Sisällissodan kokemukset jakoivat Varkauden ja koko Leppävirran kahteen leiriin: vasemmistoon ja porvareihin. Kunnallispolitiikassa oli kuitenkin haettava yhteisiä ratkaisuja. Varkaudessa yhteistyöhön pakotti kauppalahanke, jonka edistäminen vaati yksituumaisuutta.
Erityisen jyrkkä rajalinja oli teollisuustaajamissa, mutta se halkaisi myös Leppävirran kirkonkylän ja maalaiskylät. Kaikkein syvin kuilu halkesi Varkauteen, jonka asukkaiden historiakäsitystä määritti vuosikymmeniä ”vuosi 1918 kertomuksineen, tarinoineen ja syytöksineen”. Varkautelaiset sitoutuivat valkoiseen tai punaiseen totuuteen.[1]
Työväenliikkeelle toiminnan kapinan kukistuminen lopetti väliaikaisesti kokonaan. Varkauden ja Leppävirran työväentalot otettiin takavarikkoon. Varkaudessa työväenyhdistyksen toiminnan aloittamista alkoivat valmistella tammikuussa 1919 punakaartista ja kapinasta erossa pysytelleet työväenliikkeen jäsenet. Varkauden tehtaiden uusi johtaja Edvard Cedercreutz, joka kuului myös suojeluskunnan esikuntaan, suhtautui asiaan myönteisesti. Hän antoi tehtaan juhlasalin työväenliikkeen maltillisten kannattajien käyttöön. Yhdistystä alkoi johtaa räätälimestari Albin Teräs, joka oli 1917 jättäytynyt sivuun radikalisoituneesta toiminnasta. Työväentalo avautui uudelleen kesäkuussa 1919.[2]
Työväenliike käytti sisällissodan jälkeen usein käsitettä ”punainen Varkaus”. Työväenyhdistys puhui mielellään Varkaudesta Savon punaisimpana paikkakuntana, mikä vaalitulosten perusteella piti paikkansa. Varkaus kuului punaisuudessaan myös maan kärkeen 1920–1930-luvuilla.
Leirijaon seurauksena työnväenliikkeen aktiivit joutuivat ahtaalle Varkaudessa. Ahlström-yhtiö seuloi työntekijöiden joukosta pois poliittisesti epäluotettavina pidetyt. Yhtiö antoi henkilöstöasioista vastanneille palkkausehtoja koskeneet ohjeet ”erittäin luottamuksellisissa” kiertokirjeissä. Mustalla listalla olivat etenkin ammattiyhdistysaktiivit ja kommunistit. [3]
Työväen Urheiluliittoon kuuluneen Varkauden Tarmoon kuuluneiden poikien oli 1930-luvulla vaikea päästä Ahlströmin perustamaan teollisuuskouluun. Urheilullisesti lahjakkaat porvarillisessa seurassa toimineet pojat sen sijaan pääsivät kouluun, vaikka heidän aikaisempi koulumenestyksensä olisi ollut heikko. Työläisurheilupiirit leimasivat nämä urheilijat jääpallo- ja painiteknikoiksi.[4]
Leiriraja määritti myös politiikasta vähän kiinnostuneiden varkautelaisten ja leppävirtalaisten aseman yhteisössä. Työväentaloilla kävi eri väki kuin seurantaloilla. Sama jako koski urheiluseuroja ja osuuskauppoja. Työväen Urheiluliittoon kuuluneiden seurojen urheilijat eivät saaneet osallistua samoihin kisoihin SVUL:n seurojen jäsenten kanssa. Vasemmistolaisten kauppa oli Varkaudessa pääpaikkaansa pitänyt osuusliike Työvoima, johon leppävirtalainen Osuusliike Alku sulautui 1921. Porvarillisen leirin osuuskauppana palveli Leppävirralla 1917 perustettu Talous-Osuuskauppa, joka liittyi SOK:n jäseneksi.[5]
Valkoisen Suomen leiri oli väljärajaisempi
Valkoisen Suomen leiri oli Varkaudessa ja Leppävirralla lukumääräisesti pienempi kuin vasemmistolaisten muodostama. Sen vaikutusvalta oli kuitenkin suuri. Porvarillisten järjestöjen aktiiveista suuri osa oli johtavassa asemassa liike- ja pankkitoiminnassa sekä teollisuudessa. Pääosa opettajista kannatti porvarillisia puolueita.
Porvarillinen leiri muodostui työväenjärjestöjä löyhemmin toisiinsa sidoksissa olleista yhdistyksistä, joita sitoi yhteen suomalaiskansallinen maailmankatsomus. Tärkeä määrittäjä oli myönteinen suhtautuminen suojeluskunta- ja lottatoimintaan. Sekä Varkaudessa että Leppävirralla toimi suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Porvarillisten puolueiden kannattajia yhdisti vapaussodan vaaliminen ja itsenäisyyspäivän vietto. Leppävirralla paljastettiin vapaussodan sankaripatsas 10.7.1921. Varkauteen patsasta ei koskaan pystytetty.
Varkaudessa vuonna 1919 tehtaan klubi muodosti Ahlströmin paikallisjohdon ja toimihenkilöiden välisen yhteenliittymän. Leppävirralla puoluepoliittisesti sitoutumattomat nuorisoseurat muodostivat oleellisen osan porvarileirin toiminnasta. Pääosa nuorisoseurojen jäsenistä kannatti Maalaisliittoa. Partiotoiminta, maamiesseurat ja marttayhdistykset lukeutuivat valkoisen Suomen leiriin.
