Venäjän valtakunnanduuma kokoontui uudelleen 27. helmikuuta 1917. Puhemies Mihail Rodzjanko piti isänmaallisen avajaispuheen, jossa hän korosti olevan välttämätöntä jatkaa taistelua lopulliseen voittoon saakka.
Kulissien takana Rodzjanko oli yrittänyt saada keisari Nikolai II:n muuttamaan politiikkaansa. Hän oli 23. helmikuuta sanonut hallitsijalle Venäjän hallituksen olevan väärällä tiellä. Rodzjanko oli arvioinut vallankumouksen olevan ovella kansan tyytymättömyyden vuoksi. Keisari ei halunnut paneutua epämieluisaan asiaan, vaan kiirehti nauttimaan teetä Mihail Aleksandrovitsin kanssa.
Pietarin sotilaspiirin komentaja kenraali Sergei Habalov antoi istuntokauden alla julistuksen, jossa hän varoitti lakkoilemasta tai osoittamasta mieltä. Kenraali rinnasti mielenilmaukset maanpetturuuteen. Istunnon avajaispäivä sujui Pietarissa rauhallisesti. Uusi Suometar välitti 28.2.1917 Suomen Tietotoimiston Retsh-lehden tietoihin perustuvan uutisen mielialoista Pietarissa:
”Retsh kertoo, että viime päivinä liikkuneet levottomuutta herättäneet huhut osottautuivat suuressa määrin liiotelluiksi. Duuman istuntojen avaamispäivä kului ilman minkäänlaisia vakavia tapahtumia, joista oli niin paljon puhuttu ja jotka olivat hermostuttaneet väestöä. Kuvaavaa on, että aina 10–11 asti raitiotievaunut olivat melkein tyhjinä matkustajista, erittäinkin työläisistä.
Pitkin päivää, sen mukaan kuin yleisö tuli vakuutetuksi liikkuneiden luihujen perättömyydestä, vilkastui katuliikenne vähitellen ja raitiotievaunuissa oli huomattavissa tavanmukaista tungostakin. On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”
Miljukov arvosteli hallitusta
Tyytymättömyys hallituksen toimintaan purkautui duumassa toisena istuntopäivänä. Tammikuussa 1917 ministerineuvoston johtoon uudeksi pääministeriksi nimitetty ruhtinas Nikolai Golitsyn ei ollut suostunut antamaan duumalle tiedonantoa hallituksen linjasta. Liberaalien ja maltillisten konservatiivisten puolueiden blokkia duumassa johtanut Pavel Miljukov arvioi Uuden Suomettaren 1.3.1917 julkaiseman puheen mukaan hallituksen olevan kyvytön johtamaan maata. Se ei ollut halukas toimimaan yhteistyössä lainsäädäntöelinten kanssa.
Miljukov oli arvostellut jo 14. marraskuuta 1916 pitämässään puheessa tuolloin Boris Stürmerin johtamaa hallitusta. Hän oli kritisoinut peitellyin sanakääntein myös keisarinna Aleksandraa, jonka hän vihjaili toimivan yhdessä pääministerin kanssa saksalaisten päämäärien hyväksi ja pyrkivän Venäjälle epäedullisen rauhan solmimiseen. Golitsynin johtaman hallituksen Miljukov katsoi, ettei hallitus pysty johtamaan maata sodan aikana saati viemään Venäjää voittoisaan rauhaan.
”Kun te vertaatte mitä voisi antaa kansamme yhteisen voiton saavuttamiseksi siihen, mitä hallituksemme antaa, niin sydän vuotaa verta. Kansan täydellinen voima menetetään turhassa koneistossa. Väärä on mielipide, että tästä koneistosta olisi menneisyytemme, koko meidän historiamme vastuussa. Ei, siitä on vastuussa vain hallitus (Kättentaputuksia). Mitä se vastaa kansan vaatimukseen astua sivulle ja antaa tietä. Kansa menee eteenpäin, mutta hallitus taaksepäin. Kuka seisoo tämän hallituksen takana? Ei lainsäädäntölaitokset, ei semstvot eikä edes aatelistokaan.”
Muonittaminen ei onnistu ilman kansan tukea
Miljukov totesi kansan muonittamisesta puhuessaan, että sen ratkaiseminen vaati kansalaisten toimia. Hänen mukaansa hallitus toimi kuitenkin sekä kansan että Venäjän etujen vastaisesti. Sotamenoille oli vaikea saada kotimaista rahoitusta, kun aitoa kansallista innostusta ei ollut. Hallituksen toimet olivat vieneet pohjan kansaan turvautumiselta.
