävä valtion poliisille vai hajautetuille kunnallisille järjestyslaitoksille.
Senaatti eli käytännössä sisäministeri Allan Serlachius yritti ottaa toukokuussa ohjat järjestyksenpidosta. Serlachius antoi Suomen silloisen seitsemän läänin kuvernööreille 19.5. käskyn lakkauttaa miliisi. Serlachius toimi koko senaatin nimissä keskustelematta kuitenkaan toimenpiteestä muiden senaattoreiden kanssa. Poliisimestarien ja kuvernöörien johdolla oli määrä perustaa uusi lakiin nojautuva poliisijärjestelmä neuvotellen asiasta järjestystoimikuntien kanssa. Sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan halunneet luopua vallastaan.
Helsingin poliisimestariksi Serlachius nimitti Carl Voss-Schaderin, joka yritti kesäkuussa erottaa 200 miliisiä. Voss-Schrader vetosi senaattori Serlachiuksen antamaan käskyyn, joka antoi poliisimestareille valtuudet valita miehistönsä. Vastauksena oli 30.6 alkanut lakko, joka kesti eri vaiheineen 26.7. saakka.
Lakkolaiset vaativat poliisimestarin virkaa lakkautettavaksi ja palkankorotusta. Kiistaa käsiteltiin myös eduskunnassa, jossa SDP:n välikysymykseen vastannut Serlachius katsoi, että miliisi palveli vain yhden yhteiskuntaluokan etua. Tavoitteena piti olla koko yhteiskuntaa palveleva poliisi. Hänen mielestään oli myös väärin, että miliisi oli alistettu Työväenjärjestöjen eduskunnalle.
”Mielestäni on parempi, että maan pääkaupunki, niin valitettavaa kuin se onkin, on jonkun aikaa poliisia tai järjestysvaltaa kokonansa vailla kuin että sillä on järjestysvalta, joka katsoo olevansa alistussuhteessa, ei maan lailliselle hallitukselle, vaan johonkin järjestöön maan hallituksen ulkopuolella. Tämä aivan riippumatta siitä, mistä järjestöstä on puhe, onko se oikealla tai vasemmalla.”
Eduskunta antoi 13. heinäkuuta Serlachiukselle luottamuslauseen äänin 94–92. Miliisilakko oli loppunut 10. heinäkuuta välikysymyskäsittelyn alettua. Se alkoi uudelleen, kun Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti 15.7., että miliisien on jätettävä tehtävänsä Serlachiuksen saavuttaman luottamuslauseen vuoksi. Poliisimestari Voss-Schrader erosi tässä vaiheessa. Pääministeri Oskari Tokoi ryhtyi tämän jälkeen sovittelemaan lakkoa. Lakko loppui Tokoin välittämänä 26.7. ja Helsingissä palattiin miliiseistä koostuvaan järjestyslaitokseen.
Tokoin omavaltaisesti tekemällä sopimuksella miliisit saivat myös vaatimansa palkankorotuksen, jonka rahoittamiseksi pääministeri järjesti sosiaalidemokraattien eduskuntaenemmistön turvin ylimääräisen 300 000 markan määrärahan valtion varoista. Serlachius piti sopua laittomana, mutta se piti senaatissa. Ratkaisu heikensi entisestään rikkinäistä hallitusta. Tässä vaiheessa alkoi ei-sosialistisella puolella yksityisten järjestyskaartien perustaminen. Heinäkuussa muodostettiin Helsingin ”Yövartijayhdistys” entisistä poliiseista.
Valtuustojen piirityksiä
Touko-kesäkuun vaihteesta 1917 alkoivat kaupunginvaltuustojen ja kuntakokousten piiritykset eli väkivallan uhalla tapahtuneet painostustoimet. Turussa lakkolaiset sulkivat kaupunginvaltuuston istuntosaliin puoleksitoista vuorokaudeksi 30.5.–1.6. ja yrittivät näin kiristää siltä haluamansa päätökset koskien lakkoilevien ja siksi irtisanottujen palokuntalaisten palkkoja. Porissa piiritys kesti muutaman tunnin 18.kesäkuuta.
