Vuokraviljelijöiden ja maaseudun tilattoman väestön heikentynyt asema aiheutti jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan Venäjän vallan loppuvuosina. Suomessa vuokraviljelmiä oli 1910-luvulla 60 prosenttia kaikista viljelmistä. Ruotsissa niiden osuus oli vain 15 prosenttia. Torpparikysymystä ja tilattoman väestön heikkoa on pidetty yhtenä sisällissodan pääsyynä, mitä se ei kuitenkaan ollut. Suuri osa torppareista ja maaseutuköyhälistöstä äänesti sosiaalidemokraatteja, mutta vallankumousta heistä kannatti huomattavasti harvempi.
Voimakkaan väestönkasvun seurauksena maaseudun sekä vuokraviljelmillä asuvan että tilattoman väestön määrä kasvoi 1800-luvulla. Elintasoero maanomistajien ja maaseututyöväen välillä kasvoi. Kaupungistuminen ja teollistuminen alkoivat Suomessa myöhään, eikä uusia työpaikkoja riittänyt kuin osalle maaseutuväestöstä. Yhdysvaltoihin suuntautunut siirtolaisuus purki osan paineesta. Vajaatyöllistettyjen osuus väestöstä lisääntyi silti.
Poliittiset päättäjät pyrkivät ratkaisemaan torpparikysymyksen 1900-luvun alussa korjaamalla vuokralakien epäkohtia. Tämä toimintamalli ei osoittautunut riittävän tehokkaaksi, joten maaliskuussa 1909 annetulla maanvuokra-asetuksella vuokrasuhteet jäädytettiin seitsemäksi vuodeksi yksityisten omistamilla mailla. Harkinta-ajan aikana oli tarkoitus ratkaista torpparikysymys kattavasti. Tavoite ei toteutunut, minkä vuoksi vuoden 1916 lähestyessä kymmenien tuhansien vuokraviljelijöiden tulevaisuus oli epävarmalla pohjalla.[i]
Torpista pääosa sijaitsi talonpoikien mailla
Torpparilaitos kehittyi Suomessa 1700-luvun puolivälistä alkaen. Talonpojat saivat vuonna 1743 oikeuden perustaa torppia mailleen ilman lisäveroa. Vuonna 1912 talonpoikaismaalla sijaitsi 82 prosenttia maan 56 636 torpasta. Säätyläisten omistamien kartanoiden mailla torpista oli 6,8 prosenttia ja yhtiöiden mailla 8,6 prosenttia. Kartanonomistajille torpat olivat tarpeen ensi sijassa työvoiman saannin turvaamiseksi. Maassa oli 1912 yhteensä 151 926 vuokratilaa, joista mäkitupia 95 290, torppia 55 112 ja lampuotitiloja 1 524.[ii] Suomen peltoalasta oli vuokrattuna noin viidennes.[iii]
Talonpoikaismaalle torppia perustettiin myös siksi, että laki esti tilojen jakamisen 1800-luvun puoliväliin asti. Torppien perustaminen oli valtion näkökulmasta sekä Ruotsin vallan lopulla että Venäjän vallan alkuvuosikymmeninä kolmesta syystä hyödyllistä. Peltopinta-ala kasvoi, mikä lisäsi viljantuotantoa. Torpparius mahdollisti avioliiton solmimisen nuorena, mikä tuki valtion tavoitteena ollutta väkiluvun kasvua. Samalla yhä suurempi osa maasta tuli asutetuksi paikallaan pysyvällä väestöllä.
Torppien määrä kymmenkertaistui vuosina 1760–1860 (6 208 à 61 864). Samaan aikaan itsenäisten tilojen määrä kasvoi lähes 2,5-kertaiseksi (34 462 à 81 553). Suomen väkiluku liki nelinkertaistui ajanjakson aikana. Torpparilaitoksen laajentuminen pysähtyi 1860-luvulla, kun maaseutu alkoi siirtyä rahatalouteen. Metsän arvo nousi, eikä maanomistajan enää kannattanut vuokrata osaa tilasta. Pienellä maatilkulla sijainneiden mäkitupien määrä alkoi samalla kasvaa nopeasti.[iv]
Torpparijärjestelmän epäkohdat korostuivat 1800-luvun puolivälistä lähtien. Luontaistalouden oloissa kehittynyt torpparilaitos soveltui huonosti rahatalouteen. Metsän arvon noustessa maanomistajat syyttivät torppareita metsänhaaskauksesta. Myös heikon työtehon arvostelu lisääntyi. Vuonna 1912 torpparit tekivät yli kaksi miljoonaa taksvärkkipäivää. Työteho oli arviolta kaksi kolmannesta normaalina pidetystä tasosta, mistä koitui menetyksiä sekä vuokranantajille että yhteiskunnalle.
