Varkaudesta ja Leppävirrasta muodostui Kansanvaltuuskunnan kapinayrityksen alettua punaisen vallan saareke valkoisen Suomen keskelle. Heiveröisen punaisen vallan keskus oli Varkauden teollisuustaajama, josta A. Ahlström Oy oli alkanut luoda yhtä Suomen puunjalostusteollisuuden keskusta. Vanhastaan Leppävirtaan ja osin Joroisiin kuuluneessa Varkaudessa oli metalliteollisuutta ja sahalaitos. Leppävirralla sijaitsi lisäksi Hackman-yhtiön Sorsakosken metallitehdas ja useita sahoja.
Leppävirralla oli runsaasti teollisuustyöväestöä, mutta vielä enemmän maan kymmenenneksi suurimmassa maalaiskunnassa asui tilattomia, mäkitupalaisia ja torppareita. Sosiaalidemokraattien kannatus oli kunnassa Suomen huipputasoa.
Valta siirtyi marraskuun 1917 yleislakon aikana etenkin Varkaudessa käytönnössä punakaarteille, jotka kapinan alettua hallitsivat Varkautta ja Leppävirtaa runsaat kolme viikkoa. Punaisen pesäkkeen puhdistus vaikutti sisällissodan luonteeseen ja jätti jälkensä sen tulkintoihin.
Kartano- ja teollisuuspitäjä
Pohjois-Savon vanhimpiin kuntiin Leppävirta erotettiin Kuopion pitäjästä vuonna 1639. Pääosin Rantasalmeen kuuluneesta Joroisesta muodostettiin seurakunta 1631. Ruotsin vallan aikana Varkauden Pirttiniemessä sijaitsi 1792 perustettu pieni laivastotukikohta, jossa palveli 50 sotilasta. Laivalinnan komppania koostui lähiseuduilta värvätyistä sotilaista. Samanlainen tukikohta sijaitsi Etelä-Savon Ristiinassa.[1] Kuningas Kustaa IV Adolf vieraili Varkaudessa Suomen-matkallaan 1802.[2]
Joroisissa ja Leppävirralla oli myös kartanoita, joista käytettiin nimitystä hovi. Kartanoiden mailla sijaitsi runsaasti torppia ja mäkitupia. Samaan kartanovyöhykkeeseen kuuluivat myös Juva ja Rantasalmi. Pääosa maanomistuksesta oli kuitenkin talonpoikaista. Kartanoiden omistajasuvut muodostivat oman seurapiirinsä, jossa puhuttiin ruotsia. Varakkaimmat talonpojat ottivat vaikutteita herraskartanoiden rakennustyylistä ja sisustuksesta.[3]
Leppävirran ja Joroisten kuntien rajalla sijainneesta Varkaudesta alkoi kehittyä teollisuustaajama 1800-luvun alkupuolella. Leppävirtaa kuului noin kaksi kolmannesosaa Varkaudesta ja Joroisiin kolmannes, joka sijaitsi länsiosassa. Varkaudessa toimi vuodessa 1820. Elimäen kartanon omistaja Gustaf Wrede sai vuonna 1815 senaatilta luvan perustaa Ämmäskosken rannalle järvimalmia jalostavan ruukin, jonka tuotanto alkoi 1820. Wrede rakennutti Varkauteen sahan 1830.
Helsinkiläinen liikemies Erik Johan Längman ja viipurilaisen kauppahuoneen omistaja Paul Wahl ostivat Varkauden ruukin ja sahan Wredeltä 1834 tavoitteenaan tehdä ruukista tuottava. He halusivat perustaa Varkauteen myös suuremman saha. Längman ponnisteli järvimalmin jalostustoiminnan saamiseksi kannattavaksi, mutta ei onnistunut tavoitteissaan. Hän riitautui Wahlin kanssa, josta tuli käräjöinnin jälkeen ruukin omistaja 1846. Wahl alkoi kehittää 1845 käynnistettyä konepajatoimintaa ja laajensi sahausta.[4]
Kanavointi vilkastuttaa vesiliikennettä
Taipaleen kanavan valmistuminen kasvatti Varkauden merkitystä vesiliikenteessä. Saimaan vesistön tavaraliikennettä lisäsi kaupankäynnin osittainen salliminen maaseudulla 1842. Maakauppiaiksi kutsutut liikemiehet ostivat muun muassa voita ja ruista.
Höyrylaiva Kuopio aloitti liikennöinnin Kuopion ja Lauritsalan välillä 1845. kanavan läpi kulki vuonna 1846 yhteensä 474 laivaa. Vuonna 1856 valmistunut Saimaan kanava avasi suoran vesiväylän Pohjois-Savosta maailmanmarkkinoille. Kuusi ja puoli jalkaa (198 cm) syvä Taipaleen kanava kävi ahtaaksi liikenteen vilkastuessa ja laivojen koon kasvaessa. Saimaan kanavassa oli vettä kahdeksan jalkaa (243 cm). Myös paikallisliikenne kehittyi, ja laivalaitureita rakennettiin vesistöjen rantaan.
Taipaleeseen rakennettiin uusi kanava nälkävuosien hätäaputöinä. Työmaalle tuli väkeä Itä-Suomen lisäksi Pohjanmaalta muun muassa Kälviältä ja Toholammilta. Osa tulijoista oli liikkeellä perheineen. Tammikuussa 1868 kanavatöissä oli 600 miestä, eikä enempää voitu ottaa. Monet kanavalle töihin tulleista asuivat maakuopissa. Huono ravitsemus ja heikot majoitusolot altistivat osaltaan ihmiset kulkutaudeille. Aliravittuja rakentajia ja työmaan lähistölle tulleita kerjäläisiä kuoli Taipaleessa 281. Vainajista suurin osa oli Pohjanmaalta tulleita. joiden kuntoa oli heikentynyt jo pitkä jalkamatkan aikana.[5] Varkauden ruukilla leipää riitti, eikä sen väkeä kuollut paljon keskimääräistä enemmän.[6]
Maaseudun vähittäiskaupan rajoitusten poistuminen lisäsi vesiliikennettä. Suolakauppa vapautui 1856 ja kolme vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi perustaa kauppapuoteja senaatin luvalla. Kaupankäynti vilkastui kuitenkin vasta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kauppiaat ostivat maaseudulta voita, teuraseläimiä, nahkojen parkitsemisessa käytettyä pajunkuorta ja marjoja vietäväksi Venäjälle. Paluurahtina he toivat vehnää, riisiä, kahvia, sokeria, kuivattuja hedelmiä, suolaa, tupakkaa, lamppuöljyä ja kankaita myytäväksi kirkonkyliin perustetuissa kaupoissa.
Vesiliikenne oli tärkein tavarankuljetusmuoto Suomessa pitkälle 1900-luvulle. Rautatiet eivät ulottuneet kaikkialle ja heikkokuntoiset maantiet soveltuivat huonosti kuljetuksiin. Varkauden kautta kulki 1800-luvun lopussa tuhat alusta vuodessa. Määrä kääntyi nopeaan kasvuun 1900-luvun alussa. Merkittävän osan liikenteestä hoitivat leppävirtalaiset alukset. Vuonna 1915 paikkakunnalla oli rekisterissä 37 rahtialusta, joista kolme kuljetti myös matkustajia. Laivaliikenne vilkastui entisestään vuosina 1916 ja 1917, jolloin Taipaleen kanavassa sulutettiin 4 544 alusta. Laivaliikenne vilkastui uudelleen 1920-luvun lopulla, mutta kääntyi pulavuosina laskuun. Pientä nousua tapahtui 1930-luvun lopussa, mutta suuri osa kuljetuksista oli siirtynyt rauta- ja maanteille. Saimaan kanavan menettämisen jälkeen laivaliikenne väheni entisestään.[7]
Savon radan valmistuminen 1889 pienensii laivaliikenteen suhteellista merkitystä. Rahtimiehet kuljettivat talvella kauppatavaraa rautatieasemilta varastoihin. Talvisille maanteille olivat ominaisia rahtihevosten jonot.[8] Varkauden liikenneyhteydet parantuivat oleellisesti, kun taajamaan valmistui rautatieyhteys 1913 Pieksämäki–Savonlinna -radalta. Rata Pieksämäeltä Jyväskylään otettiin käyttöön tammikuussa 1918. Yhteys Varkaudesta Joensuuhun otettiin käyttöön 1939.[9][10]
Varkaudesta tulee laivanrakennuksen keskus
Viipurista johdettu Paul Wahl & Co. perusti vuonna 1866 Varkauteen laivatelakan, josta tuli yksi maan johtavista sisävesilaivojen tuottajista. Varkaudessa valmistui vuosina 1867–1917 yhteensä 540 höyrylaivaa. Vuonna 1876 laskettiin vesille siihenastisista aluksista komein, matkustaja- ja tavaraliikenteeseen tarkoitettu Yrjö-Koskinen, johon mahtui 200 matkustajaa ja enimmillään 250 000 kiloa rahtia.
