Kansallisteatteriin kokoontui arvovaltainen yleisö juhlimaan Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Juhlatunnelmaa häiritsivät riitasoinnut. Sosiaalidemokraatit eivät osallistuneet juhlaan lainkaan, vaan järjestivät oman vapausjuhlansa viikkoa myöhemmin. Suhtautuminen keskenään vihamielisiin Ranskaan ja Saksaan jakoi yleisöä.
Kansallisteatterin katsomo oli Helsingin Sanomien 14.1.1918 mukaan koristeltu leveillä punakeltaisilla nauhoilla, jotka riippuivat keskikatosta ensirivin reunoille. Näyttämö oli sovitettu punakeltaisiin nauhoihin kiedotuilla laakeripuilla. Näyttämön peräseinällä oli suuri Suomen vaakuna, jotka molemmin puolin oli ripustettu Ranskan ja Venäjän värit. Oikeanpuoleisella seinällä olivat Saksan ja Tanskan sekä vasemmalla Ruotsin ja Norjan liput.
Eturivissä istuivat eduskunnan puhemies Lundson, senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud, ministerivaltiosihteeri Carl Enckell ja senaattori J. K. Paasikivi seurassaan tärkeimmällä kunniapaikalla Ranskan konsuli Louis Raynaud. Edessä olivat myös Ruotsin pääkonsuli sekä Tanskan ja Norjan konsulit sekä senaatin jäsenet, yliopiston v.t. kansleri Donner ja eduskunnan varapuhemies Lauri Ingman. Heidän takanaan istui kansanedustajia ja korkeita virkamiehiä. Juhlaan osallistuivat myös Uudenmaan läänin maaherra Jalander ja Helsingin pormestari. Johtajan aitiossa olivat rouvat Paasikivi, Ivalo ja Frisk sekä muita juhlan järjestäjiä.
Uusi Suometar kertoi 14.1.1918, että juhlassa puhuivat VIlhelmi Malmivaara, Werner Söderhjelm, Maila Mikkola ja Erik Hornborg, joka piti puheensa kokonaan ruotsiksi. Söderhjelm kohdisti tervehdyksen niille ulkovalloille, jotka olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden:
”Ranskalle, joka keneltäkään kysymättä ensimmäisenä riensi tunnustamaan ja kehottamaan liittolaisiaan tunnutamaan Suomen itsenäisyyden. Venäjän kansalle, jonka hallituksen puhuja toivoi teossa osottavan sitä hyvää tahtoa, jota sen antama suostumus tarkoittaa. Saksalle, jonka joukkojen vyöryminen itää kohti oli omansa kukistamaan tsaarivallan y.m. vapauttamaan sen sorronalaiset kansat ja jonka osanoton Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen puhuja arveli suuremmaksi kuin mitä vielä tiedämme.”
Ruotsiksi Söderhjelm kiitti Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa. Puhe päättyi eläköön-huutoon Suomen tunnustaneille maille. Tähän jälkeen orkesteri soitti kiitoksen kohteena olleiden maiden ”kansallissävelmiä”. Juhlassa kuultiin tässä vaiheessa Ranskan ja Pohjoismaiden kansallislaulut sekä saksalainen sävelmä, mitä Uusi Päivä paheksui jyrkästi. Lehden mukaan menettely kuohutti yleisöä. Tilannetta korjasi se, että Saksan kansallislaulu soitettiin myöhemmin.
Ranskan ja Saksan poliittiset tavoitteet heijastuivat juhlaan
Ranskan Helsingissä ollut konsuli Raynaud oli toimillaan onnistunut vaikuttamaan siihen, että maa oli tunnustanut Suomen heti 4. tammikuuta ja ehtinyt tehdä sen ennen Saksaa. Tunnustus sopi yhteen pääministeri Georges Clemenceaun pyrkimyksiin rakentaa Itä-Eurooppaan Ranskalle myötämielinen vyöhyke. Uusi Päivä näki myös Kansallisteatterin juhlan olleen kumarrus ympärysvaltojen suuntaan. Uuden Päivän mukaan Söderhjelm kiitti Saksaa liian miedoin sanakääntein.
”Saksan loistavat voitot tässä sodassa ovat pelastaneet ei ainoastaan Suomen, minkä puhuja myönsikin, vaan myös koko joukon muita kansoja Venäjän sorrosta ja vapauttaneet, ainakin toistaiseksi, koko Europan. Ranska ja Englanti siihen luettuna, slaavilaisen sorron vaarasta, ja että me näin ollen saisimme Saksassa tervehtiä koko länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen mahtavaa tukea ja turvaa. Suorastaan tahditon oli puhuja ruvetessaan itsenäisen Suomen puolesta sekaantumaan Saksan sisällisiin asioihin ja neuvomaan, mitä periaatteita Saksan tulisi valtiorakenteessaan ottaa noudatettavaksi. Moisia ententefraaseja olisi tullut tällaisessa tilaisuudessa välttää.”
