Suomi oli ensimmäinen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden kansalaisilleen myöntänyt maa koko maailmassa. Suuriruhtinaskunnan kansanedustuslaitoksena alkoi toimia 1907 eduskunta, joka oli syntyajankohtanaan poikkeuksellisen kansainvaltainen toimielin.
Sekä naiset että miehet saivat eduskuntauudistuksessa täydet poliittiset oikeudet, mikä herätti laajaa kansainvälistä huomiota. Yhteiskunnan sivistys- ja talouseliitistä koostuneet säätyvaltiopäivät korvasi eduskunta, jonka valitsemiseen saivat osallistua 24 vuotta täyttäneet suomalaiset, jotka saivat myös oikeuden asettua ehdokkaaksi.
Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sisällytti ensimmäisenä ohjelmaansa perustamisvuotenaan 1899 Suomen Työväenpuolue. Vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi muuttunut puolue sisällytti ohjelmaansa myös yksikamarisen eduskunnan perustamisen. Suomalainen puolue asettui 1904 yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannalle. Työväenliike järjesti vuoden 1905 aikana laajoja mielenosoituksia äänioikeusuudistuksen vauhdittamiseksi. Myös naisjärjestöt ryhtyivät ajamaan 1900-luvun alussa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.
Äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui vuoden 1905 suurlakon seurauksena, kun keisari Nikolai II joutui tekemään myönnytyksiä koko imperiumissa. Myös Venäjälle luotiin kaksikamarinen kansanedustuslaitos, duuma. Suomessa säätyvaltiopäivät hyväksyivät 1. kesäkuuta 1906 uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen, jotka Nikolai II vahvisti 20. heinäkuuta. Uudistuksen päälinjat määritelleen komitean työhön osallistui edustajia kaikista puolueista. Naisten äänioikeutta ei asetettu kyseenalaiseksi. Ruotsalaisen puolueen edustajat vastustivat sen sijaan naisten vaalikelpoisuutta. Komitean enemmistön äänin naiset saivat oikeuden asettua myös ehdokkaaksi.
Äänioikeutettujen määrä kasvoi kymmenkertaiseksi verrattuna säätyvaltiopäivien vaaleihin verrattuna. Jopa 140 000 suomalaista jäi kuitenkin ilman äänioikeutta. Äänestämään eivät päässeet muun muassa vaivaishoidon avustuksilla elävät, veronsa maksamatta jättäneet, tuomion vuoksi kansalaisluottamuksen menettäneet ja irtolaiset. Suurimman äänioikeudettomien ryhmän muodostivat vaivaishoidon varassa olleet.
Maaliskuussa 1907 järjestetyissä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti 899 347 äänestäjää, 70,7 prosenttia äänioikeutetuista. SDP sai 80, Suomalainen puolue 59, Nuorsuomalainen puolue 26, Ruotsalainen kansanpuolue 24 ja Maalaisliitto[i]
Maailman ensimmäiset naiskansanedustajat
Ensimmäiseen eduskuntaan pääsi 19 naista, mikä oli naisasialiikkeen aktiiveille pettymys. Osaltaan määrään vaikutti listavaali. Ehdokkaista valtaosa oli miehiä, jotka olivat olleet naisia innokkaampia tarjoutumaan ehdokkaiksi. Naisia oli ehdolla 62 ja miehiä 693. Kampanjoinnissa näkyvässä roolissa olivat puolueiden kiertävät puhujat, joista suurin osa oli miehiä. Lisäksi miesten äänestysaktiivisuus oli korkeampi kuin naisten.
Naisten osuus kansanedustajista säilyi Suomen itsenäistymiseen saakka suunnilleen samana. Naiskansanedustajia oli Venäjän vallan aikana 18–25. Heidän lukumääränsä laski 1920–1930-luvuilla ja oli alimmillaan lapualaisvaaleissa 1930, jolloin eduskuntaan pääsi 11 naista.[ii]
Naiskansanedustajia oli 9,5 prosenttia maaliskuussa 1907 valitun eduskunnan jäsenistä. SDP:n vuonna 1907 eduskuntavaaleissa valittuun ryhmään kuului yhdeksän naista: Iida Aalle-Teljo, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Maria Laine-Paaso, Sandra Lehtinen, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Maria Raunio ja Miina Sillapää. Eduskunnan suurimman puolueen edustajista oli naisia 11 prosenttia.
Eduskunnan toiseksi suurimman ryhmän, Suomalaisen puolueen, kansanedustajista oli naisia kuusi (10 % ryhmän jäsenistä). Suomettarelaisten ryhmän kuuluivat Eveliina Ala-Kulju, Hedvig Gebhard, Alexandra Gripenberg, Liisi Kivioja, Hilda Käkikoski ja Iida Vemmelpuu. Nuorsuomalaisen puolueen ryhmään kuuluivat kaksi naista (8 %) – Lucina Hagman ja Aili Nissinen. RKP:n ainoa naiskansanedustaja (4 %) ensimmäisessä eduskunnassa oli Dagmar Neovius ja maalaisliiton Hilma Räsänen (11 %). Kristillisen työväen molemmat edustajat olivat miehiä.
Nimekkäimpiä eduskuntaan valituista naisista olivat naisliikkeessä toimineet vanhasuomalaiset Hedvig Gebhard ja Aleksandra Gripenberg sekä nuorsuomalainen Lucina Hagman. Sen sijaan nuorsuomalainen Tekla Hultin jäi valitsematta. Pitkän linjan poliitikkona ensimmäisen eduskunnan naisista näkyvimmäksi nousi sosiaalidemokraatti Miina Sillanpää, josta tuli myös Suomen ensimmäinen ministerin tehtävää vuosina 1926–1927 hoitanut nainen.
Naisasialiikkeen eri järjestöt olivat kampanjoineet yhdessä naisten äänioikeuden puolesta. Eduskunnassa naiset toimivat ensisijaisesti ryhmiensä jäseninä. Porvaripuolueiden naisedustajat tekivät keskenään yhteistyötä ja sosiaalidemokraatit toimivat omassa ryhmässään.
[i] Eduskuntavaalit 1907, http://tulospalvelu.vaalit.fi/EKV1907/eduskuntavaalit1907/vaalit1907.pdf
[ii] Eduskuntavaaleissa valittujen nais- ja mieskansanedustajien lukumäärä 1907–2003, http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/pdf/kansanedustajien_lukumaara.pdf. Eduskuntavaalit 1907, http://tulospalvelu.vaalit.fi/EKV1907/eduskuntavaalit1907/vaalit1907.pdf
Linkkejä:
Helsingin Sanomien sivusto ”Taistelevat siskot” ensimmäisistä naiskansanedustajista
Sosiaalidemokraattien anomusehdotus Naisen naima-iän korottamisesta
Audiolinkkejä:
Kirjallisuutta:
Maria Lähteenmäki. Vuosisadan naisliike – naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa. Helsinki 2000.
Pirjo Markkola & Alexandra Ramsay, Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. (Toim.). Helsinki: Eduskunnan kirjasto, Helsinki 1997.