Työväenlehdet koettivat sisällissotaa käsitellessään vähätellä suojeluskuntatyön laajuutta ja merkitystä. Mikkeliläinen Vapaus-lehti väitti, että Varkauden valloituksen 10-vuotisjuhlaan osallistui helmikuussa 1928 vain 15 lottaa ja parikymmentä miestä, joista kaikilla ei ollut edes kivääriä. Lehti kyseli, ”jokohan Varkaudenkin pyssymiehet kyllästyvät turhanaikaiseen vouhasteluun pyssyjen kanssa”.[6] Sosiaalidemokraattien johtama Varkauden kauppala ei myöntänyt vuonna 1938 määrärahaa paikkakunnan valloituksen 20-vuotisjuhliin. Kauppala ei myöskään osallistunut tapahtuman juhlaliputukseen.[7]
Varkaudessa Ahlström Oy tuki merkittävästi porvarillista järjestötoimintaa Varkaudessa. Se ylläpiti tehtaan soittokuntaa. 1930-luvulla tehdas pyrki luomaan kaikki työntekijöitään yhdistävää yhteisöllisyyttä järjestämällä Tehtaan hiihdot, joihin koko henkilöstön oli osallistuttava. Vaikka ladulle lähtö oli pakollista, niin Ahlström saavutti tavoitteensa. Hiihdoista tuli suurtapahtuma, johon valmistauduttiin huolella. Yhtiö tuki myös Varkauden Urheilijoita ja 1935 perustettua Warkauden Pallo -35 -palloiluseuraa, joka oli aikakaudelleen ominainen yhtiön ylläpitämä tehdasseura. Ahlström järjesti seuran pelaajille joko työ- tai opiskelupaikan. Varkauteen valmistui myös uusi ampumarata Ahlströmin tuella 1937.[8]
Hackman rahoitti Sorsakosken Urheilijoiden toimintaa ja rakennutti urheilukentän, jota vain SVUL:n urheilijat saivat käyttää. Myös Sorsakoskella hiihdettiin vuosittain yhtiön järjestämässä tapahtumassa. Yhtiö tuki lisäksi muun muassa vuonna 1882 perustettua soittokuntaa.[9]
Sosiaalidemokraatit niskan päällä vasemmiston taistossa
Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa SDP sai 74,3 prosenttia varkautelaisten äänistä. Vasemmiston ääniosuus laski alle 70 prosentin vuonna 1922, jolloin SDP sai 41,6 ja kommunistit 27,7 prosenttia äänistä. Joroisissa sosiaalidemokraatit keräsivät samoissa vaaleissa neljä kertaa enemmän ääniä kuin kommunistit. 1920-luvulla SDP:n kannatus vahvistui Varkaudessa ja nousi 1927 jo 62,6 prosenttiin. Kommunistien osuus jäi 11,5 prosenttiin.1930-luvulla SDP sai 76–81 prosenttia varkautelaisten äänistä. Pitkälti varkautelaisten tuella pääsi eduskuntaan Onni Hiltunen, josta tuli moninkertainen ministeri ja SDP:n puheenjohtaja.
Kokoomuksen ja edistyksen itsenäisyyden alkuvuosina selvästi yli kymmenen prosentin yltänyt kannatus supistui vähitellen Varkaudessa. Kokoomukselta vei ääniä Isänmaallinen Kansanliike, joka sai nelisen prosenttia varkautelaisten äänistä. Edistyksen kannatuksen yleissuunta oli laskeva, kuten koko maassa. Maalaisliitto oli teollisuuspaikkakunnalla pienpuolue, mutta onnistui saamaan 1939 lähes kuusi prosenttia varkautelaisten äänistä.[10]
Leppävirralla vasemmiston kannatus laski enemmän kuin Varkaudessa ja jäi pysyvästi alemmalle tasolle kuin Venäjän vallan vuosina. Vasemmiston kannatukseen vaikutti torpparivapautus. Vasemmistolaisten määrä pieneni, kun osa pientilallisiksi muuttuneista vuokraviljelijöistä siirtyi maalaisliiton kannattajiksi. Sorsakoski säilyi vahvasti vasemmistolaisena teollisuustaajamana.
Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen kunnallishallinnossa lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa paikallistasolla. Joroisten valtuustossa puolueella oli selvä enemmistö ja varkautelaisilla sosiaalidemokraateilla oli 1920-luvulla vankka asema. Leppävirran kunnanvaltuustosta tuli vasemmistoenemmistöinen vuonna 1922, jolloin vasemmisto sai 21 paikkaa ja porvarilliset puolueet 15 valtuutettua. Voimasuhteet kääntyivät porvarien eduksi 1930-luvulla.[11]
Maalaisliitto vahvistui Leppävirralla
SDP sai eduskuntavaaleissa 1919 koko Leppävirralla äänistä 57,4 prosenttia. Maalaisliiton kannatus nousi 27,4 prosenttiin. Kokoomus keräsi 7,9 ja Edistyspuolue 7,4 prosenttia äänistä. Vuonna 1922 SDP:n sai 28,2 prosenttia ja kommunistit 28,6 prosenttia äänistä. Kommunistit menestyivät erityisen hyvin Leppävirran maalaiskylissä. Suurimmaksi puolueeksi ylsi Maalaisliitto 30,8 prosentin kannatuksella. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 1924 ja 1927, kun kommunistien kannatus laski. Vuonna 1930 Maalaisliitto sai 47,2 ja SDP 41,4 prosenttia äänistä. Osaltaan muutokseen vaikutti Varkauden irtautuminen itsenäiseksi kauppalaksi.
