Siirtyminen 8 tunnin työpäivään toteutui teollisuudessa ja kaupassa metallityöväenliiton lakon jälkimainingeissa. Työväki sai lakon alla ja aikana tukea venäläiseltä sotaväeltä, mitä porvaripuolueet arvostelivat ankarasti.
Työajan lyhentäminen 8 tuntiin päivässä kuului jo työväenliikkeen Forssan ohjelmassa 1903 ilmaistuihin tavoitteisiin.[1] Päämäärään pyrkiminen oli käytännössä mahdotonta Venäjän vallan loppuvuosina ja etenkin ensimmäisen maailmansodan aikana. Sotatilan aikana mielenosoitukset ja lakot olivat kiellettyjä, ja lehtien oli kirjoitettava yhteiskunnallisista asioista maltillisesti sensuurin vuoksi.
Keskustelu 8 tunnin työpäivästä virisi kuitenkin vuoden 1917 alkupuolella. Muutamat yritykset siirtyivät vapaaehtoisesti kahdeksan tunnin työpäivään työväkensä sitä vaadittua. Mäntän paperi- ja selluloosatehtailla ryhdyttiin helmikuussa kokeilemaan 8 tunnin jaksoihin jaettua kolmivuorotyötä. Kiinnostusta herättivät myös Norjasta tulleet uutiset työväenpuolueen johtoon siirtyneen Kristianian (Oslo) kaupungin käyttöottamasta 8-tuntisesta työpäivästä sekä uutiset Yhdysvalloista.[2]
Lakkojen ja mielenosoitusten järjestäminen mahdollistui maaliskuun vallankumouksen myöstä. SDP:n puolueneuvosto kehotti 19. maaliskuuta työläisiä pidättäytymään lakoista ja huolehtimaan järjestyksen säilymisestä. Jo maaliskuun lopussa lakkoiltiin 8 tunnin työpäivän puolesta. Tilanteen rauhoitti joksikin aikaan Suomen Ammattijärjestön (SAJ) 1. huhtikuuta antama julistus, jossa se korosti tavoitteen olevan tärkeä, mutta sen saavuttamiseen oli pyrittävä ”hyvässä järjestyksessä”. SAJ lähetti 4. huhtikuuta työnantajille kirjelmän, jossa se kehotti lyhentämään työaikaa.[3]
Metalliteollisuustyöväenliitto esitti Metalliteollisuuden Harjoittajien liitolle omat vaatimuksensa. Metallityöntekijät esittivät työehtosopimuksesta, 8 tunnin työajasta, urakka- ja ylitöistä, kesälomista ja työriitojen sovittelusta. Osaltaan mielialaan vaikuttivat Venäjältä tulleet uutiset väliaikaisen hallituksen antamista lupauksista 8 tunnin työajasta. Myös Venäjän valtion Helsingin konepajassa ja laivatelakalla otettiin käyttöön huhtikuun alussa uusi lyhempi työaika. Muutos koski yhtä lailla muita Venäjän omistamia tuotantolaitoksia ja linnoitustöitä. [4] Suomessa vaatetustyöläiset olivat jo 1915 saaneet läpi vaatimuksensa 8 tunnin työajasta.[5]
Metalliliiton lakko ja suurmielenosoitus
Vaatimukset 8 tunnin työpäivään siirtymisestä voimistuivat huhtikuun puoliväliin mennessä. Useat merkittävät työnantajat ilmoittivat työajan lyhentämisestä. Senaatti suostui 13. huhtikuuta lyhentämään työajan 8 tuntiin Valtionrautateiden konepajoilla. Viikkotyöajaksi tuli 47 tuntia, ja työansiot säilyivät ennallaan. Senaatti oli myös asettanut komitean valmistelemaan teollisuuden työaikalakia.
Helsingin kaupunginvaltuusto suostui työajanlyhennykseen 17. huhtikuuta. Valtuuston kohdistui painostusta, sillä teknisten laitosten ja rakennuskonttorin työntekijät ilmoittivat olevansa valmiita lakkoon, ellei vaatimukseen suostuta heti. Tämän lisäksi sotaväki uhkasi ottaa haltuunsa kaupungin tekniset laitokset.[6]
Metallityöväenliitto järjesti vaatimustensa vauhdittamiseksi 18.4. koko maan metallialan yritykset käsittäneen lakon. Perusteena oli se, etteivät metallityönantajat olleet hyväksyneet liiton huhtikuun alussa esittämiä muutoksi työaikaan ja -ehtoihin. Liitolle oli tärkeä myös kysymys oikeudesta päästä neuvottelemaan työehtosopimuksesta. Keskeisin lakon syy oli 8 tunnin työaika, joka sai SAJ:n valtuustoon antamaan metallityöväelle lakkoluvan.[7]
Helsingissä pidettiin 18. huhtikuuta myös suurmielenosoitus 8 tunnin työpäivän puolesta. Mielenosoitukseen osallistui suomalaisten työläisten lisäksi bolsevikkien kehotuksesta suuri määrä venäläisiä sotilaita. Väkeä oli liikkeellä kymmeniä tuhansia.