Torpparit elivät epävarmuudessa, joka kasvatti sosialistien kannatusta
Torpparien näkökulmasta vuokrasuhteen suurin epäkohta oli siihen liittyvä epävarmuus. Maanomistaja saattoi häätää vuokramiehen tilaltaan ja liittää hänen raivaamansa pellot omaan tilaansa ilman, että torppari hyötyi mitenkään oman elämäntyönsä tuloksista. Vaikka vuoden ja kolmen kuukauden irtisanomisaika oli varsin pitkä, niin torpparit elivät jatkuvassa epävarmuuden tilassa ja riippuvuussuhteessa vuokranantajaansa. Lisäksi torppien ja mäkitupien vuokrasopimuksista lähes puolet oli suullisia vuonna 1912.[v]
Maa- ja metsätalousmaan arvonnousu heikensi osaltaan torpparien asemaa. Torpparikysymys kuului ensimmäisiä eduskuntavaaleja edeltäneen vaalitaistelun keskeisimpiin teemoihin. Siitä tuli myös yksi Venäjän vallan loppukauden vaikeimmista poliittisista ongelmista. Sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan kannattajikseen valtaosan maaseudun vuokraviljelijöistä ja työväestöstä yleisen äänioikeuden tultua voimaan. Viljo Rasilan mukaan ”yhä kasvava maan kysyntä kiristi vuokraehtoja ja samalla yhä kasvava satunnaisen työn varassa elävä maaton väestö oli altista parhaillaan läpimurtoaan tekevälle marxilaiselle sosialismille”. Ensimmäisten eduskuntavaalien alla tammikuussa 1907 suoritetut Laukon kartanon torpparien häädöt kasvattivat osaltaan sosiaalidemokraattien kannatusta.[vi]
Keisari Nikolai II vahvisti maaliskuussa 1909 maanvuokra-asetuksen, jonka tarkoituksena oli varmistaa vuokraajalle pitkä nautintaoikeus. Asetus määräsi uusien sopimusten osalta vuokra-ajaksi vähintään 50 ja enintään 100 vuotta. Vuokramaksu tapahtui lähtökohtaisesti rahasuorituksena, joka oli mahdollista vaihtaa päivätöihin paikkakunnan palkkatason pohjalta. Erimielisyyksien käsittelyä varten kuntiin perustettiin vuokralautakunnat, joiden toimivaltaan kuuluivat myös ennen asetuksen voimaantuloa solmittuja sopimuksia koskevat kiistat.
Yhtä aikaa maanvuokra-asetuksen kansa tuli voimaan asetus, joka pidensi vanhojen sopimusten voimassaoloa siten, että ne päättyivät porrastetusti aikaisintaan maaliskuussa 1916 ja viimeistään 1922. Asetus koski myös suullisia ja vuosittain tarkistettavia juoksevia sopimuksia. Häätö oli mahdollista, jos vuokraaja päästi tilan rappioitumaan tai käytti sitä vuokrasopimuksen vastaisesti. Asetus koski 85 125 maanvuokrasopimusta.[vii]
Tilanteen jäädyttänyt asetus oli tarpeen, koska maanvuokra-asetuksen ei uskottu ratkaisevan torpparikysymystä. Maanomistajien mielestä vähintään 50 vuoden vuokra-aika oli kohtuuton. Rahavuokraan siirtyminen puolestaan saattoi heikentää työvoimansaantia. Vuokralaisten asemaa jäädytys ei ratkaissut, vaan epävarmuus lisääntyi vuokra-ajan päättymisen lähestyessä. Suomessa oli siten tuhansia torppari- ja mäkitupalaisperheitä, joiden tilanne oli auki vuoden 1916 keväällä, mikä osaltaan lisäsi epävarmuutta yhteiskunnassa.[viii]
Torpparilaitoksen suurimmat epäkohdat – taksvärkki ja isännän ylivalta
Torpparijärjestelmän luonne vaihteli eri puolilla Suomea. Torpparilaitos ei ollut samanlainen kaikkialla Suomessa ja samallakin seudulla esiintyi suuria vaihteluita. Maanvuokraajan ja vuokralaisen suhde saattoi olla täysin ongelmaton, vaikka aikalaisten ja myöhempien polvien käsitys torpparilaitoksesta on täysin kielteinen. Rasila tiivistää torpparisopimusten kirjavan luonteen seuraavasti:[ix]
”Vuokra-ajat vaihtelivat suullisesti sovituista juoksevista sopimusajoista kirjallisesti tehtyihin perinnöllisiin. Vuokran määrät ja suoritustavat vaihtelivat milloin tahansa annettavan käskyn mukaan suoritettavasta päivätyövuokrasta täsmällisesti määriteltyyn vuotuiseen rahavuokraan.”
Päivätyö oli ongelma sekä omistajalle että vuokraajalle. Omistajan näkökulmasta sen haittana olivat työn tehottomuus ja heikko laatu. Karjatalouden vahvistuminen vähensi taksvärkkipäivien merkitystä. Vielä enemmän päivätöiden arvoa laski maatalouden koneistuminen. Vuokraaja ei puolestaan voinut käyttää päätilalla käyttämäänsä aikaa torpan kehittämiseen. Suurin epäkohta oli kuitenkin hallintaoikeuden epävarmuus, minkä heikensi vuokraajan halua hoitaa tilaansa pitkäjänteisesti.