Maalaisliiton kannatukseen vaikutti torpparivapautus, jonka jälkeen puolue sai uusia tukijoita aiemmin vasemmistoa äänestäneistä. Leppävirran suurimmista tiloista erotettiin lukuisia tiloja. Yksistään Vokkolan tilasta itsenäistyi 23 torppaa ja 25 mäkitupaa. Hackmanin mailla oli etenkin Sorsakosken ympäristössä runsaasti torppia. Pappilan maista erotettiin itsenäisiksi tiloiksi 47 torppaa ja mäkitupaa. Tilojen määrä kasvoi myös vapaaehtoisten kauppojen, asutustoiminnan ja jakotoimitusten seurauksena. Yli kahden peltohehtaarin tilojen määrä lisääntyi Leppävirralla vuosina 1910–1940 yli viidenneksellä (853à1035).[12]
SDP:n kannatus oli Leppävirralla 1920-luvulla selvästi suurempi kuin Kuopion läänissä keskimäärin. Suuressa osassa Kuopion lääniä pääosan vasemmiston äänistä saivat kommunistit. 1930-luvulla SDP keräsi Leppävirralta edelleen suhteessa enemmän ääniä kuin Kuopion läänistä keskimäärin ja kamppaili kunnassa suurimman puolueen asemasta Maalaisliiton kanssa. Vuonna 1933 SDP ohitti uudelleen Maalaisliiton (45,7 % / 42,6 %). Leppävirta kuului silti 1930-luvulla Maalaisliiton vahvimpiin kannatusalueisiin Savossa. Kokoomuksen ääniosuus laski 1920-luvun 7–10 prosentista alle 5 prosentin 1930-luvulla. Ääniä puolueelta vei etenkin IKL, joka ylsi Leppävirralla 4–5 prosentin kannatukseen. Edistyspuolueen supistui talvisotaan mennessä runsaaseen prosenttiin.[13]
Vuoden 1922 lakko – työntekijöiden ja Ahlströmin kovin yhteenotto
Yhtiö ja työväenliike ajautuivat Varkaudessa kovimpaan yhteenottoon toukokuun alussa 1922, kun valtakunnallinen lakkoliikehdintä ulottui paikkakunnalle. Ahlström Oy:n sahan työväki esitti 25 prosentin palkankorotusvaatimuksen. Lakot levisivät tehtaiden muille osastoille ja lopulta lakossa oli noin tuhat työntekijää. Ammattiyhdistysväki pyrki saamaan aikaan kollektiivisen työehtosopimuksen, jollaista ei ollut solmittu Suomessa. Varkauden lakkolaiset saivat tukea Suomen lisäksi Ruotsista ja Norjasta. Lakkoavustuksia maksettiin lähes 369 000 markkaa. Ilmapiiriä kärjisti ennen lakon alkua huhtikuussa 1922 suoritettu punaisten hautamuistomerkin hävittäminen.
Ahlström ei hyväksynyt työntekijöiden vaatimuksia. Yhtiö palkkasi aluksi noin töihin kolmekymmentä Teknillisen korkeakoulun opiskelijaa murtamaan lakkoa. Myös lakon alkuvaiheessa yhteisymmärryksessä lakkolaisten kanssa huoltotöitä tehneet saksalaiset työntekijät siirtyivät tuotannollisiin tehtäviin. Saksalaiset olivat tulleet Varkauteen asentamaan J. M. Voithin toimittamaa paperikonetta.
Lakon pitkittyessä yhtiö toi Varkauteen lakonmurtajia, joita tuli paikkakunnalle eräiden arvioiden mukaan jopa 800. Osa heistä oli ilmeisesti aseistautuneita. Yhtiö onnistui pitämään tehtaat käynnissä ja myös hajottamaan työväenliikkeen rivejä, sillä osa työntekijöistä suostui rikkureiksi. Ahlström painosti lisäksi lakkoilijoita uhkaamalla häädöillä yhtiön omistamista asunnoista. Suomen Ammattijärjestö vetosi sisäministeri Heimo Helmiseen, jotta aseistettujen ja ”rähinällään kaikenlaista häiriötä aiheuttaneiden” lakonmurtajat saataisiin kuriin.[14]
Työntekijöiden oli annettava heinäkuun alussa periksi ja suostuttava palaamaan töihin entisin ehdoin. Ammattiosasto joutui kirjaamaan pöytäkirjaansa lakon päättyneen täydelliseen työläisten häviöön. Lakon aikana töihin suostuneet työläiset saivat osakseen ankaraa arvostelua. Heidän oli pyydettävä menettelyään julkisesti anteeksi. Petturuutensa tunnustaneiden nimiä julkaisi muuan muassa Paperityöläinen-lehti.[15]
Kauppalahanke yhdisti eri leirejä
Varkauden erottaminen omaksi kunnaksi oli esillä useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Vuonna 1856 senaatti teki Koskenniemen kaupungin perustamispäätöksen, joka ei kuitenkaan johtanut toimiin. Paul Wahl & Co. anoi senaatilta Varkauden erottamista omaksi kunnakseen Leppävirrasta 1880-luvun alussa. Senaatti hylkäsi kuitenkin anomuksen. Itsenäistymisajatus nousi esiin tämänkin jälkeen, mutta se ei toteutunut ennen 1920-luvun loppua. Kuopion läänin maaherra ehdotti marraskuussa 1918 Varkauden tehdasalueen muodostamista taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[16]
Kauppalan perustamista kiirehti lisääntyvä lainsäädäntö. Vuoden 1923 köyhäinhoitolaki edellytti kunnilta aktiivisia toimia, joihin Leppävirran ja Joroisten kunnat eivät olleet Varkaudessa kiireisiä ryhtymään.[17] Ahlström rahoitti 1920-luvulla edelleen terveydenhuoltoa, vaivaishoitoa, tehdasseurakuntaa, kansakoulua ja poliisitointa.[18] Varkautelaisten suhteet etenkin Leppävirran suuntaan olivat itsenäisyyden alkuvaiheissa kireät. A. Ahlström Oy ja osa varkautelaisista jättivät 1923 kunnallisveronsa maksamatta Leppävirralle, koska kunnanvaltuusto oli päättänyt ottaa Varkauden köyhäinhoidon kunnan hoitoon. Varkautelaiset epäilivät köyhäinhoitonsa tason heikkenevän.[19] Varkauden irtautuminen Leppävirran ja Joroisten kunnista sai vauhtia, kun vuoden 1926 alussa voimaan tullut laki teki mahdolliseksi itsenäisen kunnan perustamisen irrallaan seurakunnallisesta hallinnosta. Tätä ennen kunnan perustaminen vaati itsenäisen seurakunnan olemassaoloa.