Metallityöväenliiton mielenosoitusta pohjusti osaltaan edellisen päivän vallankumousjuhla, jossa venäläissotilaat ilmaisivat näkyvästi tukensa vaatimukselle 8 tunnin työpäivästä. Sotilaiden lähetystö kävi eduskunnan puhemiehen Kullervo Mannerin luona. Metallityöväenliitto oli painattanut venäjäksi lentolehtisen, jossa selostettiin lakon päämääriä. Työmies julkaisi lisäksi 18.4. tietoja vapaaehtoisesti työpäivän lyhennykseen suostuneista yrityksistä, joista huomattavimpia olivat S. Nikolajeffin autoliike ja Itämainen Tupakkatehdas.[8]
Työnantajat suostuivat vaatimukseen
Metallityönantajat vahvistivat klo 6.45 illalla allekirjoituksillaan 8 tunnin työajan. Liitto antoi vakuutuskirjan, jonka mukaan työantajat sitoutuivat noudattamaan 8 tunnin työpäivää siihen saakka, kun eduskunta hyväksyy asiaa koskevan lain. Työantajat sitoutuivat myös aloittamaan työehtosopimusneuvottelut työntekijöiden kanssa.[9]
Lakkolaiset ottivat tiedon vastaan riemuiten. Venäläiset sotilaat ja suomalaiset työläiset kaulailivat toisiaan. Karnevalistinen tunnelma jatkui venäläisen Volna-lehden mukaan pitkälle yöhön. Työmies kuvaili 19.4. lakon nostattamia tuntoja:[10]
”Tapaukset kehittyivät nyt yhä vaan kiihtyvässä tahdissa. Metalliherrojen liitolle ei edes jäänyt enää aikaa päättää siitä, tunnustaako se jo Metallityöläisten Liiton viralliseksi sopimuskumppanikseen. Heille tuli äkkiä melkein täydellinen Pakko suoraa päätä miltei sanelun mukaan allekirjottaa Suomen Metallityöläisten liiton vaatimusten mukainen työehtosopimus. Näin loistavasti oli Suomen Metallityöläisten koko maata käsittämän 8 tuntisen työpäivätaistelun suuri voitto saavutettu. Se oli tulos laajan, voimakkaan, ehjän, uhkaavan ja yksimielisen Yhteenliittymisen suuruudesta. Proletariaatti on jo löytänyt ja esiin loihtinut voittamistaitonsa syntysanat.”
Teollisuuden työaikakysymys ratkesi toukokuun alkuun mennessä. Työnantajat myöntyivät 8 tuntisen päivän käyttöönottoon. Tämä ei kuitenkaan lopettanut lakkoja, joiden pontimeksi tulivat palkkauskysymykset. Maatalouden työaikakysymys jäi sen sijaan auki. Maataloustyöväki vauhditti vaatimusta etenkin eri puolilla Etelä-Suomea 8 tunnin työajasta lakoilla, jotka kärjistyivät useilla paikkakunnilla väkivaltaisiksi yhteenotoiksi.[11]
Yhteistyö venäläisten kanssa
Yhteistyö venäläisten sotilaiden kanssa herätti ristiriitoja sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Muun muassa Edvard Gylling paheksui sotilaiden menettelyä. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Oskari Tokoi pyysi lakon jälkeen kenraalikuvernööri Stahanovitšiltä, etteivät venäläiset pyrkisi vaikuttamaan suomalaisten keskinäisiin asioihin. Ammattiyhdistysmiehet Eero Haapalainen ja J. V. Lumivuokko vetosivat sotilaisiin, etteivät nämä sekaantuisi työtaisteluihin.[12]
Työmies puolusti toisaalta yhteistoimintaa venäläisten kanssa. Lehden mielestä Hufvudstadsbladet valehteli, kun se väitti suomalaisten työmiesten kutsuneen venäläisiä sotilaita avukseen pelotellakseen työnantajia. Työmiehen mukaan olivat hyötyneet etenkin sotavuosina sortovallan toimista.[13]
Venäläissotilaita ja siviilejä tunkeutui lehtitietojen mukaan illansuussa senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskuntaan, jossa senaattorit Oskari Tokoi ja Leo Ehrnrooth kävivät neuvotteluja Metalliteollisuuden työnantajaliiton ja metallityöväenliiton edustajien kanssa. Tarkoituksena oli painostaa osanottajia. Merisotilaat poistuivat lehtitietojen mukaan saatuaan tietää, että ”asia on kaikinpuolisesti ratkaistu”.[14]
Hufvudstadsbladetin mukaan neuvotteluita kävivät kahteen otteen vauhdittamassa sotilaat. Ensimmäinen lähetystö puhui Helsinkiin ankkuroituneen laivasto-osaston nimissä kiirehtien lakon lopettamista, sillä se heikensi sotavalmiutta. Illalla senaattiin tunkeutui suuri sotilaita ja muuta väkeä. He vaativat, että jonkun on tultava Senaatintorille kertomaan neuvottelujen tuloksista ja rauhoittelemaan ihmisjoukkoa. Sotilaiden mukana ollut tulkki sai työnantajien antaman vakuutuksen, jonka hän luki ulkona hurraa-huutojen saattelemana.[15]
Oleellisinta ei ollut sotilaiden lähetystöjen määrä, vaan ylipäätään venäläisten osallistuminen tapahtumiin. Työväenliikkeen näkökulmasta porvarit liioittelivat senaatissa sattunutta yhtä tai useampaa välikohtausta, ja sotaväen osallistumista mielenosoituksiin. Porvaripuolueiden kannattajat tuomitsivat tukeutumisen venäläisiin paljon jyrkemmin. Helsingin Sanomat korosti 19. huhtikuuta, että suomalaisten on ratkaistava riitansa itse.[16]
”Tarkoitamme sitä, että täkäläinen venäläinen sotaväki on saatettu määräävänä puuttumaan tämän työtaistelun ratkaisuun, että se on asevoiman uhkansa siinä kohden pannut vaakalaudalle. Missä määrin tämä sotaväen asiaan puuttuminen on johtunut siitä metalliteollisuustyöväen kääntymisestä sotilaskomitean puoleen, jota koskema kirjelmä pari päivää sitten oli lehdissämme julkaistuna, vaiko muista syistä, sitä emme ota ratkaistavaksemme.