”Mutta millainen voi olla kansan apu silloin, kun hallitus käy taistelua tätä kansaa vastaan. Ulkomailla on sosialistien enemmistö isänmaallismielinen ja astunut hallitukseen. Meillä on vangittu sotateollisuuskomiteoissa olevat työväen edustajat, sillä he olivat tahtoneet järjestää työväen ja järjestää sovinto-oikeuksia, jotka olisivat selvittäneet lakkoselkkaukset. Huono on hallituksen asema, jolle hallitukselle jokainen yritys maan järjestämiseksi on todellinen vaara.”
Kerenski: maa on sekasorron vallassa
Elintarviketilanteen vaikeutuminen ei johtunut Miljukovin mielestä viljalle asetetuista rajahinnoista. Maanviljelysministeri Rittich ei hänen mukaansa ollut tehtäviensä tasalla, ja pyrki kaunistelemaan tilanneet. Viljan saatavuus oli vähentynyt alkuvuoden 1917 aikana, vaikka ministeri oli pyrkinyt todistelemaan duumalla päinvastaista. Miljukov arvioi Venäjän vilja- ja polttoainepulan olevan pitkälti itse aiheutettu.
”Vihollisemme on järjestäytymisellään osannut torjua, varastojensa todellisen riittämättömyyden, mutta me olemme osanneet muuttaa varastojemme runsauden puutteeksi järjestäytymisen täydellisen puutteen vallitessa.”
Aleksander Kerenski oli Miljukovin kanssa samaa mieltä siitä, että ”on tultu maailmantaistelun kriitilliseen ratkaisevaan vaiheeseen”. Hän muistutti, että sota kulutti ympärysvaltoja yhtä lailla kuin vihollisenkin voimavaroja. Venäjän tilanne ei ollut hyvä, mutta silti arvostelu kohdistui suurelta osin vääriin asioihin:
”Venäjän mieliala laskee, maa on sekasorron vallassa ja elää sellaista levotonta aikaa, jonka rinnalla vuosi 1613 oli vain lastensatua. Sekasorto on hävittänyt kaikki yhteiskuntaelämän perustat. Te asetatte laajoja aineellisia tunnussanoja, puhutte Konstantinopolista ja Europan kartan muuttamisesta, mutta hallitusvalta on kokonaan voimaton puolustamaan omaa valtakuntaansa.
Onko teillä tietoisuutta välttämättömyydestä alistaa personaliset etunne valtakunnan etujen alaisiksi? Ei, te arvostelette hallitusvaltaa, arvostelette ministeripenkeille saapuvia ja sieltä poistuvia miehiä, mutta unohdatte, että järjestelmä pysyy entisellään. Hallituksemme työ on kokonaan hävittänyt maan taloudellisen elämän.”
Pietarin lakoista ei kerrottu Suomessa
Pietarissa oli laajaa lakkoliikehdintää tammikuussa 1917 vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä. Lakkoilu alkoi 7. maaliskuuta Putilovin tehtaalta, laajeni muihin tuotantolaitoksiin ja muuttui yleislakoksi kaksi päivää myöhemmin. [i]Suomen lehdet eivät voineet kirjoittaa levottomuuksista, sillä ne olivat sensuurin tiukassa otteessa. Lakoista ja mielenosoituksista kantautui kuitenkin tietoja Pietarista tulleiden matkustajien mukana.
Sen sijaan Suomessa kerrottiin, että pääministeri Golitsyn pyrki saamaan Aleksander Kerenskin syytteeseen duumassa 28. helmikuuta pidetystä puheesta. Työmies kertoi 7. maaliskuuta, että pääministeri pyysi duuman puhemiestä Rodzjankoa toimittamaan puheesta lyhentämättömän pikakirjoitustallenteen. Duuman puhemiehistö ja Rodzjanko kieltäytyivät:
”Alkuperäinen pikakirjoitusaines, jonka perusteella virallinen pöytäkirja laaditaan, kuuluu duuman sisäisiin asiakirjoihin. Sitä ei voida luovuttaa muille kuin tuomioistuimille, se kun ei ole virallinen asiakirja. Muille virastoille voidaan luovuttaa vain viralliseksi hyväksytty pöytäkirjanote.”