Ahlström-yhtiö jätti syyskuussa 1926 valtioneuvostolle anomuksen Varkauden muodostamiseksi itsenäiseksi kunnaksi. Kahden kunnan alueella toimiminen vaikeutti yhtiön liiketoimintaa ja yhdyskunnan kehittämissuunnitelmia. Ahlströmin maksamista kunnallisveroista vain suhteellisen pieni osa palautui tehdaspaikkakunnan kehittämiseen. Hanketta tuki myös työväenyhdistys, joka saattoi perustellusti olettaa vasemmiston saavuttavan uudessa kunnassa valtuustoenemmistön. Kauppalahankkeessa yhdistyivät siten paikkakunnan eri voimatekijöiden tarpeet.[20]
Kunnallisen itsehallinnon tarvetta lisäsi Varkauden väkiluvun nopea kasvu ja suurteollisuuden merkityksen korostuminen. Varkaudessa oli 1910-luvun lopulla 3460 asukasta. Asukasmäärä lisääntyi 1930-luvun puoliväliin mennessä 11 385 ihmiseen. Työikäisestä väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa teollisuudesta. Tampereella teollisuus tarjosi työpaikan 56 prosentille ja Kotkassa 55 prosentille työikäisistä.[21]
Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti 27.6.1928 päätöksen Varkauden kauppalan perustamisesta vuoden 1929 alussa. Tämän jälkeen nimitetty kauppalan järjestelytoimikunta koostui ensisijaisesti yhtiön ja työväenyhdistyksen edustajista. Perustamisvaihe sujui ilman suuria ristiriitoja, mistä suurin ansio kuului toimikunnan puheenjohtajana toimineelle Varkauden tehtaiden lakimiehelle Kuno Fredrik Nymanille. Leppävirta ja Joroinen hyväksyivät Varkauden irtautumisen, vaikka ne menettivät suhteessa enemmän verotuloja kuin asukkaita.[22]
Kauppalat olivat kaupunkimaisia kuntia, jonka hallinto järjestettiin yksinkertaisemmin kuin kaupungeissa. Kauppalaksi muuttuivat 1920–1930-luvuilla Forssa, Haaga, Hyvinkää, Karjaa, Karkkila, Kauniainen, Koivisto, Kouvola, Lahdenpohja, Lauritsala, Lieksa, Lohja, Loimaa, Nokia, Pieksämäki, Riihimäki, Rovaniemi, Suolahti, Valkeakoski ja Äänekoski. Lähes kaikki maailmansotien välillä syntyneet kauppalat olivat teollisuuspaikkakuntia tai rautateiden risteysasemia.
Sosiaalidemokraateille vahva edustus kauppalanvaltuustoon
Joulukuun alussa 1928 järjestetyissä Varkauden ensimmäisissä kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 19 valtuutettua 29-jäseniseen valtuustoon. Porvarillisesta vaaliliitosta meni läpi kuusi ja kommunisteilta neljä ehdokasta. Vasemmisto sai yhteensä 86,4 prosenttia äänistä. Äänestysprosentti oli 62,4, mikä oli 1920-luvun kunnallisvaaleissa melko korkea. Sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa myös vuosien 1930, 1933 ja 1936 vaaleissa. Puolueen äänestäjiksi siirtyivät 1930-luvulla myös kommunistit. Vuonna 1936 valitussa 35-jäsenisessä valtuustossa sosiaalidemokraateilla oli 26 valtuutettua. Tämä valtuusto istui sotavuosien takia vuoteen 1945 saakka. Naisia valtuutetuista oli ensimmäisissä valtuustoissa enimmillään vain kolme.[23]
Varkaus muuttui kauppalan perustamisen jälkeen voimasuhteiltaan kaksinapaiseksi. Ennen kunnallisen itsehallinnon toteutumista Ahlström käytti taajamassa yksinään laajaa valtaa. Yhtiön asemaa korosti Leppävirran ja Joroisten kuntien vähäinen kiinnostus Varkauden asioita kohtaan. Esimerkiksi vuonna 1914 Ahlström joutui ottamaan hoitoonsa siltojen rakentamisen ja kunnossapidon, johon kunnilla ei ollut halua. Yhtiö tarvitsi kantavampia siltoja voidakseen laajentaa toimintaansa. Ahlström käynnisti myös omistamiensa alueiden kaavoituksen jo 1910-luvulla. Kauppalan toiminnan alettua yhtiön ja sosiaalidemokraattien johtaman kunnallishallinnon oli soviteltava näkemyksiään yhteen.[24]
Varkauden kauppalanhallinto koostui aluksi valtuuston ja hallituksen lisäksi yhdeksästä lautakunnasta. Valtuusto valitsi joulukuun lopussa 1928 jäsenet köyhäinhoito-, terveydenhoito-, holhous-, tie-, majoitus-, kunnanmetsä-, raittius- ja urheilulautakuntiin. Pian nimetyllä taksoituslautakunnalla oli suuri merkitys kunnallisverotuksen toimittamisessa. Valtuusto valitsi myös kansakoulujen ja kirjaston johtokuntien jäsenet. Pulavuosina kauppala asetti erillisen toimikunnan hoitamaan työttömyysasioita. Varkauden keskushallinnossa työskenteli aluksi neljä palkattua henkilöä kauppalanjohtajaksi valitun Oskari Ryynäsen johdolla. Kauppala vuokrasi tarvittavat toimistotilat Ahlström-yhtiöltä.[25]
Lapuan liikkeen kannattajat vaativat vuoden 1929 lopulta alkaen kommunistien sulkemista pois kunnallisista luottamustehtävistä. Sosiaalidemokraattienemmistöinen valtuusto ei kuitenkaan suostunut erottamaan kommunistivaltuutettuja, jotka olivat mukana kunnallisessa päätöksenteossa kommunistilakien voimaantuloon saakka. Linjausta tuki myös maalaisliiton ainoa valtuutettu Juho Takala, joka joutui tämän jälkeen lapualaisten uhkailujen kohteeksi.