Helsingin maalaiskunnassa piiritystä kesti lähes vuorokauden 13–14.6. Valtuusto suostui nostamaan hätäaputyöläisten palkat vaaditulle tasolle, kun paikalla olleet venäläiset matruusit uhkasivat polttaa sen jäsenet elävältä. Vuoden lopulla työväen järjestyskaarti eli punakaarti otti käyttöönsä Helsingin maalaiskunnan kunnantalon. Tämän jälkeen valtuusto koetti kokoontua salaa Helsingin kaupungin puolella ja useat luottamusmiehet olivat henkeään peläten poistuneet kunnasta, osa ulkomaille saakka.
Väkijoukko piiritti Helsingin pörssitalossa väliaikaisesti kokoontuneen Helsingin kaupunginvaltuuston 17.–18.8. Joukon edustajat tulivat kaupunginvaltuuston kokoukseen ja vaativat oman ohjelmansa hyväksymistä. Valtuutetut kieltäytyivät hyväksymästä heille saneltuja päätöksiä. Venäläiset matruusit estivät aluksi järjestyksenpidon, mutta myöhemmin miliisit hajottivat väkijoukon varsin kovin ottein. Kaupunginvaltuusto oli työttömyystyöläisten vankina kuutisen tuntia.
Helsingin kaupunginvaltuusto pyysi elokuun lopussa everstiluutnantti Bruno Jalanderia muodostamaan oman järjestysvaltaelimen ja aloittamaan poliisikoulutuksen kaupungissa. Jalander oli toiminut aiemmin Helsingin poliisin palveluksessa. Koulutus alkoi Kaivohuoneella syyskuussa.
Saksanniemen ratsupoliisikoulu
Senaattori Allan Serlachius päätti 19.7. käynnistää ratsastavan poliisikomennuskunnan koulutuksen. 200 miehen koulutus alkoi syyskuussa 1917 Porvoosta noin viiden kilometrin päässä sijaitsevassa Saksanniemen kartanossa.
Kurssilaisista oli tarkoitus muodostaa valtakunnallisen poliisin ydinjoukko. Kouluttajana toimi ratsumestari Gaston Ahrenberg apunaan entinen poliisikomissaari Pekka Kuokkanen. Koulutettavan joukon nimeksi tuli Saksanniemen Järjestyslipusto.
Vasemmisto ei hyväksynyt poliisien kouluttamista. Porvooseen lähetettiin Helsingistä suurlakon aikana Vilhelm Nikanderin johdolla 350 venäläistä ja heidän aseistamaansa punakaartilaista, jotka hyökkäsivät 17.11. Saksanniemeen. Poliisikoululaisilla ei ollut kunnon aseistusta, yksi heistä kaatui ja loput joutuivat pakenemaan.
Osa joutui venäläisten ja punakaartien pidättämiksi, mutta osa pääsi siirtymään Pohjanmaalle, jossa joukko koottiin uudelleen joulukuussa 1917 Lappajärven Hyytiälän kylään. Siitä muodostettiin tammikuun alussa 1918 Suomen Tasavallan Vartiosto, jota johti Helsingin poliisimestarina 1906–1911 toiminut K. E. Berg.
Punainen järjestysvalta Helsingissä
Suomen ammattijärjestö ja SDP kehottivat 20.10. perustamaan aseistettuja työväenkaarteja kaikkiin kuntiin. Senaatti peruutti puolestaan Helsingin järjestystoimikunnan valtuudet ja nimitti 27.10. Bruno Jalanderin Uudenmaan maaherraksi ja antoi hänelle luvan värvätä 500 miestä järjestyskaartiin. Helsingin työväen järjestystoimikunta jatkoi toimintaansa, pyysi venäläistä sotaväkeä avukseen ja teki yllätystarkastuksia. Maaherra Jalander perääntyi ja kehotti 31.10. nimismiehiä perustamaan suojeluskuntia eri kuntiin.