Torppa oli yhtä aikaa koti, työpaikka ja tulonlähde. Torppari menetti joutuessaan häädetyksi kaikki kolme. Siksi hän katsoi usein parhaaksi alistua vuokraehtojen kiristyksiin, vaikka ne tuntuivat epäoikeudenmukaisilta. Torpan menestys heikensi sosiaalista asemaa, sillä entinen vuokraviljelijä vajosi osaksi tilatonta väestöä. Harvinaisempi siirtyminen pientilalliseksi merkitsi kohoamista maanomistajaksi.[x]
Torpparikysymyksen suhde sopimus- ja omistusoikeuteen
Torpparikysymyksen ratkaiseminen vaati puuttumista joko sopimusoikeuteen tai maanomistusoikeuteen. Tiukimpien konservatiivien mielestä kumpaankaan ei saanut puuttua edes yhteiskunnallisten ongelmien lieventämiseksi. Tämän näkemyksen mukaan kysymyksen ratkaisisi vapaan kilpailu. Radikaali vasemmisto piti ainoana ratkaisuna kaiken yksityisomistuksen lopettamista ja maan ottamista valtion omistukseen ja antamista vuokraviljelijöiden tai osuuskuntien hoitoon. Jyrkkien tulkintojen väliin sijoitti maltillinen uudistuslinja, jonka mukaan yksityinen omistusoikeus oli oleellinen osa yhteiskuntaa, mutta yhteiskunnalla oli kuitenkin pakottavista syistä oikeus säännellä oikeuksia ja vapauksia.
Poliittisista puolueista Ruotsalainen kansanpuolue ja Nuorsuomalainen puolue kannattivat omistusoikeuden suojaa ja pitivät sopimusvapauden säilyttämistä tärkeänä. Maalaisliitto tuki vuokraviljelmien muuttamista itsenäisiksi tiloiksi. Vanhasuomalainen puolue piti mahdollisena puuttua sopimusvapauteen tiukasti. Puolueen parista löytyi myös vuokratilojen itsenäistämisen ymmärtäjiä. Sosiaalidemokraatit olivat periaatteessa yksityisomaisuuden sosialisoinnin kannalla.[xi]
Torpparikysymyksen nopea ratkaiseminen vaati toimia nimenomaan maaseudulla. Torpparit ja tilaton väestö olivat tottuneet maataloustöihin. Suurten väestömäärien muutto muualle oli käytännössä mahdotonta. Kasvava teollisuus ei kyennyt tarjoamaan työtä likikään kaikille. Suomen viennistä suurin osa oli sahatavaraa, vaikka paperintuotanto oli kasvussa. Runsaasti pääomia vaatineen käyttövoiman puute rajoitti teollisuuden laajentumista. Toisaalta metsäteollisuus tarvitsi puunhankinnassaan maaseudun työvoimaa.[xii]
Sosiaalidemokraateille torpparikysymys oli aatteellisesti visainen
Sosiaalidemokraattien johdolla Tampereella 1906 pidetty torpparikokous ehdotti, että Suomeen on säädettävä viljelyspakko, joka velvoittaisi valtion, kunnat, seurakunnat, yhtiöt ja yksityiset maanomistajat luovuttamaan ”halullisten viljeltäväksi maat, jollei omistaja sitä itse viljele”. Sosiaalidemokraatit tekivät viljelyspakkoa koskevan anomusehdotuksen ensimmäisillä yksikamarisilla valtiopäivillä 1907. Torpparit olisivat saaneet maahan perinnöllisen hallintaoikeuden. Eduskunnan maatalousvaliokunta laati asiasta vuoden 1910 valtiopäivillä mietinnön, joka porvarillisen enemmistön kannan mukaisesti asettui vastustamaan viljelyspakkoa. Eduskunnassa anomusehdotus kaatui äänin 103–82. Sosiaalidemokraatit luopuivat esityksestä 1911.[xiii]
Torpparikysymys oli sosiaalidemokraateille teoreettisesti vaikea. Yksityisomistuksen poistaminen oli yksi puolueen suurista periaatteellisista tavoitteista. Monet torpparit kuitenkin toivoivat pääsevänsä itsenäisiksi pienviljelijöiksi. Tilannetta eivät helpottaneet teoreetikkojen ristiriitaiset kannat. Suomen sosiaalidemokraattien ohjelmatyöhön keskeisesti vaikuttanut saksalainen teoreetikko Karl Kautsky kirjoitti 1906 suomennetussa teoksessaan Sosialismi ja maatalous, että kapitalismista sosialismiin oli mahdollista siirtyä ilman talonpoikaismaan pakkolunastusta.