Uusi Päivä paheksui Söderhjelm lausumaa ajatusta sitä, että ”yleisestä rauhasta on epäilemättä sielläkin kohoava kansanvaltainen, vapaamielinen valtio, ja sen kanssa Suomi on yhä pysyvä ystävällisissä suhteissa”. Lisäksi juhlan pääpuhuja vakuutti, että ”meilläkin on syvimmällä ihailulla seurattu Ranskan kansan mahtavan isänmaallisen paatoksen kannustamaa taistelua ’pro aris et focis’ (Jumalan ja maan puolesta – JK), suloisen maansa ja sen arvaamattomien kulttuuriarvojen puolesta”.
Juhlatoimikunta selitti Uudessa Päivässä 15.1.1918 järjestelyjä. Sen mukaan maiden liput oli aseteltu siinä järjestyksessä kuin Suomi oli tunnukset saanut. Moite kansallissävelmiä kohtaan oli sen mielestä kohtuuton.
”Toimikunnan ’tahdittomuutta’ kansallissävelmäin esittämisessä kuvannee parhaiten se, että Saksan kansallishymni voitiin juhlassa esittää ainoastaan sen kautta, että toimikunta oli varta vasten tähän tilaisuuteen hymnin orkestreerauttanut. Se taas, ettei tätä hymniä esitetty ulkovalloille pidetyn puheen jälkeen, samoin kuin ’kansallissävelmäin’ sarjan lopullinen yhdistelmä johtui seikoista, jotka aivan viime hetkellä sitovat toimikunnan kädet ja epäilemättä olisivat sitoneet sittenkin, vaikkapa, toimikunnan kokoonpano olisikin ollut toisenlainen.”
Ranskan konsuli ei olisi suostunut olemaan salissa Saksan kansallislaulun soidessa. Uuden Päivän mielestä kyseessä oli toimikunnan väärinkäsittämistä ”hienotunteisuuden näkökohdista läsnäolevaa Ranskan lähettilästä kohtaan”.
Uusi Päivä arvoteli juhlaselostuksessaan Kansallisteatterin salin punakeltaista koristelua. Lehden mukaan värien olisi pitänyt olla sinivalkoiset värit. Kannanotto yhdistyi meneillään olleeseen keskusteluun Suomen lipun väreistä.
Työväki juhli viikkoa myöhemmin
Sosiaalidemokraattien järjestämä juhlakokous Suomen vapauden kunniaksi alkoi kello yhdeltä päivällä Helsingin työväentalolla. Tilaisuuksia järjestettiin myös muualla Helsingissä ja eri puolilla maata. Juhlakokouksessa puhui kansanedustaja O. V. Kuusinen.
”Lämpimin, elähyttämin sanoin, jotka kuulijakunta tuon tuostakin palkitsi innokkailla suosionosoituksilla, selosti hän päivän merkitystä. Siirtyi sitten kuvailemaan venäläisten tovereitten yli kaiken uhrautuvaa alttiutta jo vuosia sitten vallankumouksen hyväksi.”
Juhlailtamat alkoivat työväentalolla iltaseitsemältä. Työläis- ja sotilasneuvostojen Suomen aluekomitean tervehdyksen toi toveri Elisaroff, jonka puheen käänsi suomeksi Kustaa Rovio.
”Lausui puhuja m. m., että viikko sitten vietti Suomen porvaristo itsenäisyysjuhlaansa Kansallisteatterissa. Kovasti oli siellä vallinnut isänmaallinen henki. Oli soitettu Englannin, Saksan y.m. maiden kansallishymnejä. Mutta tuo juhla oli kapitalistinen. Se oli omistettu lujittamaan niitä siteitä, joilla kapitalismi sortaa työtätekevää väestöä. Kun me nyt juhlimme Suomen itsenäisyyttä, ei se tarkoita sitä, että Suomen työväestö olisi irtaantunut Venäjän vallankumouksesta vaikka se kansojen itsemääräämisoikeuden nojalla on saanut vapautensa. Meidän tulee edelleenkin toimia, eitä ainoastaan, ei ainoastaan sanoin, vaan myöskin teoin. Puhuja kohotti lopuksi 3-kertaisen elaköönhuudon sosialismille, johon yleisö innokkaasti yhtyi.”
Helsingin Työväenyhdistyksen kuoro esiintyi Väinö Pesolan johdolla. Juhlapuheen piti Edvard Valpas-Hänninen. Puheen jälkeen kaikui ”3-kertainen ’eläköön’ Suomen tasavallalle sekä samalla Venäjän työtätekevälle väestölle ja Venäjän sosialidemokratialle, joiden muodostama sosialistinen hallitus suostumuksellaan oli tehnyt mahdolliseksi Suomen itsenäisyyden saavuttamisen”. Juhlayleisö päätti Valpas-Hännisen esityksestä lähettää kiitossähkösanoman Venäjän kansankomissaarien neuvostolle siitä, mitä työväen hallitus oli tehnyt Suomen vapauden hyväksi.