Työmiehen otsikko kysyi vielä 13.3.1917 ”asetetaanko A. F. Kerenski syytteeseen?” Utro Rossij -lehden mukaan oikeusministeriön ensimmäisen osaston päällikkö, Tregubov oli keskustellut asiasta sisäministerin ja pääministerin luona. Pääosa ministereistä oli kuitenkin maanviljelysministeri Rittichin ilmaisemalla kannalla, jonka mukaan duuman ja hallituksen suhteita ei ollut syytä huonontaa. Uusi Suometar julkaisi 13.3.1917 saman uutisen. Lehden mukaan aloite Kerenskin asettamisesta syytteeseen oli tehty ”vaikutusvaltaisten piirien, ei kuitenkaan hallituspiirien taholta, joitten edustajia oli sattumalta saapuvilla duuman istunnossa”.
Esillä oli myös Suomen osallistuminen Venäjän sotamenoihin. Työmies kertoi 13.3., että Venäjän pääministeri Golitsyn oli lausunut avatessaan edellisviikolla Pietarissa Suomen asiain neuvottelukunnan kokouksen, että ”hallituksen mielestä on täysin oikeudenmukaista, että Suomenmaa saatetaan ottamaan osaa sotamenoihin”. Hänen mukaansa Suomen Suuriruhtinaanmaa oli erottamaton Venäjän keisarikunnan osa. Sodan tulokset vaikuttaisivat hänen mukaan yhtäläisesti maan kaikissa osissa, joten niiden oli osallistuttava varojensa mukaisesti sotamenoihin.
”Kokouksessa päätettiin yksimielisesti, että Suomen osallisuus sotamenoihin määrätään sen asukasluvun perusteella, verrattuna keisarikunnan koko asutukseen. Maksuerä määrätään kullakin kertaa viideksi vuodeksi, samalla kun näitten maksuerien suuruus tulee riippumaan asukasluvun lisääntymisestä ja vähenemisestä.”
Mistä jauhoja Pietariin?
Uusi Suometar kertoi 10.3.1917 ministerineuvoston etsineen ratkaisua Pietarin elintarvikehuollon ongelmiin yhteistyössä kaupungin ja duuman kanssa. Pääministeri Golitsyn vakuutti, ”että hallitus ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin Pietarin turvaamiseksi elintarpeilla ja nyt erityisesti viljalla”. Maanviljelysministeri Rittichin mukaan tilanne oli parantumassa
”Jauhojen tuontia Pietariin ovat viivyttäneet Etelä-Venäjällä sattuneet lumipyryt, joiden takia Pietariin on voinut saapua vähemmin junia, kuin oli odotettu. On kyllin syytä toivoa, että lähitulevaisuudessa Pietari tulee täysin turvatuksi elintarpeilla. Pietarissa olevat ja sinne määrätyt jauhovarastot riittävät pääkaupungin väestölle eikä ole mitään aihetta pelätä, että tämä väestö leivättömäksi jäisi.”
Ministeri Rittich lisäsi vielä m. m., että hänen saamiensa tietojen mukaan maalisk.10 pnä saapuu Pietariin sata vaunukuormaa jauhoja, jotka nyt olivat Nikolainradan Ljubanin asemalla.”
Valtakunnanduuman puhemies Rodzjanko korosti, että oli tarpeen antaa Pietarin elintarvekysymys kaupungin itsehallinnon hoidettavaksi. Pääministeri Golitsyn ilmoitti hallituksen olevan valmis laatimaan tarvittavat lainmuutokset, jotka oli määrä käsitellä duumassa ja valtakunnanneuvostossa kiireellisinä. Laki oli määrä saada voimaan viikossa.
Hevoset syövät suuren osan leivästä
Pääkaupungin elintarvikevaltuutettuna toiminut W. Weiss näki tilanteen toisin. Weiss oli ilmoittanut Retsh-lehdelle, että ilman hänen tietoaan ja suostumustaan Pietarin kaupunginhallinto ei saanut aloittaa elintarvikkeiden säännöstelyä, jonka järjestäminen oli elintarvikevaltuutetun vastuulla:
”Jolleivät hankaukset kaupungin ja virkakuntain välillä ole esteenä, jatkaa ’Retsh’ edelleen, tulee leivän jako korttijärjestelmän mukaan alkamaan maalisk. lopussa (vanh. lukua). Siihen mennessä, toivoo Weiss, saapuu pääkaupunkiin niin paljon viljaa, että riittävä jako voi tapahtua, s.o. vuorokaudessa voidaan jakaa 30 vaunukuormaa jauhoja.”