Laivan tilasi Leppävirran Höyryalus Osakeyhtiö, jonka perustivat paikalliset liikemiehet. Osakepääomaltaan 130 000 markan yhtiössä oli mukana myös kuopiolaisia ja joensuulaisia osakkaita. Yrjö-Koskinen kuljetti tavaraa ja matkustajia Lyypekkiin, jonne vietiin muun muassa voita, tervaa, rautaa ja puolukoita. Paluulastina oli viiniä ja kappaletavaraa. Pietarista laivaan lastattiin muun muassa ruis- ja vehnäjauhoja, teetä ja kankaita. Aluksen liikennöintikulut olivat kuitenkin korkeat ja se osoittautui lisäksi kiikkeräksi, mikä vaikeutti etenkin ajoa avomerellä. Yhtiö myi aluksen 1888 Joensuuhun, jossa se sai nimekseen Sampo.
Varkauden merkitys laivanrakennuksessa kasvoi entisestään, kun Albert Krank perusti telakan Joroisten puolelle Lehtoniemeen 1880-luvun lopussa.[11] Telakan osti 1900-luvun alussa Hackmanin Sorsakosken tehdasta johtanut Carolus Wrede. Lehtoniemen konepaja rakensi laivoja Venäjän markkinoille. Telakalla valmistui muun muassa kullanhuuhdontaan Lena-joella tarkoitettu 40-metrinen alus, joka oli kuljetettava osina tilaajalle. Alus ei mahtunut kulkemaan silloisessa Saimaan kanavassa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän sotilashallinnon tilaukset toivat työtä Lehtoniemeen. Yhtiön palveluksessa oli enimmillään 600 työntekijää. Tilaukset ja työt loppuivat vuonna 1917 kokonaan. Yhtiö jatkoi toimintaansa uusin omistajavoimin 1920-luvun, mutta päätyi vuosikymmenen lopussa A. Ahlström Oy:n omistukseen.[12]
Wahl & Co. jatkoi 1800-luvun lopulla myös järvimalmin jalostusta, sillä rautaa pystyi käyttämään omalla konepajalla. Lisäksi suomalaisella raudalla oli menekkiä Venäjällä, jossa kilpailumahdollisuudet kuitenkin kaventuivat 1885 Venäjän valtion rajoitettua tullitta Suomesta tuodun raudan määrää. Järvimalmista valmistetun raudantuotanto laski, mutta elpyi vielä kerran 1890-luvulla kysynnän kasvun ansiosta.[13]
Työaika oli ruukilla 13-tuntinen vuoteen 1869 saakka, jolloin se lyheni yhteentoista tuntiin. Päivä alkoi aamukuudelta ja loppui iltaseitsemältä. Sen katkaisivat kaksi tunnin ruokataukoa klo 8–9 ja 14–15. 1900-luvun alusta lähtien työpäivä päättyi tuntia aiemmin. Kahdeksan tunnin työpäivään ruukki siirtyi keväällä 1917 jo ennen työaikalain säätämistä. Palkka maksettiin 1890-luvulle asti päiväperusteisesti, minkä jälkeen ruukki otti käyttöön tuntipalkan. Työmiehen päiväansio oli 1870-luvun lopussa noin 1,40 markkaa (6,72 €). 1890-luvulla palkka ylitti kaksi markkaa (10,05 €) ja 1910-luvun alkupuolella kolme markkaa (11,42 €). Ensimmäisen maailmansodan nopean inflaation seurauksen nimellispalkat nousivat 1917 yli 10 markkaan (11,95 €) päivässä.[14]
Ruukintaajama kasvaa
Varkaudesta tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla ympäröivästä maaseudusta erottuva teollisuuspaikkakunta. Työläisasutus levittäytyi ruukin ympäristöstä Joroisten puolelle Taulumäelle, minkä lisäksi Lehtoniemeen kehittyi telakan toiminnan käynnistyttyä työväestön asuinalue. Suhdannevaihtelut vaikuttivat voimakkaasti työvoimantarpeeseen. Nousukausien aikana Varkauteen tuli maaseudulta työväkeä, joka palasi kotiseudulleen töiden vähennyttyä. Leppävirralla oli joka tapauksessa paljon enemmän teollisuudesta toimeentulonsa saavaa työväkeä kuin maaseutukunnissa keskimäärin.
Teolliset työpaikat toivat Varkauteen uusia asukkaita. Vuonna 1880 nykyisen Varkauden kaupungin alueella asui 1 892 ja 1900 jo 2 546 henkeä. Väestönkasvu jatkui nopeana ja 1910 varkautelaisia oli 3 407. Asukkaista kuului vuonna 1900 maanviljelijäväestöön 15,4 %, oman talon omistajiin 15,7 %, maanviljelys- ja irtaimeen työväkeen 34,6 % ja tehtaan virkailijoihin ja työväkeen 32,8 %. Itsenäisiä ammatinharjoittajien ja käsityöläisten osuus oli vain 1,5 %.
Asunto-olot poikkesivat Varkaudessa ympäröivästä maaseudusta. Paikkakunnalla ei ollut lainkaan savupirttejä, jotka olivat vielä 1800-luvun lopulla yleisiä Leppävirran ja Joroisten syrjäkylissä.[15] Suuren osan rakennuskannasta omisti yhtiö, jonka rakennuttamat talot tehtiin hyvin ja asuntojen vuokra oli edullinen. Tavallisimmin asunnossa oli vain hellahuone. Osa ammattimiehistä asui väljemmin kahden tai kolmen huoneen asunnoissa. Satunnaistöitä tehneet saha- ja ulkotyöntekijät asuivat alivuokralaisina. Taulumäelle valmistui yksityisten vuokranantajien rakennuttamia hataria taloja, jotka olivat kylmiä ja kosteita. Vuokra oli silti korkeampi kuin yhtiön perimä.[16]
Monien varkautelaisten elinolot olivat huonot, minkä pani jo 1880-luvulla merkille paikkakunnalla käynyt kirjailija Minna Canth. Hän sai Matti Kuusen mukaan Varkaudesta aineksia näytelmäänsä Työmiehen vaimo ja kertomukseensa Köyhää kansaa.[17] Tehtaan johto ja virkailijakunta muodostivat oman ryhmänsä. Ruukinpatruuna asui Paul Wahl & Co:n 1876 Terijoelta Varkauteen siirrättämässä suuressa puuhuvilassa. Virkailijoilla oli käytössään 4–6 huoneen asunto. Yhtiön toimistorakennuksena palveli Paul Wahlin 1840-luvulla rakennuttama talo.[18]
Leppävirran ja Joroisten kansakoulutiheys maan huipputasoa
Leppävirralla toimi 1870-luvun puolivälissä jo neljä kansakoulua. Varkaudessa alkuoppia antoi Paul Wahlin & Co:n ylläpitämä koulu ja Sorsakoskella oli Hackmanin perustama koulu. Kunta perusti pojille ja tytöille tarkoitetut erilliset koulut 1870-luvun alussa sekä hiukan myöhemmin pienten lasten koulun, joka antoi kansakouluun valmistavaa opetusta. Siten Leppävirralla ja myös Joroisissa toimi viisi koulua lukuvuonna 1876–1877. Suuressa osassa Suomen kuntia ei ollut vielä yhtään kansakoulua. Leppävirralla noin viidennes lapsista sai 1870-luvulla alkeisopetusta, kun lukuun otettiin mukaan seurakunnan ylläpitämää kiertokoulua käyneet.
Alueen kansakoulutiheys oli maan kärkitasoa, mihin vaikutti säätyläisten ja liikemiesten toimeliaisuus. Maalaisisännät suhtautuivat kansakouluihin aluksi epäilevästi. Käsitykset muuttuivat kuitenkin suopeammiksi. Marraskuussa 1882 kuntakokous päätti perustaa koulun Kurjalanrannalle kunnan itäosaan 25 kilometrin päähän kirkonkylältä. Koulun oppilaaksi kirjoittautui 63 poikaa ja 33 tyttöä. Lisäksi pienten lasten koulua kävi 59 oppilasta.
Leppävirralla toimi 1900-luvun alussa 16 kunnallista kansakoulua sekä Varkauden ja Sorsakosken tehtaiden ylläpitämät koulut. Kansakoulua kävi lähes tuhat lasta. Kuopion läänin kansakoululaisista 9,9 prosenttia oli leppävirtalaisia, kun kunnan osuus läänin asukkaista oli 4,7 prosenttia.
Kiertokoulun toiminta jatkui rinnan kansakoulujen kanssa. Kansakoululaisten määrä ylitti kiertokoulujen oppilasmäärän vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Seurakunnan ylläpitämää kiertokoulua pidettiin vuosittain kolme viikko kussakin kinkerikunnassa. Kiertokoulua käyneiden määrä nousi 1890-luvun puolivälissä 1495 lapseen – yli puoleen kouluikäisistä. Kansakoululaisia oli 497, joten kokonaan opetuksen ulkopuolelle jäi kokonaan enää 28 prosenttia lapsista.