Leppävirran kautta kulki Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta itärajalle Lieksan kautta johtanut kyyditysreitti. Etappipaikan toimintaa johti kunnaneläinlääkäri Aaro Hokkanen, jonka ohella pankinjohtaja Nike Riihikallio osallistui tiiviisti toimintaan. Leppävirran kautta itärajalle kuljetettiin ainakin kolme kommunistia ja yksi sosiaalidemokraatti. Karttulasta tuodut kyyditettävät siirrettiin Leppävirralla toiseen autoon, joka vei heidät seuraavaan etappipaikkaan Heinäveden Karvion kanavalle. Ainakin yksi kyyditys katkesi Leppävirralla, kun autoa ei järjestynytkään muilutuksen jatkamiseksi.[26] Varkauden kautta vietiin kohti itärajaa lapualaisten kuuluisin kyyditettävä presidentti K. J. Ståhlberg puolisoineen. Kyyditys katkesi kuitenkin Joensuuhun.
Oikeistoradikalismin vaalikannatus jäi Varkaudessa pieneksi, mutta tiukan linjan oikeistolaisuus vaikutti paikkakunnan ilmapiiriin. Isänmaallinen Kansanliike sai Varkaudessa eduskuntavaaleissa noin neljä prosenttia äänistä.
Ahlström ja Hackman tuottivat palveluita
Ahlströmin osuus paikallisten palveluiden tuottajana ei päättynyt kauppalan perustamiseen. 1930-luvun alussa puolivälissä Ahlströmin tuella Varkauteen valmistui nykyaikainen sairaala, jonka neljä miljoonaa markan kokonaiskuluista yhtiö maksoi 3,4 miljoonaa markkaa. Kauppala osti sairaalan yhtiöltä 1953.[27]
Ahlström Oy oli rakennuttanut 1924 Varkauteen myös uuden kansakoulun, jota laajennettiin 1930-luvun alussa. Yhtiö perusti 1930-luvun puolivälissä teollisuuskoulun ja ammattikoulun, joille se rakennutti tilat. Kaksivuotisesta teollisuuskoulusta valmistui työnjohtajia teollisuuden palvelukseen. Nelivuotisen ammattikoulun päämääränä oli kouluttaa ammattimiehiä vaativimmiksi muuttuneisiin työtehtäviin. 21-paikkaisen koulun ensimmäiselle vuosikurssille pyrki 185 poikaa.[28] Yhtiö omisti myös huomattavan osan kauppalan asuntokannasta.[29]
Ahlström ylläpiti useita saunoja, joita käyttivät etenkin ahtaissa oloissa asuneet työntekijät. Varkaudessa olivat käytössä muun muassa Viltinniemen, Pirtinvirran ja Lehtoniemen saunat. Pirtinvirran saunassa kävi paljon kylpijöitä 1920-luvulla:[30]
”Aikoinaan oli Pirtinvirran saunassa vuorot järjestetty siten, että naiset kylpivät tiistaisin ja perjantaisin, miehet torstaina ja lauantaina ja yhteissauna miehille ja naisille oli keskiviikkoisin. Nämä sekasaunat oli tarkoitettu lähinnä perhesaunoiksi, mutta tuppautuihan sinne aina nuoria miehiä, kun paikkakunnalla oli paljon komennusmiehiä. Täällä nimittäin rakennettiin paljon. Paperitehdas oli rakenteilla, voima-asema samoin, vaneritehdas, rautatiesillat, veistämö, voimalaitoksen savupiippu, niin että irtomiehiä riitti joka lähtöön. He katsoivat, että keskiviikon yhteissauna oli heille erittäin sopiva kylpemistä varten.”
Hackman vastasi Sorsakoskella palveluiden järjestämisestä samaan tapaan kuin Ahlström Varkaudessa, vaikka mittakaava oli selvästi pienempi. Suuri osa työntekijöistä asui Hackmanin rakennuttamissa taloissa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1880-luvulla. Yhtiön taloissa ei ollut saunoja, joten työväki perheineen kävi kylpemässä yleisessä saunassa, jonka yhtiö rakennutti vuonna 1913. Saunan yhteydessä sijaitsi pyykkitupa, jonne sai varata ajan ja ostaa lippuja saunanhoitajalta. Kotona pestiin vain välttämätön ”nyrkkipyykki”.
Yhtiön vuodesta 1902 ylläpitämä lakisääteinen sairaus- ja hautausapukassa toi turvaa työntekijän sairastuessa pitemmäksi tai joutuessa tapaturman uhriksi. Työntekijät maksoivat kassan kuluista kaksi kolmannesta ja yhtiö loppuosan. Ennen kansaneläkelain voimaantulo yhtiö maksoi pientä eläkettä vanhoille työntekijöilleen ja antoi heille polttopuut ilmaiseksi. Hackman perusti 1900-luvun alussa myös sairastuvan Sorsakoskelle ja palkkasi sairaanhoitajan. Pääosa synnytyksistä tapahtui 1920-luvulla sairastuvalla. Varsinaisia vuodepaikkoja tuvalla ei ollut. Vakavasti sairastuneet sairaanhoitaja ohjasi hoitoon kunnansairaalaan kirkonkylälle.[31]
Väkiluvun kasvu oli Suomen kärkitasoa Varkaudessa
Varkauden asuntokannan ja palveluiden kehittämiseen loi paineita väkiluvun nopea nousu. Paikkakunnan asukasluku kasvoi 1921–1939 viidenneksi nopeimmin Suomen maalaiskunnista ja kauppaloista. Vielä enemmän väki lisääntyi Helsingin naapurikunnissa Huopalahdessa, Kulosaaressa ja Oulunkylässä sekä Petsamossa, jonka nikkelikaivos ja Jäämeren satama houkuttelivat asukkaita.