Viljaa oli Weissin mukaan Pietarissa riittävästi. Päivittäin luovutettiin leivän leivontaan kaupungin elintarvevarastosta 35 000 puutaa (572 000 kg) jauhoja, joista valmistettiin noin 50 000 puutaa (818 000 kg) ruisleipää. (Pietarissa oli noin 2,5 miljoonaa asukasta.) Määrä oli elintarvikevaltuutetun mukaan riittänyt koko pääkaupungin väestölle, ellei suuri osa leivästä olisi päätynyt hevosten ruoaksi.
”Pietarissa on noin 60 tuhatta hevosta. Kun kaurat, ohrat ja heinät ovat kalliita tai niitä kokonaan puuttuu, syöttävät ajurit hevosiaan leivällä. Joka hevonen syö vuorokaudessa noin 20 naulaa leipää.
Kaupungin hallinnossa on jo nostettu kysymys siitä, että kiellettäisiin syöttämästä leivällä hevosia, mutta ajurit julistavat, että silloin he lakkaavat kuljettamasta rautatieasemilta tavaroita kaupungille. Tästä pulasta voidaan päästä ainoastaan siten, että lisätään rehujen kuletusta pääkaupunkiin.”
Keisari yritys hajottaa duuma epäonnistui
Työmies ja Uusi Suometar julkaisivat 13.3.1917 keisarin 10. maaliskuuta Tsarskoje Selossa antaman käskykirjeen, jossa hän määräsi duuman keskeyttämään istuntonsa. Kirjeen mukaan duuman oli määrä kokoontua uudelleen ”viimeistään huhtikuussa 1917 erikoisista olosuhteista riippuen”. Tiedonannon mukaan ”alkuperäiseen on H. M. Keisari korkean omakätisesti suvainnut kirjoittaa Nikolai”.
Keisari oli toistuvasti keskeyttänyt väheksymänsä duuman istuntokauden käskykirjeillään. Tällä kertaa duuma ei kuitenkaan suostunut noudattamaan keisarin käskyä, vaan ryhtyi avoimeen valtataisteluun hallitsijan kanssa. Uusi Suometar julkaisi lisälehdessään 14.3.1917 valtakunnanduuman väliaikaisen komitean tiedonannon, jonka oli 12. maaliskuuta allekirjoittanut duuman puhemies Mihail Rodzjanko:
”Valtakunnanduuman jäsenten väliaikainen komitea on sisäisen rappeutumisen raskaissa olosuhteissa, jotka ovat aiheuttaneet vanhan hallituksen toimenpiteet, katsonut olevansa pakoitettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen.
Tuntien koko edesvastuunalaisuuden tekemästään päätöksestä komitea lausuu julki vakaumuksen, että väestö ja armeija avustavat sitä vaikeassa tehtävässään – uuden hallituksen muodostamisessa, joka, vastaa väestön toiveita ja voi nauttia sen luottamusta.”
Komiteaan kuuluivat lisälehden mukaan Rodsjanko, Kerenski, Tsheidse, Shulgin, Miljukov, Karaulov, Konovalov, Dmitrjukov, Rshevski, Slidlovski, Nekrasov ja Ljvov. Uusi Suometar kertoi lisäksi, että Taurian palatsin ministeripaviljonkiin oli tuotu vangittuna entisen hallituksen ministereitä ja korkeita virkamiehiä. Heidän joukoossa olivat valtakunnanneuvoston puheenjohtaja Shtsheglovitov, entinen pääministeri Stürmer, sisäministeri Protopopov, oikeusministeri Dobrovolski, entinen oikeusministeri ja sisäministeri Makarov ja valtakunnanneuvoston varapuheenjohtaja Deutscher.
Uusi Suometar kertoi 15.3.1917, että Viaporin linnoitus oli julistettu piiritystilaan kolme päivää aikaisemmin. Seuraavana päivänä lehti julkaisi lisälehden, jossa vara-amiraali Nepeninin allekirjoittama virallinen selostus Pietarin tapahtumista ja uudesta ”kansallisesta hallituksesta”. Lehdessä ei vielä kerrottu Nikolai II:n erosta.
Linkit:
Esko Varho, Kun Suomesta tuli Suomi – helmikuu 1917: Keisari kiirehti teelle, eikä nähnyt nälkäisen kansan raivoa.
Gleb J. Albert, Labour Movements, Trade Unions and Strikes (Russian Empire).
Christopher Read, Revolutions (Russian Empire).
Lähde:
[i] Seppo Zetterberg, Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Heikki Kirkinen (toim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 319–321.