Lapset oppivat kiertokoulun kolmiviikkoisen kurssin aikana lukemisen ja uskonnon lisäksi kirjoitus- ja laskutaidon alkeita. Suurin osa lapsista kävi lisäksi kiertokoulua useampana vuonna. Leppävirtalaisista kolmannes osasi 1900 kolmannes lukea ja kirjoittaa. Loppuosa osasi lukea jotenkin, mutta ei kyennyt kirjoittamaan. Vuonna 1920 kokonaan kirjoitustaidottomia oli enää kolmannes.[19]
Väkiluvun kasvu jatkui Leppävirralla
Leppävirran väkiluku kasvoi vuosina 1870–1917 vajaalla 5 000 asukkaalla (11 967 à 16 891). Korkean syntyvyyden oloissa kasvu olisi ollut vielä suurempi, mutta sitä leikkasi Leppävirralta muuttoliike lähikaupunkeihin ja Etelä-Suomeen 1890-luvulta alkaen. Kuntaan muuttaneiden määrä kasvoi ja poismuutto pieneni 1910-luvulla, jolloin muuttotappio jäi vähäiseksi.[20] [21] Amerikan siirtolaisuus ajoittui Leppävirralla 1900-luvun alkuun. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä kunnasta lähti Pohjois-Amerikkaan 328 henkilöä, joista palasi kotimaahan noin kymmenesosa. Siirtolaisuus oli vähäistä verrattuna Pohjanmaan rannikkoseutuihin.[22]
Korkean syntyvyyden kausi jatkui Leppävirralla vuoteen 1916. Kunnassa syntyi vuosittain noin 500 lasta. Tuhatta leppävirtalaista kohden elävänä syntyi Venäjän vallan lopulla vuosittain vähintään 33 lasta. Syntyneisyys oli silti alempi kuin Pohjois-Savossa keskimäärin. Syntyneiden määrä laski 1920-luvulla 375 lapseen ja seuraavalla vuosikymmenellä edelleen 289 lapseen. Syntyneiden vähenemiseen 1930-luvulla vaikutti Varkauden erottaminen kauppalaksi.[23]
Lapsi- ja imeväiskuolleisuus laski Leppävirralla 1800-luvun lopulta alkaen, mutta säilyi korkeana 1940-luvulle saakka. Vuonna 1880 Leppävirralla kuolleista 45 prosenttia oli alle kymmenvuotiaita. Vuonna 1930 saman ikäryhmän osuus kuolleista oli vajaat 15 prosenttia ja 1980 alle prosentin. Alle yksivuotiaana kuoli vuosina 1871–1880 15 prosenttia, 1921–1930 runsaat 11 prosenttia ja 1951–1960 vajaa 3 prosenttia lapsista.[24]
Sorsakoskella alkoi aterintuotanto
Leppävirralla oli Varkauden lisäksi viisi sahaa Oravikoskella, Sorsakoskella, Palokissa, Vahtovassa ja Vääräkoskella. Sorsakosken ja Palokin sahat olivat viipurilaisen Hackmanin sukuyhtiön omistuksessa. Hackman alkoi tuottaa Sorsakoskella puukkoja ja aterimia 1890-luvulla. Sorsakosken hienotaetehtaan tuotteita myytiin sekä kotimaahan että Venäjälle.
Hackman lopetti sahauksen Sorsakoskella 1898, jolloin saha paloi. Yhtiö keskittyi kehittämään hienotakeiden tuotantoa.
Vuonna 1891 Sorsakoskelle oli siirretty 1880-luvun lopussa lakkautetun Viipurin lähellä sijainneen Nurmen hienotakomon koneita ja puolivalmiita tuotteita. Nurmen tuotanto oli lopetettu Venäjä korotettua suomalaistuotteiden tullia. Nurmen tuotteet – ruokailuvälineet, sakset ja luistimet – tunnettiin laadukkaina. Hackman & Co. sai Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hopeamitalin Nurmen takomossa valmistetuista tuotteista. Yhtiö päätti silti lakkauttaa takomon.
Hackmanin tavoitteena oli alkuvaiheessa päästä eroon Nurmen takomon puolivalmiista tuotteista jalostamalla ne Sorsakoskella myyntiin kotimarkkinoille. Kysynnän lisääntyessä toiminta laajentui. Kauppansa tekivät muun muassa ”Nurmen jo vanhastaan tunnetut luistimet”, joiden valmistua alkoi uudelleen syksyllä 1892. Kenkään kiinnitettävien ”Nurmisten” valmistus jatkui Sorsakoskella 1930-luvulle.
Tehtaanjohtaja Carolus Wrede kehitteli yhtiön johdon epäilyistä huolimatta Sorsakosken tuotantoa. Venäjän-kauppa elpyi 1895, kun Sorsakosken hienotakomo solmi vuonna 1895 tuotteiden välityssopimuksen pietarilaisen agentuurin M. Bade & Co:n kanssa. Tehtaan tuotteita alettiin myydä myös Tanskassa ja Ranskassa. Tuotannon laajentuessa Sorsakoskelle palkattiin 1897 kaksi ruotsalaista hienotakojaa opettamaan uusia työtapoja.
Vienti Venäjälle veti, vaikka vaihtelut olivat jyrkkiä
Sorsakosken sahan palon jälkeen Hackman rakennutti sen paikalle tiilestä kaksikerroksisen tehdasrakennuksen, johon Gottfrid Strömbergin sähköliike asensi sähkövalot. Eskilstunalainen Muntells Mekaniska Verkstads Ab toimitti valssauslaitteen veitsien tuotantoon. Vuonna 1900 rakennusta korotettiin kerroksella. Kasvava tuotanto työllisti lisäväkeä, jota ei löytynyt Sorsakoskelta. Loppukesästä 1898 Hackman haki 40:tä työntekijää lehti-ilmoituksin – muun muassa saksiviilaajia, linkkuveitsityöläisiä ja pöytäveitsien kahvoittajia. Työntekijöitä oli 1900-luvun alussa jo yli sata.
Hienotaetuotannon käynnistäjä Carolus Wrede siirtyi Sorsakoskelta 1902 Varkauteen johtamaan ostamaansa Lehtoniemen konepajaa. Hackman & Co. valitsi Wreden seuraajaksi kapteeni Georg Favren. Hänen johdollaan tehdas siirtyi käyttämään hionnassa saksalaisen Solingenin tehtaiden menetelmää, jonka opettivat suomalaisille saksalaiset ammattimiehet. Hackman palkkasi Saksasta viisi eri työvaiheiden taitajaa.
Vienti Venäjälle veti keskimäärin hyvin, vaikka vuosittaiset vaihtelut olivat suuria. Hackman rakennutti Sorsakoskelle lisätuotantotiloiksi vuosina 1909–1910 yksikerroksisen tehdasrakennuksen. Maailmansodan vuosina töitä toivat sotatarviketilaukset.
Suomen itsenäistyttyä tehdas suuntasi tuotantoaan kotimarkkinoille. Hackman alkoi valmistaa ruostumattomasta teräksestä veitsiä ja haarukoita. Puolustusvoimille tehdas toimitti muun muassa tikareita ja korkorautoja. Sorsakoskella käynnistyi sotien välillä myös putki- ja säiliötuotanto, jolla oli kysyntää elintarvike-, kemian- ja puunjalostusteollisuudessa. Kotitalouksiin tehdas toimitti keittiöissä yleistyneitä pesupöytien kansia.
Ahlströmistä tuli Varkauden isäntä
Varkauden tehtaat siirtyivät A. Ahlströmin Oy:n omistukseen vuonna 1909. Paul Wahl & Co. oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, joita syvensi Venäjän ministerineuvoston 1907 tekemä päätös kieltää julkiset tilaukset suomalaisilta konepajoilta. Lisäksi 1909 osakeyhtiöksi muutetun sukuyhtiön osakkaat olivat keskenään erimielisiä. Yhtiötä havitteli omistukseensa myös W. Gutzeit & Co., mutta kamppailu päättyi Ahlströmin voittoon. Varkaus kiinnosti yhtiöitä sijaintinsa ja olemassa olevan teollisuutensa ansiosta.
Walter Ahlström (1875–1931) paneutui teollisen tuotannon kehittämiseen Varkaudessa. Hänestä oli tullut yhtiön johtaja 1896 isänsä kuoleman jälkeen. Varkaudessa Ahlström ryhtyi toteuttamaan unelmaansa teollisuuskaupungista. Häntä auttoi menestykseen Varkauden rakennusvuosien poikkeuksellinen ajankohta. Venäjän markkinat vetivät maailmansodan vuosina ja samaan aikaan inflaatio söi velkoja.[25] Itsenäisyyden alkuvuosina metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä korostui. Ahlströmin Varkauteen ja Karhulaan tekemät investoinnit osoittautuivat erittäin kannattaviksi.
Uusi omistaja ryhtyi kehittämään voimallisesti Varkauden puunjalostusta. Tuotannon kasvattamiseksi tarvittiin lisäenergiaa, jota tuottamaan valmistui 1913 sahausjätteitä voimanlähteenään käyttänyt höyryvoimala. Vesivoiman käyttöä tehostettiin ja sitä hyödynsi Varkauteen 1916 valmistunut Suomen suurin puuhiomo, joka tuotti paperinvalmistuksessa käytettävää mekaanista puumassa eli hioketta.