Valitettavana olisi vain pidettävä, jos tämä venäläisen sotaväen sekautuminen meidän sisäisiin asioihin ja keskinäisiin kansalaisväleihin olisi ollut työväen aiheuttama, sillä todistaisihan se puuttuvaa käsitystä siitä, että meidän suomalaisien on koetettava keskenämme, sivullisten väliintulotta, järjestää välimme ja suorittaa yhteiskunnalliset riitamme.”
Työaikalaki kahdesti eduskunnassa
Eduskunta hyväksyi 14. heinäkuuta lain kahdeksan tunnin työajasta kolmannessa käsittelyssä. Heimolan ulkopuolelle kokoontuneet mielenosoittajat.[17] Laki jäi kuitenkin vahvistamatta väliaikaisen annettua eduskunnan hajotusmanifestin, jonka senaatti julkaisi porvariedustajien ja kenraalikuvernööri Stahovitšin äänin.
Lokakuun alussa 1917 käydyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä eduskunnassa. Ulkoparlamentaarisen toiminnan merkitys korostui tämän jälkeen työväenliikkeessä entisestään. Samalla vauhdittui punakaartien muodostaminen.
Eduskunnassa sosiaalidemokraatit esiintyivät jyrkästi. He sisällyttivät 8 tunnin työajan eduskunnassa 8. marraskuuta esitettyyn ”Me vaadimme” -julistukseen. Eduskunta hylkäsi seuraavana päivänä julistuksen. Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto päätti 14. marraskuuta suurlakon aloittamisesta. Neuvosto suunnitteli myös vallanottoa, johon se ei lopulta ryhtynyt.
Eduskunta jatkoi työtään suurlakon aikana. Se hyväksyi yöllä 16.11.1917 lain 8 tunnin työajasta äänin 149–42. Laki ei koskenut maataloutta.[18] P. E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti vahvisti lain 27. marraskuuta yhtenä ensimmäisistä toimistaan.
Linkkejä:
Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 14.7.1917.
Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 16.11.1917.
Lähteet:
[1] Forssan ohjelma, https://fi.wikisource.org/wiki/Forssan_ohjelma
[2] Kansan Lehti 22.2.1917.
[3] Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899 – 1937 Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s.220
[4] Pirjo Ala-Kapee & Marjaana Valkonen. 1982. Yhdessä elämä paremmaksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. Helsinki: SAK, s. 395–395.
[5] Marjaliisa Hentilä. 2013. Sovittelija. Matti Paasivuori 1866–1937.. Työväen Arkiston julkaisuja 6. Helsinki: Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, s. 176.
[6] Työmies 14.4.1917, Uusi Suometar 18.4.1917. Hentilä 2013, s. 176.
[7] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 396–397.
[8] Työmies 18.4.1917, Uusi Suometar 18.4.1917.
[9] Uusi Suometar 19.4.1917. Ala-Kapee & Valkonen 1982, s. 397.
[10] Työmies 19.4.1917
[11] Soikkanen 1975, s. 221–224. Hentilä 2013, s. 176–177.
[12] Soikkanen 1975, s. 220–221.
[13] Työmies 19.4.1917.
[14] Soikkanen 1975, s.220. Uusi Suometar 19.4.1917.
[15] Hufvudstadsbladet 19.4.1917.
[16] Helsingin Sanomat 19.4.1917.
[17] Ala-Kapee & Valkonen 1982, s. 398–399.
[18] Ala-Kapee &Valkonen 1982, s. 424–425. Soikkanen 1975, s. 239–243.