Tilansa omistavat pienviljelijät olivat Kautskyn mukaan valmiita luopumaan maastaan, kun valtion johtaman suurtuotannon edut selviävät heille. Toisaalta pienviljelmien määrän kasvu haittasi ja hidasti tiedostavan työväenluokan muodostumista. Sosiaalidemokraatit tavoittelivat kuitenkin maan saamista yhteiskunnan omistukseen, vaikka tavoitteeseen pääseminen ei ollut lainkaan yksinkertaista. [xiv]
Lupaus maasta toi vasemmistolle torpparien ääniä
Pienviljelijät olivat myös tuottajia, joiden edut joutuvat ristiriitaan suurimman kuluttajaryhmän muodostavan työväestön kanssa. Sosiaalidemokraattien johtaviin maatalouspoliitikkoihin kuulunut Oskari Tokoi totesi vuoden 1911 torpparikokouksessa, että torppari on yhtä aikaa tuottaja omalla viljelmällään ja maanomistajan työntekijä. Tokoin mielestä ristiriita oli ratkaista säätämällä laki torpparivapautuksesta. Samalla kannalla oli torpparikysymyksen teoriaan perehtynyt Edvard Gylling.
Kokous hyväksyi ponnet, joiden mukaan torppariväestö oli vapautettava ”siitä erikoisesta riiston- ja mielivaltaisuudesta. jossa he vuokramiehinä ovat”. Keinona oli torppien lunastus kohtuullisin ehdoin valtion rahoituksen turvin. Lunastushintaa määriteltäessä oli otettava huomioon torpparin tilallaan tekemä työ.
Sosiaalidemokraatit perustelivat linjanmuutosta sillä, että torpparilaitoksen kadotessa häviäisi vanhentunut osa taloudesta. Itsenäistämisohjelma lisäsi puolueen kannatusta. Vuoden 1911 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat ennen ohjelman julkistamista eduskuntaan 86 paikkaa. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen paikkaluku nousi neljällä.[xv]
Sosiaalidemokraattien tulkinnan mukaan torppien lunastaminen turvasi pienviljelijän oikeudet niin hyvin kuin se oli kapitalisessa yhteiskunnassa mahdollista. Puolue jätti 1912 eduskunnan käsittelyyn anomusehdotuksen torppien ja muiden vuokratilojen itsenäistämisestä. [xvi]
Nikolai II esiintyi torpparien pelastajana
Torpparien asema oli edelleen ratkaisematta vuonna 1914 ja epävarmuus lisääntyi vuokraviljelijöiden keskuudessa. Epätietoisuus kasvoi, kun eduskunta jätti vuoden 1914 valtiopäivillä lepäämään senaatin asettaman maanvuokrakomitean mietinnön pohjalta laaditun lakiehdotuksen vuokrasopimusten jäädyttämisen jatkamisesta.[xvii]
Tämän jälkeen maanvuokrakomitea valmisteli mietinnön, joka olisi mahdollistanut noin 40 000 torpparin itsenäistymisen. Kesäkuussa 1914 valmistuneen ehdotuksen mukaan lunastamismahdollisuus ei olisi koskenut mäkitupia eikä yli 25 hehtaarin tiloja. Mietinnön oli määrä tulla eduskuntakäsittelyyn vuoden 1915 valtiopäivillä, joita keisari ei kuitenkaan kutsunut koolle. Komitean sihteerinä toiminut Kyösti Haataja toi esityksen omana aloitteenaan eduskuntaan syksyllä 1917. Mietintöön pohjautunut hallituksen esitys valmistui tammikuussa 1918, jolloin poliittinen tilanne oli täysin toisenlainen.[xviii]
Tsaari antoi lokakuussa 1915 asetuksen joka jäädytti vuokraviljelmien tilanteen siihen saakka kun vuokrasuhteet saadaan lopullisesti järjestettyä. Nikolai II esiintyi manifestissa pelastajana, kun Suomen eduskunta ei ollut kyennyt asiaa ratkaisemaan. Asetuksen mukaan Suomen senaatin oli ryhdyttävä toimiin vuokraviljelijöiden aseman lopulliseksi järjestämiseksi.[xix]
”Monien tuhansien työtä tekevään maalaisväestöön kuuluvien perheiden kohtaloa ei kuitenkaan voida jättää näin epävarmalle kannalle, vaan on se jo turvattava, jotta itsekukin tietäisi, että hänen kyntämänsä ja kylvämänsä pelto jää hänelle, ja olisi levollinen tiedossa, ettei häntä perheineen keskellä talvea häädetä asunnostaan eikä jätetä kattoa ja suojaa vaille.”