Tehdasrakennukset suunnittelivat arkkiveljekset Ivar ja Walter Thomé, joiden piirtämät rakennukset antoivat Varkauden keskustan tehdasalueelle perusilmeen.[26] Varkaudesta tuli Ahlströmin investointien seurauksena lyhyessä ajassa yksi Suomen nykyaikaisimmista teollisuuskeskuksista.[27]
Sotatoimitukset ja inflaatio auttoivat maailmansodan yli
Puunjalostuksen korkeasuhdanne katkesi ensimmäiseen maailmaansotaan. Ahlströmillä oli varastoissaan runsaasti sahatavaraa, jonka hinta oli noussut koko ajan. Heinä-elokuun vaihteen jälkeen 1914 vientimarkkinat tyrehtyivät, ja yhtiön tilanne näytti vaikealta. Ahlströmin pelastivat ensivaiheessa sotatarviketilaukset Venäjältä. Sodan pitkittyessä avuksi tuli inflaatio, joka söi nopeasti velkapääomaa.
Puunjalostuskokonaisuuteen liittyivät selluloosatehdas sekä uusi saha 1919. Puuhiomo ja selluloosatehdas mahdollistivat läpimitaltaan pienemmän raakapuun hyödyntämisen. Selluloosatehtaan käyttöönottoa lykkäsivät sekä ensimmäinen maailmansota että sisällissota. Tehtaalle tilatuista koneista osa päätyi merenpohjaan saksalaisten upottamana.
Maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 kauppayhteydet länteen avautuivat. Varkaudessa oli valmiina myyntiin sahatavaraa ja sisällissodan aikana palaneen sahan tilalle rakennettu uusi laitos pystyi tuottamaan sahatavaraa ennennäkemättömän nopeasti. Sahatavaran hinta nousi nopeasti maailmansodan jälkeen.
Ahlström-yhtiö suunnitteli Varkauden tehtaiden ostosta lähtien myös paperitehtaan perustamista. Elintason nousu Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa lisäsi sanomalehtipaperin kysyntää 1900-luvun alussa, kun lehtien levikit kasvoivat eri maissa nopeasti. Paperintuotanto alkoi Varkaudessa 1920-luvun alussa. Toinen paperikone otettiin käyttöön 1926, jolloin alkoi myös vanerinvalmistus. Ahlström tuotti Varkaudessa 1920-luvun lopussa 48 000 tonnia paperia.[28]
Työväki haastoi patruunavallan
Varkaudessa elettiin 1800-luvulla ruukinpatruunan komennossa. Ensimmäiset oireet muutoksesta nähtiin 1894, kun ruukinpatruuna Augustinus Henrikssonin ilmoitti palkkojen alentamisesta. Yhteensä 34 työmiestä ryhtyi lakkoon, mutta he joutuivat palaamaan töihin entisillä ehdoilla. Lakon ajankohta laskusuhdanteessa oli epäsuotuisa.[29]
Vuonna 1898 työväki lakkoili Henrikssonin siirrettyä palkanmaksun joulun aluspäivistä pyhien yli. Patruuna oli saanut tietää Kuopiosta tilatusta viinaerästä, jonka päätymisen myyntiin hän halusi estää. Henrikssonin menettelyn vuoksi 400 työntekijää ryhtyi lakkoon. Lakon aikana osa työntekijöistä palasi töihin vedoten siihen, että tehtaanhoitaja saattoi olla oikeassa pyrkiessään rajoittamaan joulujuopottelua. Yhtä lukuun ottamatta kaikki työläiset lopetti lakon sen jälkeen, kun Henriksson veti maahan viivan, jonka toiselle puolelle jääneet hän ilmoitti irtisanovansa.
Henriksson edusti perinteistä patruunavaltaa. Hän vastusti muun muassa työväenyhdistyksen perustamista. Varkauteen perustettiinkin työväenyhdistys vasta Henrikssonin kuoltua vuonna 1902. Tehtaan työväkeä liittyi Varkauden vuonna 1898 perustettuun nuorisoseuraan, jonka ensimmäisistä aktiiveista tuli sittemmin työväenliikkeen toimijoita.[30]
Varkaus kiinnosti nousevan työväenliikkeen johtohahmoja ja paikkakunnalla vierailivat vuosisadan vaihteen kahden puolen muun muassa Eetu Salin, Matti Paasivuori ja Taavi Tainio.[31] Työväenyhdistys perustettiin 1903, mutta se joutui lopettamaan toimintansa tehtaanjohdon vastustuksen vuoksi. Yhtiö ilmoitti, etteivät työntekijät saaneet kuulua yhdistykseen ja irtisanoi 153 työntekijää sekä hääti muutamia perheitä omistamistaan asunnoista. Pääosa työväestä erosi painostuksen seurauksena yhdistyksestä.
Leppävirran ensimmäinen sosialistinen työväenyhdistys aloitti toimintansa Sorsakoskella 1902. Yhdistys liittyi heti Suomen työväenpuolueeseen. Sorsakoskella tehtaanjohto hyväksyi työväenyhdistyksen perustamisen ja antoi sen käyttöön yhtiön rakennuttaman juhlasalin. Leppävirran kirkonkylän työväenyhdistys aloitti toimintansa kesällä 1905.[32]
Leppävirtalaiset yhtyivät suurlakon vaatimuksiin
Leppävirtalaiset yhtyivät maanlaajuiseen suurlakkoon marraskuun alussa 1905. Sorsakoskella 2. marraskuuta järjestetyn kansalaiskokouksen osanottajat vaativat Helsingistä saadun pohjatekstin mukaisesti venäläistämistoimien lopettamista, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamista valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa ja rajoittamatonta yhdistymis-, sanan- ja panovapautta. Lakolla oli Hackmanin paikallisjohdon tuki.
Leppävirralla 3.11. työväenyhdistyksen aloitteesta perustettu lakkokomitea hyväksyi sorsakoskelaisten ponnet ja päätti, että kaupat, leipomot ja säästöpankki ovat suljettuna marraskuun 6. päivän iltaan saakka. Kaikki työ oli keskeytyksissä ja virastot kiinni lauantai-iltaan 4.11. saakka. Nuorisoseuran talolle 4. marraskuuta pidettyyn lakkokokoukseen marssi useita satoja henkilöitä Sorsakosken ja Leppävirran työväenyhdistysten kulkueissa. Lakko loppui ja työt käynnistyivät työpaikoilla normaalisti 6. marraskuuta.[33]
Suurlakon aikana perustettiin punakaartit Sorsakoskelle ja Lehtoniemeen. Leppävirran työväenyhdistys valmisteli ”Punasen kaartin” perustamista marraskuun lopulta 1905 lähtien. Kaarti varautui toimintaan mahdollisen uuden, valtiopäiväuudistusta vauhdittavan, suurlakon aikana.[34]
Leppävirralle perustettiin vuosina 1906–1916 yhteensä 15 työväenyhdistystä, joista osa jäi lyhytikäisiksi. Leppävirralla toimineiden työväenyhdistysten jäsenmäärä kääntyi 1910-luvulla nousuun ja niihin kuului vuonna 1916 lähes 600 henkilöä.[35] Myös ammattiyhdistysliikkeen toiminta alkoi Leppävirralla Venäjän vallan loppuvuosina. Metallityöväen ammattiosastot aloitti toimintansa Sorsakoskella ja Varkaudessa 1907.[36]
Ehdoton patruunavalta murtui myös Varkaudessa vähitellen, vaikka vielä vuonna 1906 tehtaanjohto kykeni torjumaan työntekijöiden lakolla ajamat vaatimukset kovilla vastatoimillaan. Lakot vahvistivat kuitenkin tehtaalaisten työläisidentiteettiä.
Työväenyhdistys aloitti toimintansa Varkaudessa suurlakon jälkeen. Yhdistykseen liittyi nopeasti 658 jäsentä. Jäsenmäärä laski kuitenkin alkuinnostuksen laannuttua ja yhdistyksessä oli 1913 enää 149 jäsentä. Lehtoniemessä oli toiminut oma työväenyhdistys vuodesta 1904 alkaen. Työväentalo valmistui Lehtoniemeen 1905 ja Varkauteen 1911. Varkaudessa yhdistys sai aluksi käyttää tehtaan lukusalia, jos tilaisuuksiin ei osallistunut ulkopuolisia puhujia.[37]
Pohjois-Savon punaisimpia paikkakuntia
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa Leppävirralla oli 7 555 äänioikeutettua, joista kävi äänestämässä 5085 (67,2 %). Äänestysvilkkaus jäi hiukan alhaisemmaksi kuin koko maassa (70,7 %), mutta se ylitti kuitenkin selvästi Kuopion läänin tason (62,6 %). Vain 49 ääntä hylättiin. Vaalit voitti ylivoimaisesti SDP, joka keräsi 72,0 prosenttia Leppävirralla annetuista äänistä. Puolue sai eniten ääniä kaikilla äänestysalueilla. Erityisen vahva SDP:n kannatus oli Varkaudessa ja sen naapurikylillä. Varkaudessa SDP keräsi 82,5 prosenttia äänistä. Loppuosa jakautui tehdastaajamassa lähes tasan vanha- ja nuorsuomalaisten kesken.