Varkauteen muutettiin 1920-luvun lopulle saakka etenkin Leppävirralta ja Joroisista sekä Kuopion ja Mikkelin lääneistä. Muuttajien lähtöpaikkakuntien kirjo laajentui 1930-luvulla merkittävästi. Tehtaille tuli työntekijöitä eri puolilta maata. Varkaudesta muutettiin muutaman vuoden asumisen jälkeen etenkin Viipuriin tai Helsinkiin sekä toisille puunjalostuksesta eläville paikkakunnille.[32] Syntyvyys oli Varkaudessa 1930-luvulla jonkin verran alhaisempi kuin Kuopion läänissä, mutta korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.[33]
Väestönkasvun tuloksena kansakoululaisten määrä kasvoi Varkaudessa vuosina 1930–1940 yli 60 prosentilla (1135 à 1850), minkä seurauksena opettajien määrä lähes kaksinkertaistui (32 à 63). Koulutusmahdollisuudet laajentuivat, kun Varkauden Suomalainen Yhteiskoulu aloitti toimintansa keskikouluna vuonna 1919. Koulu muuttui yliopistoon johtavaksi 1927 ja ensimmäiset ylioppilaat saivat valkolakin keväällä 1930. Oppikoululaisia oli vuonna 1940 jo 285. Määrä oli kaksinkertainen vuoteen 1925 verrattuna.[34]
Pulavuosina työväestön leipä oli tiukassa
Suhdannevaihtelut tuntuivat 1920–1930-luvuilla voimakkaina pääosin yhdestä yhtiöstä riippuvaisessa Varkaudessa, jonka teollisuustuotannosta pääosa meni vientiin. Lisäksi paikkakunnan toiseksi suurin teollinen työnantaja, laivanrakennusta ja konepajatoimintaa harjoittanut Oy Lehtoniemi Ab, meni konkurssiin vuonna 1929. Ahlström osti konkurssipesältä yhtiön koneet, jotka se siirsi konepajalleen. Laivatuotanto loppui Lehtoniemessä kokonaan. Ahlström irtisanoi talouslaman aikana osan työväestöstään ja työpaikkansa säilyttäneet joutuivat tekemään lyhennettyä työpäivää. Yhtiön palveluksessa olleiden määrä laski vuosina 1929–1932 lähes viidenneksen (2 505 à 2 050).
Varkauden kauppala lievitti pula-ajan vaikutuksia rakennustyömaillaan, joilla maksetut palkat riittivät niukkaan toimeentuloon. Valtio järjesti vuosina 1932–1933 varkautelaisille hätäaputöitä oman paikkakunnan ulkopuolelta. Varkaudessa avustettavien määrä kasvoi lähes nelinkertaiseksi (544 à 1977). Enemmän kuin joka viides varkautelainen sai vuosina 1931–1932 apua köyhäinhoitolautakunnalta. Köyhäinhoitomenot muodostivat talouslaman aikana viidenneksen kauppalan menoista.[35]
Leppävirralla oli enimmillään virallisesti työttömänä 849 henkilöä, 10,7 prosenttia työvoimasta. Lisäksi kunta työllisti 60, valtio 186 ja yksityiset 163 henkilöä väliaikaisesti. Hätäaputöinä rakennettiin Varkaus–Viinijärvi rataosuutta vuodesta 1932 alkaen ja Kuopio–Leppävirta -maantietä korjattiin. Leppävirralle valmistui myös urheilukenttä 1931–1932 pääosin hätäaputöinä.[36]
Varkauden tehtaiden työntekijämäärä kääntyi 1933 nousuun ja 1938 Ahlström työllisti jo 3 378 henkilöä. Heistä lukeutui 350 toimihenkilöihin 1930-luvun lopussa. Tehtaan tuotantomäärät kohosivat koko 1930-luvun. Pulavuosinakin tuotanto kasvoi, mutta tuotteista saatu hinta oli alhainen. Paperintuotanto kasvoi 60 prosenttia (43 716 tonnia à 69 800 tonnia) 1930-luvulla. Varkaudessa tuotettiin vuosikymmenen lopussa 17 prosenttia Suomessa valmistetusta sanomalehtipaperista ja liki kymmenesosa vanerista.[37] Yhtiö perusti myös talotehtaan, jossa valmistui 1940 jo 883 taloa.[38]
Maaliikenteen merkityksen kasvu ja sisävesiliikenteen vähentyminen vaikuttivat Varkauden konepajatuotantoon. Matkustajalaivojen ja proomujen valmistus loppui kokonaan. Varkaudessa rakennettiin 1930-luvulla 9 hinaajaa ja 38 lauttaa. Maaliikennettä palvelevien tilausten määrä sen sijaan kasvoi. Rautatiehallitus ja Tie- ja vesirakennushallitus tilasivat rautatie- ja maantiesiltoja sekä siltaelementtejä. Kasvava tavaraliikenne vaati kantavampia siltoja.[39]
Varkaudesta kehittyy talousalueen keskus
Varkaudesta kehittyi 1930-luvulla talousalueen keskus. Leppävirralla toiminut Talous-Osuuskauppa siirsi päätoimipaikkansa 1936 Varkauteen, jonne se rakennutti kauppalan ensimmäisen tavaratalon. Osuuskaupan muuttopäätöstä kiirehti SOK. TOK laajensi nopeasti toimintaansa kauppalassa ja perusti sinne vuoteen 1942 mennessä kuusi sivumyymälää.[40]