Marraskuun poliittisen suurlakon aikana 14–18.11. miliisin työ keskeytyi. Toukokuussa perustettu Helsingin punakaarti valtasi Säätytalon, senaatin, lääninhallituksen, teki omin päin ase-etsintöjä ja lopetti Kaivohuoneen poliisikoulun. Paikallinen järjestysvalta Helsingissä pysyi työväenjärjestöjen ja punakaartin käsissä vallankumouksen loppuun eli siihen saakka, kun saksalaiset valtasivat Helsingin 13.4.1918.
Myös monin paikoin muualla järjestysvalta siirtyi työväelle. Uudellakirkolla pari sataa työläistä painosti 16.11. valtuuston muodostamaan elintarvikelautakunnan pelkistä sosialisteista. Turun työväenjärjestöt maksattivat valtuustolla 20.11. puolen miljoonan markan määrärahan järjestyksenpidon kuluihin ja työttömyysmenoihin uhaten muuten murtautua pankkeihin.
Samaa menettelyä noudatettiin Naantalissa, Loimaalla, Alastarolla ja Metsämaalla. Vaatimuksiin kuului paitsi maksu järjestyksenpidosta myös poliisin korvaaminen kunnallisella miliisillä, elintarvikelautakunnan voimasuhteiden järjestely työväen eduksi sekä suojeluskunnan riisuminen aseista. Joulukuun alussa rahasuorituksiin painostettuja kuntia olivat myös muun muassa Vampula, Säkylä, Helsinki, Nurmijärvi, Tuusula, Espoo, Kaarina, Lieto, Paimio, Kotka, Tampere, Vilppula, Loppi ja Kisko.
Vapautensa menettivät lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa seuraavat kaupunginvaltuustot: Tampere 4–5.12. ja 8–9.12., Viipuri 7–8.12., Hamina 8–9.12., 9–10.12., Kotka 11–13.12. ja Pori 13–14.12. Lappeenrannassa oli pari piiritystä lähennellyttä tilannetta. Maaseudulla kuntakokouksia piiritettiin Nurmijärvellä 11.12., Siuntiossa 18.12. ja Espoossa 31.12. Espoossa punakaarti oli marraskuussa tappanut nimismiehen ja kaksi poliisia.
Poliisilaitosten valtaukset
Viipurissa keväällä 1917 poliisilaitos koostui miltei pelkistä sosialisteista. Olennaista oli ”miliisinmuodostus” eli poliisien korvaaminen työväen asettamilla järjestysmiehillä. Porvareihin lukeutui kourallinen päällystöstä. Marraskuun lakon aikana muuttuivat radikaalin työväen miehittämiksi Turun, Rauman, Salon, Kotkan ja Haminan poliisilaitokset ja joulukuussa Loviisa.
Sosialisteina valittiin poliisimestareiksi Hämeenlinnassa toimittaja Heikki Välisalmi ja Tampereella toimittaja Pekka Lönngrén. Poliisimestarin apulaisiksi valittiin sosialistit Kustaa Rovio Helsingissä ja Edwin Wahlstén Turussa.
Joskus järjestysvaltaa käytti kaksi rinnakkaista toimijaa. Artjärvellä molemmilta poliiseita otettiin joulukuun puolivälissä virka-aseet ja -puhelin ja tilalle asetettiin työväen piiristä miliisit. Tämän jälkeen paikkakunnalla oli kaksi kilpailevaa järjestysvallan käyttäjää, mutta poliisin toimintaedellytykset olivat kuitenkin vähäiset. Maariassa marraskuun puolivälistä oli kunnan kustannuksella 30 miliisiä, kun poliiseja oli lomautettuna toistakymmentä.
Juhani Piilosen mukaan ”tammikuulle 1918 tultaessa Svinhufvudin senaatti saattoi pitää poliisilaitoksia luotettavina enää muutamassa pikkukaupungissa, nimittäin Porvoossa, Tammisaaressa, Naantalissa ja Uudessakaupungissa”.
Turun poliisin muuttuminen miliisiksi
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 Turun poliisilaitoksen nimeksi tuli järjestyslaitos ja poliiseista järjestysmiehiä. Kaupungin järjestyslautakunta, jossa oli yhtä paljon porvareita ja sosialisteja, hoiti järjestysasioita. Kaikki poliisit erotettiin ja kelvollisina pidetyt, venäläistämistoimiin syyllistymättömät poliisimiehet saivat hakea virkojaan. Suuri osa vanhoista palasi ja osa uusista poliiseista tuli työväenjärjestöjen kautta.