Nuorsuomalaisten ääniosuus oli 1907 koko Leppävirralla 13,7, maalaisliiton 7,6 ja vanhasuomalaisten 5,7 prosenttia Leppävirta oli Kuopion läänin läntisen vaalipiirin vasemmistolaisin kunta, jossa saadut äänet muodostivat kuudenneksen SDP:n kokonaistuloksesta vaalipiirissä. Mikkelin läänin puolella Joroisissa sosiaalidemokraatit saivat 1907 Leppävirralla 72,7 prosenttia ja Joroisissa sosiaalidemokraatit saivat 72,3 prosenttia äänistä. Sosiaalidemokraattien vahva kannatus heijastui myös Leppävirran ja Joroisten lähikuntiin.
Ensimmäisiä eduskuntavaaleja edelsi kiivas kampanja, jonka aikana vaalitilaisuudet saattoivat kestää 4–5 tuntia. Vanhasuomalaisten kiertävä puhuja Oksman kävi lähes kaikilla Leppävirran kylillä. Puolueen kampanja huipentui Kurjalan koululla 10.3.1907 pidettyyn vaalikokoukseen, johon osallistui täysi sali yleisöä. Sosiaalidemokraattien tilaisuudet keräsivät paljon yleisöä. Vaalien alla järjestettiin myös puolueiden edustajien yhteisväittelyitä, joissa kunkin puolueen edustajat yrittivät todistella oman ohjelmansa ylivertaisuutta. Nämä tilaisuudet saattoivat kestää jopa kymmenen tuntia.
SDP:n kannatus säilyi Leppävirralla vahvana Venäjän vallan loppuvuosien ajan. Lokakuun 1917 vaaleissa sosiaalidemokraatit keräsivät Leppävirralla 68,3 prosenttia ja Joroisissa 72,4 prosenttia äänistä. Varkaudessa puolue sai 85,1 prosenttia äänistä. SDP lujitti asemiaan Leppävirralla ja Joroisissa myös vuoden 1917 vaaleissa, joissa puolue kärsi vaalitappion. Lisäksi jyrkkiä vaatimuksia esittäneiden kannatus kasvoi vaaleissa.[38]
Leppävirralla toimivat Nuorsuomalainen yhdistys ja vanhasuomalaisten perustama Suomalainen seura. Maalaisliitto aloitti paikallistoimintansa Leppävirralle jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Kuntaan perustettiin myös maalaisliiton kunnallistoimikunta kesällä 1916. Maalaisliiton asema oli Leppävirralla ennen Suomen itsenäistymistä vahvempi kuin pääosassa Pohjois-Savoa.[39]
Vastakkainasettelu kiristyy maailmansodan aikana
Varkauden pienehkö ruukkiyhdyskunta laajeni 1910-luvulla teollisuustaajamaksi. Kasvu jatkui myös ensimmäisen maailmansodan vuosina. Järjestyshäiriöistä tuli tavallisia etenkin Joroisten puolella Taulumäellä, jonne yhtiön valta ei ulottunut. Taulumäellä sijainneista huonokuntoisista asunnoista perityt kalliit vuokrat ja elintarvikepula aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä. Sota-aikana lakkoilu oli kiellettyä, mikä ei poistanut työpaikoilla vallinneita jännitteitä.[40]
Maaliskuun 1917 vallankumous herätti yleistä innostusta Varkaudessa. Puhe-, paino ja kokoontumisvapauden rajoitukset poistuivat, ja patoutunut tyytymättömyys pääsi purkautumaan. Samaan aikaan elintarviketilanne paheni ja asuntokurjuus jatkui. Jännitteitä lisäsivät taistelukaasujen tuotantoon perustettua kruununtehdasta rakentamaan ja käynnistämään tuodut 50–60 venäläistä sotilasta ja työntekijää. Vuosina 1916–1917 rakennetun tehtaan tuotanto käynnistyi kesäkuun alussa 1917.[41]
Ahlströmin ja työntekijöiden välit kiristyivät vuoden 1917 alkupuolella. Ahlströmin sekä Lehtoniemen konepajan ja kruununtehtaan työntekijät lakkoilivat keväällä vauhdittaakseen kahdeksantuntiseen työpäivään siirtymistä. Toukokuun alussa sekä Ahlström että kruununtehdas ottivat käyttöön kahdeksan tunnin työpäivän. Myös yhtiön maatyöläisten työaika lyheni – toukokuussa sovittiin, että kesällä työpäivä on yhdeksän tuntia ja talvella seitsemän tuntia.[42]
Ahlström toteutti keväällä ja kesällä 1917 laajoja irtisanomisia. Yhtiö alkoi myös seuloa työhön otettavia ja pyrki karsimaan hakijoista jyrkimmät sosialistit. Samaan aikaan usko työväen joukkovoimaan vahvistui. Työväenyhdistyksen jäsenmäärä nousi 60 prosentilla (456 à 758). Työntekijät tavoittelivat heinäkuussa palkankorotusta lakkoilemalla. Lakko ei tuottanut tuloksia.[43] Myös kruununtehtaan suomalainen työväki lakkoili elo-syyskuussa 1917. Tehtaanjohto ilmoitti, ettei palkkoja voida korottaa ilman Venäjä työministeriön lupaa. Toiminta jatkui osittain venäläisten työntekijöiden voimin. Suomalaiset pääsivät takaisin töihin tuloksettomaksi jääneen lakon jälkeen takaisin töihin yhtä lakonlietsontaan syylliseksi katsottua lukuun ottamatta.[44]
Kunnallisen itsehallinnon puute ja kuuluminen kahteen kuntaan vaikeuttivat tilannetta Varkaudessa.[45] Elintarvikeasioita hoitivat Leppävirran ja Joroisten kunnat, vaikka Varkauteen oli esitetty perustettavaksi oma elintarvikelautakunta. Senaatin päätöksen mukaisesti kunnassa sai toimia kuitenkin vain yksi lautakunta. Savon Työmiehen mukaan tilanne oli lokakuussa 1917 niin paha, etteivät työläisperheiden äidit pystyneet enää ruokkimaan nälkäisiä lapsia. Lehti syytti tilanteen kärjistymisestä viljavarastojaan piilottelevia kauppiaita ja viljelijöitä sekä viljatrokareita.[46]
Varkaudessa toimi kesästä 1917 alkaen työväen eduskunta, johon edustajansa valitsivat ammattiosastoittain ainakin tehdas- ja sekatyöväki, rautatieläiset, saha ja lautatarha, puuhiomo, rata- ja metallityöläiset, puutyöntekijät, muurarit, kuljetustyöntekijät, maalarit sekä räätälit ja kauppa-apulaiset. Työväen eduskunta pyrki asettumaan yhdyskunnan paikalliseksi päätöksentekijäksi ja pohti muun muassa keinoja säilyttää järjestys.[47]
Valta Varkaudessa ja Leppävirralla punakaartille marraskuussa
Varkaus oli vahvasti vasemmistolaisena teollisuusyhteisönä työväenliikkeelle tärkeä paikkakunta. Sotatarviketilausten loputtua huomattava osa Varkauteen muuttaneesta työväestöstä jäi työttömäksi, mikä teki heistä suotuisan kohteen vallankumoukselliselle agitaatiolle.[48] Kruununtehtaan työntekijäin ammattiosasto oli kesästä 1917 alkaen yhteydessä Helsingin työmies- ja sotamiesneuvostoon. Yhteys muodostui osastoon kuuluneiden venäläisten työntekijöiden kautta.[49]
Varkaudessa tai Leppävirralla ei kuitenkaan toiminut punakaartia ennen kuin Suomen Ammattijärjestön valtuuskunta julkaisi 20.10.1917 kehotuksen perustaa työväen järjestyskaarteja. Leppävirralla muodostettiin syyskuussa 1917 turvallisuuskunta, jossa porvarillisten puolueiden kannattajat ja vasemmistolaiset toimivat aluksi yhdessä. Varkauden työväenjärjestöjen eduskunta asetti 27. lokakuuta kolmemiehisen järjestyskaartitoimikunnan, jota johti osuuskaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki.