Keisarin propagandistinen manifesti yllätti suomalaiset poliitikot, maanomistajat ja vuokraviljelijät. Nikolai II sivuutti julistuksellaan Suomen lainsäädännön ja eduskunnan puuttumalla omistusoikeuden suojaan. Edes venäläiset eivät tätä kiistäneet. Torpparikysymyksen ratkaisun hitaus oli kuitenkin antanut keisarille mahdollisuuden antaa manifesti, mikä oli arvovaltatappio eduskunnalle. Senaatin maanvuokra-asiain esittelijä Kyösti Haataja ei antanut ohjetta, oliko keisarin manifestia noudatettava. Maanomistajat pidättäytyivät kuitenkin häädöistä, ellei niihin ollut laillisia perusteita, sillä vuoden 1916 sotatilan oloissa ne olisivat saattaneet johtaa levottomuuksiin, jotka olisivat antaneet venäläisille aiheen kiristää otettaan Suomesta. Laittomanakin manifesti johti tilanteen säilyttämiseen ennallaan.[xx]
Torpparivapautuksen kannatus kasvaa
Yhteiskuntarauha vaati maailmansodan oloissa tilanteen jäädyttämistä. Ruotsinkieliset suurmaanomistajat katsoivat vielä 1915, ettei maanomistusoikeutta saanut rajoittaa säännöksillä. Tämän näkemyksen kannatus kuitenkin supistui. Ruotsinkielisessä Kansanpuolueessa vahvistui näkemys, jonka mukaan itsenäisten pienviljelijöiden määrän kasvu vakauttaisi yhteiskuntaa. RKP, suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue omaksuivat kannan, jonka mukaan vuokraviljelmät oli valtion tuella muutettava pitkän siirtymäajan kuluessa itsenäisiksi tiloiksi. Vuokratilojen hallintaoikeus oli turvattava siirtymävaiheessa.
Lunastusoikeus ei olisi kuitenkaan koskenut kaikkia tiloja, vaan muun muassa peltopinta-alaltaan alle kahden hehtaarin ja yli 15 hehtaarin olisivat jääneet sen ulkopuolelle. Rajaus koski erityisesti mäkitupalaisia. Puolueet laativat tältä pohjalta yhteisen vaaliohjelman vuoden 1916 eduskuntavaaleihin. Uno Brander tiivisti torpparikysymyksen nuorsuomalaisten puoluekokouksessa huhtikuussa 1916 seuraavasti: [xxi]
”Se on yhteiskunnallis-taloudellinen ja samalla maataloudellis-oikeudellinen kysymys, johon kytkeytyvät elintarviketuotantoa ja yhteiskuntasopua koskevat sekä monet muut koko kansan kokonaisuuden kannalta katsottavat tekijät. Jo se seikka, että torppari epävarman asemansa vuoksi viljelee heikosti tilaansa, vaatii huomiota. Koko yhteiskunnan edun kannalta olisikin suotavinta, että vuokrajärjestelmä maataloudessa saataisiin niin pian kuin mahdollista loppumaan ja että sen sijalle tulisi itsenäinen maanviljelys kauttaaltaan. Mutta on suuri ero sillä, mikä on suotavinta ja mikä on mahdollista.”
Torpparikysymys oli yksi vuoden 1916 eduskuntavaalien keskeisistä teemoista. Sosiaalidemokraattinen puolue kannatti kaikkien vuokratilojen itsenäistämistä ja korosti, että porvarien linjaus merkitsisi 120 000 torppariperheen joutumista häädetyksi. Lunastushinnalle oli annettava 50 vuoden maksuaika viiden prosentin korolla. Hinnasta oli vähennettävä torpparin ja hänen edeltäjiensä torpan arvoa nostaneet työt. Jos torpasta oli maksettu yhtäjaksoisesti verot, niin lunastushintaa ei puolueen 1916 vaaliohjelman mukaan kuulunut maksaa lainkaan.[xxii] Maalaisliiton päämääränä oli vuokratilojen muuttaminen itsenäisiksi pientiloiksi. Välivaiheessa oli turvattava torpparien asema vuokratilallisina.[xxiii]
Sosiaalidemokraatit saivat 1916 eduskuntavaaleissa 47,1 prosenttia äänistä ja 103 kansanedustajaa. Vaalivoittoon vaikutti porvarilisten puolueiden kannattajien alhainen äänestysaktiivisuus. Sosiaalidemokraattien kannatus vahvistui 1916 ja myös 1917 vaaleissa kaupungeissa. Sosiaalidemokraattien kannatus oli erityisen vahva kunnissa, joissa torppariväestön, teollisuustyöntekijöiden ja tilattoman väestön osuus asukkaista oli suurin. Vuoden 1916 vaaleihin maanvuokraajat osallistuivat suhteessa aktiivisemmin kuin seuraavissa vaaleissa, mikä osaltaan johti sosiaalidemokraattien vaalivoittoon.[xxiv]
Sosiaalidemokraattien kannatus kasvoi erityisesti kaupungeissa, joiden väestönkasvu oli 1910-luvulla nopeaa. Otto Ville Kuusinen myönsi ennen vaaleja ajatelleensa, että olisi parempi, jos puolue ei saavuttaisi eduskuntaenemmistöä. Niukan enemmistön turvin oli Kuusisen mukaan vaikea ajaa uudistuspolitiikkaa. Edvard Valpas-Hänninen näki pahentuvan elintarvikepulan tekevän puolueen lupausten lunastamisesta mahdotonta. Valtiopäivien koollekutsuminen ei kuitenkaan näyttänyt todennäköiseltä sotatilanteen vuoksi.[xxv]