Turun kunnallislakon aikana 29.5.1917 joukko lakkolaisia tuli poliisiasemalle aseistettujen venäläisten sotilaiden kanssa ja vaati väkivallalla uhaten poistamaan vartiossa olleet poliisikonstaapelit kaduilta. Järjestystä alkoi valvoa noin tuhannen miehen vahvuinen tilapäinen miliisi, joka koostui pelkästään työväestöstä. Sen apuna olivat venäläisen 3. balttilaisen ratsuväkirykmentin sotilaat.
Seuraavana päivänä lakkolaiset piirittivät valtuuston ja esittivät uhkauksia, ellei heidän vaatimuksiaan hyväksytä. Poliisi ei puuttunut asiaan. Tilanne laukesi vasta, kun lakko loppui muutaman päivän kuluttua pääministeri Oskari Tokoin ja prokuraattori P. E. Svinhufvudin sovittelemana.
Valion voivaraston elokuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen porvaristo lakkasi käyttämästä poliisi-sanaa ja puhui Turun miliisistä. Vasemmisto piti vanhaa poliisia Venäjän ja porvariston sortopolitiikan välineenä.
Marraskuun suurlakon aikana 1917 punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat riisuivat poliisit aseista ja lakkojohto otti poliisiaseman päämajakseen. Poliisimestari Nikander ja maaherra Collan vangittiin ja eräitä poliiseja pahoinpideltiin.
Turun sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö päätti ottaa järjestyslaitoksen kokonaan työväen valvontaan eli laillistaa lakonaikaisen miliisin 27.11. Sen päälliköksi noussut William Lundberg yritti saada senaatin tunnustamaan miliisin. Kun tätä ei tapahtunut, hän komensi miliisit lakkoon 15.12. ja alkoi kauppojen ryöstely, mistä Turun Sanomien perustaja ja kaupunginvaltuutettu, nuorsuomalainen kansanedustaja Antti Mikkola teki välikysymyksen eduskunnassa ja vaati järjestyksen palauttamista. Mikkola leimattiin ”Sota-Antiksi” ja punaiset murhasivat hänet vallankumouksen alkuvaiheissa 1. helmikuuta 1918 Töölönlahdella Helsingissä.
Järjestysvalta Turussa pysyi marraskuun puolivälistä 1917 vallankumouksen kukistamiseksi käydyn sisällissodan loppuun saakka punaisten käsissä. Miliisilaitos piti valtaa ja hoiti järjestyksenvalvontaa, mutta entiset poliisimiehet olivat silti edelleen toimenhaltijoita, vaikka olivatkin siirtyneet ”maan alle”. Turun poliisimestarina toiminut Arthur Ståhl kuoli Maskussa punaisten surmaamana 3.2.1918.
Svinhufvudin hallituksen armeijan lähestyessä viimeiset punaiset lähtivät Turusta 12.4.1918. Ensimmäisinä järjestyksenvalvojina heidän jälkeensä esiintyivät venäläiset sotilaat, jotka olivat julistautuneet puolueettomiksi. Tämän jälkeen Turkuun perustettiin jälleen poliisilaitos.
Kirjallisuutta:
Turun poliisi 200 vuotta. I osa Timo Soikkanen, Suomalaisen poliisin synty ja Turun poliisilaitos 1816–1918. II osa Vesa Vares, Maakuntaa ja yhteiskuntaa palvellen. Turun poliisi 1918–2016. Lounais-Suomen poliisilaitos (ei kustantajamerkintää) 2016.
Kimmo Keskinen ja Oula Silvennoinen, Helsingin poliisilaitoksen historia. Helsingin kihlakunnan poliisilaitos 2004.
Antti Kujala, Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty. Syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2016.
Juhani Piilonen, Vallankumous kunnallishallinnossa. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö, Punakaartin historiakomitea. Valtion painatuskeskus 1982.