Kokous päätti lähettää kelloseppä Aleksander Merikarin Helsinkiin työmies- ja sotamiesneuvostojen kokoukseen. Merikari toi Helsingistä jonkin verran aseita, minkä jälkeen Varkaudessa toimi käytännössä punakaarti. Jonkin verran aseita punakaarti sai kruununtehtaalle komennetuilta venäläissotilailta. Lähteenmäen johtamalle kaartitoimikunnalle siirtyi huomattava osa työväenyhdistyksen käyttämästä vallasta.[50] Samalla kaartista tuli työväenliikkeen johtava voima, mikä jyrkensi mielipiteitä voimakkaasti.[51]
Myös Leppävirralle perustettiin punakaarti marraskuun alussa 1917. Pohjois-Savossa vain Kuopion kaarti oli aloittanut toimintansa ennen SAJ:n julistusta. Osaltaan kaartien perustamista jarrutti se, että Savon Työmiehen päätoimittaja Taavi Tainio ja SDP:n kansanedustajana 1913–1917 toiminut leppävirtalainen agitaattori Otto Piisinen vastustivat punakaartien perustamista. Tilanne muuttui julistuksen ja suurlakon seurauksena. Myös pettymys lokakuun 1917 eduskuntavaalien tulokseen voimisti jyrkkiä mielipiteitä. Marraskuun loppupuolella lähes kaikissa Kuopion läänin kunnissa toimi punakaarti.[52]
Varkaudessa toimi syksyllä 1917 myös syyskuussa järjestäytynyt suojeluskunta, joka koostui tehtaan virkailijoista. Sen jäsenet tiedostivat työväenliikkeen kannattajien ylivoiman ja hakivat neuvottelukosketusta työväenjärjestöjen johdon kanssa. Ne eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Suurlakon aikana punakaartilaiset suorittivat kotietsintöjä, jonka aikana he takavarikoivat suojeluskuntalaisten vähäiset aseet. Suojeluskunnan toiminta keskeytyi suurlakkoon, kuten myös Leppävirralle syyskuussa perustetun turvallisuuskunnan, jonka hallitukseen oli kuulunut kuusi porvaria ja kolme sosialistia.[53]
Valtaa siirtyy suurlakon aikana punakaarteille
Varkauden punakaartin toimintaa ryhtyi marraskuun alussa johtamaan SAJ:n Kuopion piirisihteeri Matti Autio, joka kannatti jyrkästi vallankumouksellista toimintaa. Lokakuussa Kuopion sosiaalidemokraattisen nuorison juhlissa puhunut Autio vakuutti luokkien välisessä taistelussa niin valtiollisen kuin taloudellisen vallan päätyvän työväestölle. Hän ennusti puheensa lopuksi tilanteen johtavan taistelukentille.[54]
Suurlakon aikana Aution johtama punakaarti otti 14. marraskuuta haltuunsa puhelinkeskuksen ja rautatieaseman. Punakaartilaiset vangitsivat lisäksi poliisikonstaapeli Emil Anttilan. Valta oli siirtynyt työväenjärjestöille ja erityisesti punakaartille. Kaartilaiset eivät kuitenkaan olleet täysin johtajiensa tai paikallisen lakkojohdon komennossa. Punakaartilaiset pidättivät omavaltaisesti muun muassa viisi tehtaan toimihenkilöä. Suurlakkoa valtakunnallisesti johtanut Työväen vallankumouksellinen keskuskomitea antoi määräyksen lakon lopettamisesta 19.11.1917.
Lakon päättäminen osoittautui Varkaudessa ja monilla muilla paikkakunnilla vaikeaksi. Lakkokomitealla ei ollut Varkaudessakaan kunnon otetta punakaartilaisista. Lakon loppuvaiheissa 20. marraskuuta punakaartilaisosasto ampui lakon konstaapeli Anttilaa, joka pelastautui tekeytymällä kuolleeksi. Anttila oli tunnettu kovista toimistaan järjestyshäiriöiden aiheuttajia kohtaan.
Komitea halusi kuitenkin lopettaa lakon ja Ahlström Oy:llä oli sama tavoite. Tulehtunutta tilannetta kävi 21. marraskuuta sovittelemassa Kuopion läänin maaherra Albert von Hellens, joka oli nimitetty virkaansa maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Hänen johdollaan valmistui sopimus lakon lopettamisesta. Visaisimmaksi osoittautui kysymys punakaartilaisten takavarikoimien aseiden palauttamisesta. Kaartilaiset kuitenkin lupasivat palauttaa aseet. Lehtoniemellä lakko kuitenkin jatkui ja päättyi vasta, kun sikäläiset kaartilaiset suostuivat palauttamaan puolet viemistään aseista.[55]
Suurlakko vahvisti vallankumouksellista mielialaa Varkaudessa. Vallankumouksellisuus tarkoitti monille nimenomaan paikallisen vallan ottamista ja jäsentymätöntä pyrkimystä muuttaa elinoloja nopeasti.[56] Pohjois-Savon punakaartit saivat lisää aseita, kun Suomen ja Venäjän välillä liikkunut bolsevikki Jukka Rahja toi Pietarista Kuopioon marras-joulukuun vaihteessa 500 sotilaskivääriä ja patruunoita. Kivääreistä noin sata päätyi Varkauden punakaartille.[57] Varkauden kaarti lähetti miehiä päällikkökursseille Helsinkiin.
Irrallinen kappale punaista Suomea
Varkauden tilannetta kiristi entisestään se, että kruununtehtaan toimintamahdollisuudet heikkenivät bolsevikkivallankumouksen jälkeen. Osa työntekijöistä sanottiin irti tammikuussa 1918.[58] Kapinan alettu Varkaudesta kehittyi Leppävirran vallankumoustoiminnan keskus, josta käsin johdettiin kaikkia kunnan punakaarteja. Leppävirran kirkonkylän kaarti alistettiin Varkauden punakaartin esikunnalle ja muut paikkakunnan kaartit puolestaan kirkonkylän kaartille. Tammikuun lopulla alkaneessa sisällissodassa punaisten toiminta keskittyi Leppävirralla erityisesti Varkauteen, kirkonkylään, Paukarlahteen, Kotalahteen ja Sorsakoskelle. Lisäksi punakaartilaiset liikkuivat koko kunnan alueelle etsimässä aseita ja suorittamassa elintarvikkeiden pakko-ottoja.[59]
Valkoisen Suomen alueelle jääneiden punakaartien toimintaedellytykset olivat huonot sosiaalidemokraattien vahvasta kannatuksesta huolimatta. Kaartien aseistus oli heikko, eikä niillä ollut yhteyksiä Kansanvaltuuskuntaan tai muutakaan keskitettyä johtoa. Pääosan punaisten aseista olivat saaneet Etelä-Suomen punakaartit. Ali Aaltonen arvioi tammikuun lopussa valkoisten puolelle jääneiden punakaartien kykenevän aktiiviseen toimintaan vain, jos ne yhdistäisivät voimansa ja asettuisivat puolustukseen johonkin sopivaan paikkaan.[60]
Varkauden punakaartissa kolme 120 miehen komppaniaa, jotka jakautuivat 10–12 miehen plutoonoiksi. Yksi komppanioista vastasi taistelutoiminnasta, toinen vartioinnista ja kolmas työpalvelusta. Lisäksi Varkaudessa toimivat punakaartit Lehtoniemellä, Luttilassa, Ruokojärvellä ja Pitkälänniemellä. Miehistön ytimen muodosti tehtaiden työväki, josta etenkin tilapäistöitä tehneet olivat alttiita kapinaan. Mukana oli kuitenkin myös Lehtoniemen, Sorsakosken ja Varkauden tehtaiden ammattimiehiä.
Aseistuksena Varkauden ja Leppävirran kaarteilla oli runsaat sata kivääriä sekä metsästys- ja käsiaseita. Metallimiehet valmistivat lisäksi Lehtoniemen konepajalla tykin, joka kuitenkin rikkoutui heti. Punaisten miesmäärä oli aseistukseen nähden moninkertainen ja sitä kasvattivat Varkauteen hakeutuneet Savonlinnan, Suonenjoen ja Kuopion punaiset. Varkauden punakaartin esikunta pohti 11. helmikuuta myös Leppävirran ja Sorsakosken kaartien siirtämistä Varkauteen, mutta tämä ei toteutunut.[61]
Varkauden punaiset eivät pystyneet suuriin sotatoimiin
Varkauden ja Leppävirran kaarteilla oli periaatteessa mahdollisuus vaikuttaa sisällissodan alussa yleistilanteeseen, jos ne olisivat kyenneet valtamaan Huutokosken ja Pieksämäen asemat. Huutokosken valtaus olisi katkaissut valkoisten rautatieyhteyden Pohjanmaan ja Karjalan välillä. Vielä tehokkaampi toimi olisi ollut Pieksämäen haltuunotto, joka olisi estänyt liikenteen Savon ja Pohjanmaan välillä.
Punaisilla ei ollut kuitenkaan voimia näin mittaviin sotatoimiin. Heti kapinan alettua tehty yritys päästä junalla Huutokoskelta Pieksämäelle epäonnistui. Runsaat kymmenen kilometriä Varkaudesta etelään sijaitseva Huutokosken asema päätyi valkoisten haltuun jo 1. helmikuuta.[62] Mahdollisesti Varkauden punaiset yrittivät päästä Pieksämäen kautta rautateitse Kuopioon, jonne oli päätynyt Varkautta suurempi osa Jukka Rahjan hankkimista kivääreistä. Kuopioon kokoontuneet kaupungin ja lähiseudun punakaartilaiset epäröivät ryhtymistä taisteluun, ja luopuivat aseistaan lyhyen kahakoinnin jälkeen.
Joroisissa Savonlinnan suojeluskuntalaisista koostunut osasto riisui punakaartilaiset aseista heti kapinan alettua. Osasto palasi Savonlinnaan ja heikosti aseistautuneen Joroisten suojeluskunnan miesten pääosa lähti kirkonkylästä, koska he olettivat punaisten saavan apua Varkauden punaisilta. Varkaudesta tullut ”kuolemanpataljoona” ottikin haltuunsa suojeluskuntalaisten vartioiman puhelinkeskuksen ja tuhosi sen. Osasto vetäytyi Varkauteen, minkä jälkeen punakaartilaiset eivät yrittäneet enää sotatoimia Joroisissa. Savonlinnan suojeluskunta otti kirkonkylän hallintaansa 4. helmikuuta.[63]
Punaisten viimeinen hyökkäys Varkauden ulkopuolelle suuntautui Kangaslammille. Aleksander Pietikäisen johtama kuolemanpataljoona yritti 6. helmikuuta vallata Joutsenlahden hoviin perustetun valkoisten tukikohdan. Retkikunnalla oli mukanaan lähes kaikki Varkauden punakaartin kiväärit. Pietikäisen johtamat punaiset ahdistivat kivääritulellaan valkoisia kiivaasti, kunnes Varkaudesta tulleen lähetin sanoma pakotti heidät paluumatkalle.