Tokoin senaatissa torppariasia ei edennyt
Maaliskuussa 1917 sosiaalidemokraatit joutuivat ottamaan vastuuta maan johtamisesta. Torpparikysymyksen ratkaisu oli periaatteellisesti mahdollista, sillä porvarilliset puolueet olivat valmiita hyväksymään lunastusmenettelyn ja sosiaalidemokraatit tunnustamaan yksityisen omistusoikeuden. Maaliskuun vallankumous muutti tilannetta ratkaisevasti avaamalla uudet toimintamahdollisuudet, jotka johtivat vasemmiston vaatimusten jyrkentymiseen.[xxvi]
Sosiaalidemokraatti Oskari Tokoin johtama, 26.3.1917 nimitetyn senaatin ohjelmaan sisältyi maanvuokrakysymyksen ratkaiseminen vuokratilojen arvonnousun huomioivan lunastusoikeuden pohjalta. Senaatti ei ryhtynyt asiaa toteuttamaan, mutta periaatteessa torpparivapautus toteutui tältä pohjalta 1918. Eduskunta päätti 18.5.1917 jatkaa vuokraviljelmien sopimusten jäädytystä. Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti lain 23.9.1917 – eduskunta päätyi pyytämään vahvistusta, koska kysymystä korkeimman vallan haltijasta ei ollut vielä ratkaistu. Vasta tällöin kumoutui Nikolai II:n asiasta antama manifesti.[xxvii]
Syksyn 1917 vaalitaistelussa torpparikysymys oli taka-alalla. Sosiaalidemokraatit toistivat vaatimuksensa torpparivapautuksesta. Maalaisliitto korosti tarvetta lisätä itsenäisten pientilojen määrää. Vanha- ja nuorsuomalaiset puolueet olivat osittaisen torpparivapautuksen ja vuokraehtojen kehittämisen kannalla.[xxviii]
Torpparivapautus sisältyi yhtenä kohtana sosiaalidemokraattien 1. marraskuuta 1917 julkaisemaan Me vaadimme -julistukseen. Edvard Gylling selitti 7.11.1917 Työmies-lehdessä julistuksen tarkoittavan sitä, että ”torpparit ja mäkitupalaiset oli heti julistettava isännistään täysin riippumattomiksi ja että kaikki veronmaksu isännille oli heti lakkautettava”. Tämän toteuttaminen edellytti torppariväestön taistelua köyhälistön riveissä, sillä vain vallankumous saattoi turvata torppareille todellisen vapautuksen.[xxix]
Itsenäisyyssenaatti oli valmis antamaan torppareille itsenäisyyden
P. E. Svinhufvudin 26.11.1917 nimitetty senaatti ryhtyi valmistelemaan torppien itsenäistämistä. Sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä alkoi laatia omaa lakiesitystään torpparivapautuksesta, joka olisi toteutettu ottamalla torpat valtion haltuun, minkä jälkeen torpparit olisivat tehneet valtion kanssa uuden sopimuksen. Itsenäistämisestä ja vapautuksesta puhuminen piirsi esiin lähestymistapojen erot. Senaatin tavoitteena oli edetä lunastusmenettelyn kautta, sosiaalidemokraatit halusivat painaa maanomistajille maksettavat korvaukset mahdollisimman alas ja välttää maanomistajien määrän kasvun. Aloitetta ei kuitenkaan otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska perustuslain luontoisesta asiasta ei voitu tehdä eduskuntaesitystä.[xxx]
Svinhufvudin senaatissa maanvuokra-asiat olivat maataloustoimituskunnan apulaispäällikön E. Y. Pehkosen vastuulla. Maalaisliittolaisen Pehkonen johdolla valmisteltu lakiehdotus lähti siitä, että kaikki yli hehtaarin kokoiset vuokratilat, joilla oli puoli hehtaaria peltoa, oli itsenäistettävä valtion välityksellä. Lunastushinta olisi määräytynyt vuosien 1910–1914 hintatason pohjalta ja vuokraaja olisi ollut oikeutettu korkeintaan 50 prosentin korvaukseen tilansa arvon noususta. Etenkin Pohjanmaalla yleiset perintötorpat oli määrä luovuttaa haltijoilleen ilman korvausta.
Pehkonen esitteli lakiehdotuksen eduskunnalle 22.1.1918. Lähetekeskustelu käytiin 25.1.1918, jolloin eduskunta oli viimeisen kerran koolla ennen sisällissotaa. Keskustelu oli ajankohtaan nähden hyvin asiallista. Puheenvuoroissa keskityttiin lunastushintaan ja siihen, ettei esitys koskenut mäkitupia, joissa oli alle puoli hehtaaria peltoa. Eduskunta lähetti esityksen maatalousvaliokunta. joka ehti sisällyttää mäkituvat kokonaisuudessaan lakiesitykseen.