Kasvava Varkaus muodosti tärkeän markkina-alueen lähialueilla tuotetulle maidolle ja maitojalosteille. Leppävirran Osuusmeijerin ryhtyi 1930-luvulla valmistelemaan maidonjalostuksen siirtämistä Varkauteen. Uusi meijerirakennus valmistui kauppalaan kesällä 1940. Meijeri muutti nimensä 1944 Varkauden seudun osuusmeijeriksi, johon yhdistyivät1950-luvulla Joroisten ja Jäppilän osuusmeijerit sekä kaksi pientä kylämeijeriä.[41]
Varkauden Osuuskassasta alkoi muodostua alueen merkittävin osuuskassa. Jäsenmäärältään se oli 1933 maan suurin. Kassan kuului 500 jäsentä ja tallettajia oli 900. Jäsenkunnasta suuren osan muodostivat Varkauden ympäristön maanviljelijät.[42]
Varkauden muuttuminen näkyi myös liikennemäärissä. Kauppalassa 27. elokuuta 1937 suoritetussa liikennelaskennassa kaupungin vilkkaimmalla väylällä Ahlströminkadulla liikkui vuorokauden aikana 1 100 ajoneuvoa, 5 387 pyöräilijää ja 3 370 jalankulkijaa. Ajoneuvoista 306 oli hevosvetoisia, 273 henkilö- tai pakettiautoja, 150 kevyitä kuorma-autoja, 248 raskaita kuorma-autoja, 177 linja-autoja ja 33 moottoripyöriä.
Vilkkainta liikenne oli klo 16–17, jolloin laskentapisteen ohi ajoi 626 pyöräilijää ja 77 autoa. Kovin runsasta liikenne ei ollut, sillä pyöriä kulki ruuhkaisimman tunnin aikana keskimäärin kymmenen minuutissa ja autoja oli liikkeellä noin 47 sekunnin välein.[43]
Sotatarviketuotantoa Sorsakoskella ja Varkaudessa
Talvisodan alla ja aikana Sorsakosken ja Varkauden tehtaat muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Sorsakosken tehtaiden hylsyosasto perustettiin syksyllä 1939 pikavauhtia toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Pääesikunnan sotatalousosaston määräyksestä Sorsakoskelle siirrettiin Viipurin ammattikoulusta ja useista tehtaista työstökoneita, jotka valtio oli määrännyt vuokrattaviksi. Jopa Fazerin entisiä makaroniprässejä käytettiin Sorsakoskella hylsyjen valmistuksessa.
Ensimmäiset tykinhylsyt valmistuivat jo talvisodan aikana. Sotavuosina Sorsakosken tehdas tuotti pääasiassa tykin hylsyjä Suomen armeijan tarpeisiin. Sota-aikana valmistui yli miljoona kappaletta 37 ja 105 millimetrin hylsyjä. Tehtaassa valmistettiin jonkin verran myös käsiaseiden hylsyjä. Sorsakoskella tehtiin muun muassa Suomi-konepistoolin patruunoiden hylsyjä. Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio lopetti hylsytuotannon vuonna 1945. Hylsytuotanto alkoi uudelleen 1959.
Talvisodan aikana hylsyjä valmistivat pääosin miehet. Sotatarviketuotannon käynnistämisessä tarvittuja ammattimiehiä ei kutsuttu rintamapalvelukseen. Naisten osuus hylsyosaston työntekijöistä kasvoi jatkosodan aikana. Tärkeimmät ammattimiehet saivat komennuksen jäädä tehtaalle. Sorsakosken tehdas valmisti hylsyjen lisäksi pioneeritarvikkeita ja puukaasuttimia.
Varkauden konepajateollisuus muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Talotehdas valmisti jatkosodan aikana vanerisia sotilas- ja hevostelttoja Saksan armeijalle. Itärintamalle lähti 5 000–6 000 lämmitettävää telttaa. Erityisen tärkeä Suomen armeijalle oli Varkauteen sijoitettu panssariajoneuvojen korjaamo, joka kunnosti sotasaaliiksi saatua puna-armeijan kalustoa suomalaisten käyttöön. Varkauden tehtailla työskenteli jatkosodan aikana 2 600–3 100 henkeä.[44]
Varkauden merkitystä korosti Joensuuhun vuosien 1939–1940 aikana valmistunut rautatieyhteys. Radan kiskojen asennustöitä kiirehdittiin syksyllä 1939 ja Varkaus–Viinijärvi -osuus saatiin liikennöitävään kuntoon ennen talvisotaa. Sitä voitiin käyttää hiljaisilla nopeuksilla joukkojenkeskityksiin.[45]
Sisällissodan muistot jäivät taka-alalle
Sotavuosina Varkaudessa ja Leppävirralla valitsi sotaan edeltäviin verrattuna vuosiin verrattuna sovinnollinen ilmapiiri. Varkautelaiset ja leppävirtalaiset tekivät suuremmitta nurinoitta osuutensa Suomen puolustamisessa. Vertauskuvallisesti oli tärkeää, että kaatuneiden muistopäivän jumalanpalveluksen jälkeen laskettiin seppeleet sankarihaudoille sekä 1918 ”kummallakin puolella henkensä uhranneiden haudoille”.