Joroisista lähestynyt 150-miehinen valkoisten osasto oli säikäyttänyt Kuvansin sillan vartijat pakoon ja tie Lehtoniemelle sekä Varkauteen oli auki. Valkoisten tulitueksi tuotu tykki ei toiminut kunnolla, minkä vuoksi he etenivät hitaasti. Suojelukuntalaiset ampuivat neljä kertaa tykillä kohti työväentaloa. Laukaustenvaihdossa kuoli kolme valkoista ja yksi punainen. Pietikäisen johtamat punaiset ehtivät takaisin Varkauteen torjumaan hyökkäystä, joka tyrehtyi illansuussa.
”Porvarit kuolevat, kun ensimmäinen kuula putoo Warkaudessa”
Varkauden kaarti esiintyi sisällissodan alussa hyvin uhmakkaasti. Kaarti julisti 1. helmikuuta ottaneensa panttivangiksi johtavia porvareita, jotka uhattiin ampua ”siinä silmänräpäyksessä kun ensimmäinen kuula putoo Warkaudessa tai 10 kilometrin päässä sen lähistöllä”. Uhkausta ei toteutettu kirjaimellisesti, mutta ennen punaisen Varkauden kukistumista punaiset surmasivat neljä panttivangeista. Kaartilaiset syyllistyivät myös useisiin muihin väkivallantekoihin. Punaiset surmasivat valtakautensa aikana Varkaudessa ja lähiympäristössä 17 henkilöä ja haavoittivat kahta. Elintarvikkeita takavarikoineet partiot tappoivat seitsemän henkilöä ja polttivat kolme taloa.
Varkaus ja Leppävirta jäivät täysin saarroksiin Kuopion punakaartilaisten antauduttua 8. helmikuuta ja Heinäveden suojeluskunnan suljettua itään johtavat tiet. Valkoiset lähestyivät Varkautta etelästä jo 15. helmikuuta. Tämä yritys päättyi Kuvansin sillan räjäyttämiseen. Valkoisten Pieksämäen ja Huutokosken asemille kootut joukot etenivät Varkauden tuntumaan ja saartoivat paikkakunnan 19. ja 20. päivän välisenä yönä. Noin tuhat miestä aloitti hyökkäyksen Varkauteen 20. helmikuuta kuuden konekiväärin ja kahden tykin tukemana. Lehtoniemen kaarti puolustautui aluksi, mutta antautui aamulla 21. helmikuuta.
Valkoiset pääsivät vastarinnan loputtua Lehtoniemessä etenemään Joutenlahden rannalle rautatieaseman lähelle ilman vastarintaa. Saartorenkaan kiristyessä punaiset vetäytyivät Ahlströmin tehdasalueelle Päiviönsaarelle, jossa heidän hallussaan oli 21. helmikuuta illalla enää kansankeittiö ja Ahlströmin tehdasrakennukset. Punaisten viimeiseksi suojapaikaksi jäi massatehdas, jonne ahtautui illalla noin 700 punaista. Puolustustaistelua vaikeutti kiväärinpatruunoiden loppuminen. Punaiset käyttivät viime vaiheessa poraruudista ja hirvikuulista valmistettuja itseladattuja patruunoita. Epätoivoiseen tilanteeseen joutuneet punakaartilaiset antautuivat kello 22.
Varkauden valtaukseen osallistuivat muun muassa vuoden 1912 keihäänheiton olympiavoittaja, jääkäri Julius Saaristo ja yhteiskoululainen Urho Kekkonen Kajaanista. Kekkonen kuului Elja Rihtniemen johtamiin Kajaanin sisseihin, jotka olivat asemissa Taipaleen kanavalla.
Varkaus jätti syvän jäljen sisällissodan historiaan
Sotatoimena Varkauden valtaus oli pieni, vaikka taisteluihin tottumattomat valkoiset ja punaiset suurentelivat kertomuksissaan tapahtumia. Valkoisten valtauksen aikana tuleen sytyttämä saha lisäsi öisen taistelun dramaattisuutta. Taisteluissa kaatui valkoisia 12 ja noin 20 punaista. Varkauden valloituksen vertauskuvallinen arvo oli valkoisille merkittävä. Vielä suurempi merkitys oli punaisten valtakauden tapahtumista ja valkoisten valloituksen jälkeisistä rankaisutoimista kerrotuilla tarinoilla. Ne vaikuttivat sekä koko sisällissodan luonteeseen että sodasta tehtyihin tulkintoihin.
Sisällissodan aikana vallinneisiin mielialoihin vaikuttivat valtausta seuranneet rankaisutoimet, joissa kuoli Marko Tikan laskelmien mukaan yhteensä 270 punaista. Heistä noin 80 ammuttiin heti Varkauden valtauksen jälkeen, 98 sai kenttäoikeudelta kuolemantuomion ja 80 kuoli vankileireillä. Lisäksi 11 kuulusteltua kuoli tai katosi vuoden 1918 aikana. Tiedot valkoisten ankarista toimista antoivat aineksia punaisten propagandaan. Valkoisen Suomen lehdet julkaisivat puolestaan Varkauden punakaartin kovasanaisen uhkauksen ampua panttivangit.
Tehtaan toiminta käynnistyi uudelleen välittömästi Varkauden valloituksen jälkeen. Valkoisten Savon rintaman ylipäällikkö antoi 7. maaliskuuta määräyksen sotatila-asetuksen soveltamisesta Varkauteen, mikä teki kaikista työvelvollisia. Rikkomuksiin syyllistyneitä uhkasivat ankarat rangaistukset. Järjestystä piti yllä Savonlinnan suojeluskuntalaisista muodostettu komppania.[64]
Urho Kekkonen kuuli muistelmiensa mukaan Varkaudessa Huruslahden teloituksista ja kävi katsomassa ruumiita. Kekkosen mukaansa teloitettuja oli järven jäällä vieri vieressä yhteensä ”sadan tienoilla”.[65]
Leppävirran punaiset ottivat kirkon ruokavarastokseen
Työväentalolle ja nuorisoseurantalolle majoittunut Leppävirralla punakaarti perusti kapinan alettua vartiointipaikkoja teiden varsille ja asetti vartion kirkontorniin. Kaarti otti 30. tammikuuta haltuunsa puhelinkeskuksen ja julisti seuraavana päivänä klo 21–6 voimassaolleen ulkonaliikkumiskiellon. Muutamia päiviä se alkoi vaatia päivällä liikkuvilta kirjallisen luvan ja myös koulut sulkivat ovensa. Varkautelaisten innoittamana kaarti otti neljä panttivankia, jotka uhattiin surmata, jos valkoiset yrittävät kukistaa punaiset.
Kaartilaiset miinoittivat siltoja Konnuksen kanavatyömaalta saadulla räjähdysaineella.
Ruokahuoltonsa kaarti järjesti toimittamalla takavarikointeja etenkin niillä tiloilla, joilla oli elintarvikelautakunnan tietojen mukaan ylimääräistä viljaa. Jyväsäkit varastoitiin Leppävirran kivikirkkoon ja sakastin kirjahyllyt täytettiin leivillä. Kirkon eteisessä nyljettiin pitäjältä tuotujen eläinten ruhot. Jumalanpalveluksia ei pidetty kolmena sunnuntaina ja kinkerien järjestäminen keskeytettiin. Kirkko oli punaisten valtakauden jälkeen hyvin siivottomassa kunnossa. Se siunattiin uudelleen käyttöön elokuussa 1918 kirkkoherra Pekka Karhun virkaanasettajaisten yhteydessä. Kirkon häpäiseminen herätti laajaa suuttumusta.
Takavarikot muuttuivat usein ryöstöiksi, kun voimansa tunnossa olleet kaartilaiset kostivat talollisille todellisia tai kuviteltuja vääryyksiä. Pakko-otot koskivat myös kauppoja. Lisäksi punakaarti vei rahaa Säästöpankista 47 000 markkaa ja Konnuksen kanavalta 30 000 markkaa. Pankin varat saatiin punaisen vallan päätyttyä takaisin. Leppävirralla kunta kärsi 21 600 markan vahingot. Yksityisten taloudelliset menetykset olivat 578 000 markkaa. Varkaudessa Ahlströmin tehtaiden vahinkojen suuruus oli 1,3 miljoonaa markkaa.
Leppävirran alueella aiheutuivat Olavi Hovin mukaan kapinasta 1,9 miljoonan markan suoranaiset (670 000 euron) taloudelliset menetykset. Leppävirran varakkain liikemies Pekka Kansanen maksoi työntekijöilleen palkkaa myös kapina-aikana ja antoi punakaartilaisten täydentää varastojaan liikkeestään, eikä häneen kohdistettu kovia toimia punaisten valtakaudella.