Punainen hallitus kiirehti vapauttamaan torpparit
Kansanvaltuuskunta antoi ensimmäisenä säädöksenään torpparilain. Sen laatimisella oli kiire, jotta vallankumoushallitus saisi tuekseen teollisuustyöväestöä runsaslukuisemmat maanvuokraajat. Kansanvaltuuskunta hyväksyi 31.1.191 ”lain torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi”.
Heti voimaan tullut säädös julisti vuokraajat maanomistajista riippumattomiksi ja antoi heille oikeuden hallita ja viljellä asumiaan alueita. Vapautuksen tarkempi toimeenpano jäi säädettäväksi myöhemmin. Laissa ei otettu mitään kantaa pientilojen omistusoikeuteen. Lain kumoaminen oli mahdollista vain kansanäänestyksellä. Kansanvaltuuskunta pyrki levittämään tietoa torpparivapautuksesta myös valkoisten hallintaan jääneeseen osaan Suomea.[xxxi]
Kansanvaltuuskunnan torpparilaissa oli kyse Me vaadimme -ohjelman muokkaamisesta lainsäädännöksi. Kapinahallituksen tavoitteena oli saada mahdollisimman monet maanvuokraajat aktiivisiksi kannattajikseen. Tässä suhteessa Suomen tilanne muistutti Venäjää, jossa bolsevikkihallinto tarvitsi tuekseen maaseutuväestöä ja talonpoikia, joiden asema muistutti torpparien tilannetta.[xxxii] Kansanvaltuuskunta ei onnistunut kuitenkaan saamaan torppareita ja tilatonta väestöä tuekseen toivomallaan tavalla.
Sisällissota vahvisti valkoisella puolella näkemystä, jonka mukaan maahan oli luotava itsenäisten pienviljelijöiden ryhmä. Omaa tilaansa viljelevät olivat muun muassa eduskunnan maatalousvaliokunnan mielestä vähemmän alttiita yhteiskunnalliselle kiihotukselle kuin torpparit ja mäkitupalaiset.
”Koska torpparien itsenäistämislain säätäminen tapahtui lähes välittömästi kansalaissodan jälkeen ja koska maanvuokrakysymys oli pitkän aikaa ennen sotaa ollut kipein yhteiskunnallinen kysymyksemme, on monissa yhteyksissä katsottu kansalaissodan ja torpparikysymyksen liittyneen toisiinsa, jopa niin, että ilman torpparikysymystä ei kansalaissotaakaan olisi syttynyt. (…) Koska lopulliseksi jäävä itsenäistämislakiesitys oli jo eduskunnan käsittelyssä, tätä sotaa ei enää olisi tarvittu torpparikysymystä ratkaisemaan. Tosin jopa koulujen oppikirjoissa on annettu ymmärtää, että vasta kansalaissota lopullisesti paljasti torppariväestön katkeruuden ja siten kiirehti lainsäätäjiä hyväksymään maanvuokraajien itsenäistämisen.” [xxxiii]
Porvarien torpparilain valmistelu jatkui punaisessa Helsingissä
Sodan aikana Helsinkiin jääneet maanvuokrakomitean porvarilliset jäsenet kokoontuivat kolmesti Kyösti Haatajan aloitteesta. Haataja kehitteli myös itsenäisesti lakiehdotusta kapinan aikana. Tynkäeduskunnan maatalousvaliokunta jatkoi torppien lunastuslain käsittelyä toukokuussa 1918. Valiokunta jätti mietintönsä eduskunnalle 14. kesäkuuta. Sen sisältöön vaikuttivat etenkin Haatajan tekemät täydennykset ja hänen laatimansa lakiesityksen perustelut. Maatalousvaliokunta lisäsi lakiin myös pykälän, joka rajoitti kapinaan osallistuneiden punaisten lunastusoikeutta.
Valiokunta oli yksimielinen mietinnön sisällöstä. Eduskunta sen sijaan väitteli torpparilain tarpeellisuudesta ja etenkin lunastusmenettelyn käytännön toteutuksesta ja laajuudesta. Osa kansanedustajista oli edelleen sitä mieltä, että torpparilaitoksen epäkohtia oli liioiteltu, eikä maiden pakkolunastusta tarvittaisi. Tällä näkemyksellä oli eniten kannatusta Ruotsalaisessa kansanpuolueessa.
Lakiin kirjattiin, että vuokratila oli lunastettava, jos maanomistaja tai vuokraaja sitä vaati ennen vuokra-ajan päättymistä. Enemmän keskustelua herätti lunastettavien tilojen koko. Maatalousvaliokunnan esityksen mukaisesti laki ulottui koskemaan kaikkia yksityisellä maalla sijainneita mäkitupia ja torppia lukuun ottamatta taajaväkisissä yhdyskunnissa sekä asemakaavoitetulla tai asukastiheydeltään vastaavilla alueilla sijainneita vuokratiloja. Näiden tilojen lunastuslaki säädettiin vasta 1936. Lampuotitilat jäivät lunastusmenettelyn ulkopuolelle, mutta ne sisällytettiin lakiin 1919. Viljelyskelpoista maata enintään kymmenen hehtaaria, poikkeustapauksessa 15 hehtaaria. Yläraja nousi seuraavilla valtiopäivillä 20 hehtaariin. Metsäala aluksi kymmenen hehtaaria ja yli viiden peltohehtaarin tiloilla enintään 15 hehtaaria. Yläraja nousi 20 hehtaariin.