Ilmapiirin muuttumisesta kertoi suojeluskuntatoiminnan laajentuminen. Varkaudessa suojeluskuntaan liittyi syksyn 1939 ja talvisodan aikana noin 150 miestä. Leppävirrallakin järjestö sai paljon uusia jäseniä. Mukaan lähti myös vasemmistolaisia etenkin sen jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue oli antanut siihen luvan.[46]
Varkauden seudun Aseveljet ry perustettiin 24. elokuuta 1940. Sen puheenjohtajana toimi sosiaalidemokraatteihin lukeutunut opettaja Reino Peltonen. Yhdisti huolehti muun muassa asevelitonttien jakamisesta rintamamiehille ja järjesti työväentalolla asemiesiltoja jatkosodan aikana.[47] Ajan henkeä kuvasi se, että Suomen ja Ruotsin toukokuussa 1941 käymään marssimaaotteluun osallistui 7 028 varkautelaista.[48]
Sota näkyi etenkin Varkaudessa jatkuvasti. Panssarikorjaamolla kunnostettuja vaunuja koeajettiin kauppalan kaduilla ja jatkosodan aikana paikkakunnalla koulutettiin panssarimiehiä. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta Varkaus soveltui sotasairaalan sijoituspaikaksi. Kauppalassa toimi talvi- ja jatkosodan aikana sotasairaala. Varkauteen perustettiin 47. sotasairaala 7. joulukuuta 1939. Sen edeltäjä oli Käkisalmessa toiminut 12. sotasairaala, jonka toiminta siirrettiin Varkauteen. Sairaala sai käyttöönsä tilat Tehtaan koululta ja Tehtaan sairaalasta. Toipuvia sotilaita sijoitettiin myös muille kouluille.
Sotasairaalan jälkipolvien parhaiten tuntema hoidettava oli silloinen majuri Adolf Ehrnrooth (1905–2004), joka haavoittui vaikeasti heti jatkosodan alussa 1. heinäkuuta 1941. Hänet tuotiin Punkaharjulla kenttäsairaalassa tehtyjen leikkausten jälkeen hoidettavaksi Tehtaan koululle.
Varkautta ei pommitettu sen sotilaallisesti merkityksestä huolimatta sotavuosina. Kauppalan suojana ei ollut talvisodan aikana ilmatorjunta-aseistusta ennen kuin Ahlström Oy:n ostamat kaksi kevyttä Bofors-tykkiä saatiin käyttöön. Jatkosodan aikana kalustoa oli käytössä enemmän. Myös Sorsakoski välttyi pommituksilta.
Linkkejä:
Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017.
Kansallisbiografian artikkeli Onni Hiltusesta.
Kirjallisuutta:
Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Varkauden museon julkaisuja 7, 2000.
Hannu Itkonen Hannu. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004
Myllylä Martti. Albert Krank – varkautelainen laivanrakentaja. Suomen Höyrypursiseura r.y. 1990.
Soikkanen Hannu. Varkauden historia, 1963.
Valta Reijo. Laudamiehestä Hietaseen. Paul Wahl & Co:n laivasto ja sen toiminta 1830-luvulta vuoteen 1909. Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2000. (1. painos 1997.)
Lähteitä:
[1] Itkonen 2004, s. 162.
[2] Soikkanen 1963, s. 647.
[3] Kokkonen Jouko. 1991. Varkauden kauppalan poliittinen ilmapiiri 1928–1940. Poliittisen historia pro gradu. Helsingin yliopisto, s. 30.
[4] Itkonen 2004, s. 190.
[5] Hovi 1995, s. 391–394.
[6] Itkonen 2004, s. 181.
[7] Itkonen 2004, s. 217.
[8] Itkonen 2004, s. 183.
[9] Kokkonen 2005.
[10] Soikkanen 1963, s. 649, 662 ja 678–679.
[11] Hovi 1995, s. 385–386 ja 441.
[12] Hovi 1995, s. 363–364.
[13] Hovi 1995, s. 440–441, 777.
[14] Itkonen 2004, s. 137.
[15] Itkonen 2004, s. 136 139.
[16] Soikkanen 1963, s. 379–384 ja 389–394.
[17] Itkonen 2004, s. 147– 148.
[18] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.
[19] Hovi 1995, s. 360.
[20] Itkonen 2004, s. 132.
[21] Itkonen 2004, s. 195.
[22] Soikkanen 1963, s. 392.
[23] Soikkainen 1963, s. 396. Itkonen 2004, s. 166 –
[24] Itkonen 2004, s. 83–84.
[25] Itkonen 2004, s. 191–195.
[26] Siltala 1985, s. 303.
[27]Itkonen 2004, s. 201. Soikkanen 1963,375 ja 447.
[28] Itkonen 2004, s. 219.
[29] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.
[30] Itkonen 2004, s. 155.
[31] Kokkonen 2005, s. xxx.
[32] Soikkanen 1963, s. 292–293.
[33] Soikkanen 1963, s. 288.
[34] Soikkanen 1963, s. 578–585.
[35] Soikkanen 1963, s. 433.
[36] Hovi 1995, s. 430–431.
[37] Soikkanen 1963, s. 170 ja 178.
[38] Itkonen2004, s. 196.
[39] Itkonen 2004, s. 196.
[40] Hovi 1995, s. 391–394.
[41] Hovi 1995, s. 367–368.
[42] Itkonen 2004, s. 203. Soikkanen 1963, s. 275.
[43] Itkonen 2004, s. 220.
[44] Itkonen 2004, s. 240–241.
[45] Kai Sarmanne, Strategiset (keskityskuljetuksiin ja suuriin ryhmitysmuutoksiin liittyvät) joukkojen siirrot viime sodissamme, Tiede ja Ase 1962, ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/download/47426/13301
[46] Soikkanen 1963, s. 682. Hovi 1995, s. 455.
[47] Soikkanen 1963, s. 682. Itkonen 2004, s. 246– 247.
[48] Soikkanen 1963, s. 684.