Kaartilaiset ahdistelivat etenkin niitä talollisperheitä, joiden jäseniä oli siirtynyt valkoisten hallinnassa olleelle alueelle. Punaiset surmasivat yhdeksän leppävirtalaista kapinan alkuvaiheissa. Heidän joukossaan oli väkipakolla punakaartin esikuntaan otettu ja siitä eronnut torppari Juho Torvinen, joka ei hyväksynyt kaartin menettelytapoja.
Punainen Leppävirta antautui taisteluitta
Leppävirran punakaarti varustautui taisteluun kirkonkylästä kaivattamalla juoksuhautoja tienvarsiin ja varastoimalla vettä kirkkoon. Leppävirran punaiset antautuivat kuitenkin taisteluitta. Suonenjoen suojeluskunta riisui aseista ensimmäisenä Kotalahden punakaartin 20. helmikuuta. Leppävirran punakaartin hyökkäysosasto komennettiin avuksi Varkauteen, minkä jälkeen kirkonkylässä oli vähän taisteluhaluisia miehiä.
Kuopion suojeluskuntaan kuulunut osasto otti haltuunsa Paukarlahden ja Sorsakosken punakaarti jätti hyvin rakennetut asemansa ennen kuin valkoisten lentävä osasto ehti kylälle. Kirkonkylän punakaartilaiset pyrkivät viime vaiheessa pakoon, mutta huomattava osa heistä jäi pitäjän keskustaajaman saartaneiden valkoisen vangiksi. Karkuun päässeet yrittivät piileskellä syrjäisissä torpissa ja muissa kätköpaikoissa odottaen tilanteen kehittymistä.
Valkoiset aloittivat punakaartilaisten pidätykset ja kehottivat piileksiviä punaisia ilmoittautumaan esikunnassa. Vangitut punaiset koottiin työväentalolle. Heidän kohtaloitaan alkoi käsitellä ratsumestari C. E. Malmin asettama 13-jäseninen tutkijalautakunta, jota johti vt. nimismies Matti Koponen.
Käytännössä kenttäoikeutena toimineeseen lautakuntaan kuului myös sosiaalidemokraattisesta puolueesta syksyllä 1917 eronnut entinen kansanedustaja Otto Piisinen. Kapinaviikkoina punaiset etsiskelivät Piisistä ja veivät hänen vuokraamastaan Kaipolanmäen sotilasvirkatalosta elintarvikkeita, jotka hankittu Piisisen aloittamien metsätyömaiden työväelle.[66] Piisinen julkaisi yhdessä Viktor Blomqvist kustantaman propagandakirjasen Miten käy Suomen työväenliikkeen, jonka tilasi kuopiolainen tehtailija Isak Räsänen. Kirjasta levitettiin punaisten hallitsemalle alueelle.
Lautakunta langetti ensimmäisenä istuntopäivänään 25. helmikuuta 17 kuolemantuomiota, jotka pantiin toimeen välittömästi. Teloitettujen joukossa oli punakaartin esikunnan jäseniä ja hyökkäysosastoa johtanut Kusti Lukkarinen. Lisäksi helmikuun lopulla eri puolilla Leppävirtaa ammuttiin ilman tutkintaa noin kymmenen punakaartilaista. Varkaudessa teloitettujen joukossa oli 45 leppävirtalaista. Punaisen hallinnon toimet, kuten Leppävirran kirkon häpäisy ja murhat, vaikuttivat tuomioihin erityisesti helmikuun lopussa.
Tutkijalautakunta käsitteli kapinaan osallistuneiden edesottamuksia yli kuukauden. Lautakunnan eteen joutuneista yli 500 punaisesta pääosa vapautettiin. Kuolemantuomioiden määrä väheni, eikä niitä pantu pääosin toimeen enää maaliskuun alun jälkeen sotilaspiirin päällikön kiellettyä paikalliset teloitukset. Tutkijalautakunnan vangittavaksi määräämät punaiset kuljetettiin Kuopion vankileirille maaliskuun lopussa 1918. Heidän tuomioistaan päätti valtiorikosoikeus. Vankileireille passitetuista yhteensä 76 menehtyi. Leppävirtalaisia kuoli sisällissodan aikana ja siihen liittyneiden rankaisutoimien seurauksena yhteensä 164. Kuolleiden osuus kunnan väkiluvusta oli 1,1 prosenttia.[67]
Linkkejä:
Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017.
Otto Piisinen–Viktor Blomqvist. 1918. Miten käy Suomen työväenliikkeen?
Marko Tikka. 2004. Vallankumoukselliset tuomiolla. Varkauden kenttäoikeus ja sen tuomiot.
Lähteitä:
[1] Soikkanen Hannu. 1963. Varkauden historia. Varkaus: Varkauden kaupunki, s. 62–63.
[2] Itkonen Hannu. 2004. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 944. Helsinki: SKS, s. 23.
[3] Hovi 1995, s. 272–282.
[4] Soikkanen 1963, s. 74–95.
[5] Itkonen 2004, s. 24–25.
[6] Soikkanen 1963, s. 439.
[7] Itkonen 2004, s. 34. Soikkanen 210– 211.
[8] Soikkanen 1963, s. 221.
[9] Soikkanen 1963, s. 217.
[10] Hovi 1995, s. 162.
[11] Itkonen 2004, s. 26. Soikkanen 1963, s. 134, 205–209. Hovi 1995, s. 152–153 ja 162.
[12] Itkonen 2004, s. 59–65.
[13] Soikkanen 1963, s. 128–130.
[14] Soikkanen 1963, s. 474–475.
[15] Soikkanen 1963, s. 453.
[16] Soikkanen 1963, s. 459–460.
[17] Itkonen 2004, s. 27.
[18] Itkonen 2004, s. 82–83.
[19] Hovi 1995, s. 283–299.
[20] Hovi 1995, s. 31.
[21] Hovi 1995, s. 766–767.
[22] Hovi 1995, s. 38-
[23] Hovi Olavi. 1995. Leppävirran historia II. Kunnan ja kuntalaisten vaiheita kunnallishallinnon uudistamisesta 1990-luvulle. Leppävirta: Leppävirran kunta, s. 19.
[24] Hovi 1995, s. 27–28.
[25] Itkonen 2004, s. 80–81.
[26] Soikkanen 1963, 155–156.
[27] Itkonen 2004, s. 161.
[28] Itkonen 2004, s. 65–76. Soikkanen 1963, s. 152–161.
[29] Soikkanen 1963, s. 596.
[30] Itkonen 2004, s. 102.
[31] Itkonen 2004, s. 51.
[32] Hovi 1995, s. 252–253.
[33] Hovi 1995, s. 250.
[34] Hovi 1995, s. 250–251.
[35] Hovi 1995, s. 258–259.
[36] Hovi 1995, s. 253.
[37] Itkonen 2004, s. 30 ja 48–51.
[38] Hovi 1995, s. 266, Itkonen 2004, s. 119, Soikkanen 1963, s. 619.
[39] Hovi 1995, s. 261–264.
[40] Soikkanen 1963, s. 617.
[41] Itkonen 2004, s. 115.
[42] Itkonen 2004, s. 118.
[43] Itkonen 2004, s. 119.
[44] Soikkanen 1963, s. 618.
[45] Itkonen 2004, s. 58.
[46] Itkonen 2004, s. 118.
[47] Itkonen 2004, s. 119–120.
[48] Itkonen 2004, s. 115.
[49] Soikkanen 1963, s. 622–623.
[50] Soikkanen 1963, s. 624.
[51] Itkonen 2004, s. 119–120. Soikkanen 1963, s. 624.
[52] Salkola Marja-Leena. 1985. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1917–1918, osa 2. Punaisen Suomen historia. Helsinki: Opetusministeri ja Valtion painatuskeskus, s. 19–20 ja 116–117.
[53] Soikkanen 1963, s. 626–627.
[54] Itkonen 2004, s. 119.
[55] Itkonen 2004, s. 119.
[56] Lappalainen 1981, s. 16.
[57] Soikkanen 1963, s. 631.
[58] Soikkanen 1963, s. 629.
[59] Hovi 2005, s. 341 ja 344.
[60] Lappalainen 1981, s. 68 ja 104–105.
[61] Soikkanen 1963, s. 637.
[62] Lappalainen 1981, s. 113.
[63] Hoffren Hanna. 2011. Seurakunta ja sota. Etelä-Savon Joroisten seurakunnan toiminta sisällissodan aikana vuonna 1918 ja sen jälkiselvittelyissä. Suomen historia pro gradu, Jyväskylän yliopisto, s. 29–31.
[64] Tikka Marko. 2004. Vallankumoukselliset tuomiolla. Varkauden kenttäoikeus ja sen tuomiot. https://helda.helsinki.fi/handle/10224/4762
[65] Urho Kekkonen. 1981. Vuosisatani, verkkoversio. Varkauden valloitus. Sodan hirvittävät kasvot Huruslahdella. Mäntyharjun rintamalla. Päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Sotakirjeenvaihtajana. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8432/TMP.objres.1483.html?sequence=1&isAllowed=y
[66] Hulikaanien mellastus Leppävirralla, Savotar 10.2.1918.
[67] Hovi 1995, s. 339–354.