Torpparilain vaikein kysymys koski lunastushintaa. Vuonna 1898 voimaan tulleen pakkolunastuslain mukaan kiinteän omaisuuden haltijan oli luovuttava siitä yleisen edun niin vaatiessa ”täydestä korvauksesta”. Eduskunnan enemmistön mielestä yleinen etu vaati pakkolunastusta, minkä jälkeen oli määriteltävä lunastushinnan taso. Hinta oli määriteltävä käypää arvoa alhaisemmaksi, koska tavoitteena oli luoda kannattavia pientiloja, joilla asui tyytyväisiä pientilallisia. Valtion oli puolestaan tuettava lunastustoimintaa edullisilla ja pitkäaikaisilla lainoilla.
Eduskunnan 1918 hyväksymä alkuperäinen torpparilaki määritteli lunastushinnaksi vähintään puolet tilan käyvästä arvosta. Hinta nousi, jos tuleva pientilallinen halusi lunastaa hakkuukelpoisen puuston. Maanomistaja sai hakkauttaa vuokratilalta puut, joiden läpimitta oli 1,2 metrin korkeudelta 20 senttiä, jos vuokraaja ei halunnut niitä lunastaa.
Kuuluuko punikin saada torppa?
Osasta valkoisen Suomen kannattajia täysimittainen torpparien itsenäistäminen näyttäytyi punaisten palkitsemisena, josta talonpoikaisarmeijan riveissä taistelleet joutuivat kärsimään taloudellisia menetyksiä. Eduskunnan maatalousvaliokunta esitti, etteivät kymmeneksi vuodeksi kansalaisluottamuksensa menettäneet punakaartilaiset saisi lunastaa vuokratilaansa. Senaattori E. Y. Pehkonen lähestyi asiaa kansallisen sovinnon näkökulmasta. Hänen mielestään yhteiskunta ei saanut toimia kostajana.
Eduskunta päätti, ettei vähintään kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen tai kuolemaan tuomitulla ollut oikeutta lunastaa tilaansa. Pykälä kumottiin vuoden 1919 valtiopäivillä, eikä se ehtinyt vaikuttaa lunastusmenettelyyn, joka käynnistyi pääosin keväällä 1919. Lunastusoikeutta ei voitu siten evätä kapinaan osallistumisen vuoksi keneltäkään.
Eduskunta hyväksyi lunastuslain 17. heinäkuuta 1918 äänin 104–2. Nuorsuomalaisten kansanedustaja K. E. Linna luonnehti maanomistajille raskasta lakia uhriksi ”vapaan Suomen yhteiskuntarakenteen saattamiseksi terveelle perustalle”. Sosiaalidemokraattien ainoa kansanedustaja Matti Paasivuori lupasi äänestää lunastuslain puolesta, vaikka hän uskoi sen vähentävän sosialistien saamaa kannatusta maaseudulla.[xxxiv]
”Minun pitäisi sosialistina äänestää tätä ehdotusta vastaan, koska nyt uskotaan, että tämä reformi vähentää sosialistien ääniä. Hän lupasi äänestää ehdotuksen puolesta, sillä ”jos sosialistien äänimäärä vähenee, vähäpä sillä, kunhan uudistuksia ja köyhälistön oloissa parannuksia saadaan aikaan”.
Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud vahvisti lain nimikirjoituksellaan 15.10.1918. Lunastuslain toimeenpanoa koskenut asetus astui voimaan toukokuun alussa 1919, minkä jälkeen lunastustoiminta saattoi alkaa käytännössä. Vuokraajat olivat kuitenkin jo voineet ilmoittaa lunastushalustaan lain voimaantulosta lähtien.
Lunastusehdot helpottuivat vuonna 1919
Torpparilakiin tehtiin muutoksia vuoden 1919 valtiopäivillä, mihin vaikutti maaliskuussa pidettyjen eduskuntavaalien tulos. Sosiaalidemokraatit saivat eduskuntaan 80 kansanedustajaa. Lunastusoikeus säilyi muutosten jälkeen myös niillä vuokraajilla, jotka olivat tahallaan tai muista syistä laiminlyöneet vuokranmaksunsa vuonna 1918. Sekä lunastettavan pelto- että metsämaan harkinnanvarainen yläraja nousi 20 hehtaariin.
Lunastushinnan pohjaksi tuli vuoden 1914 hintataso, mikä alensi vuokralaisten maksamaa hintaa oleellisesti. Muutokset astuivat voimaan 10.7.1919 ja ne ulotettiin koskemaan takautuvasti myös niitä tiloja, joiden lunastusmenettely oli jo käynnissä. Seurakuntien virkataloja lunastuslaki ulotettiin koskemaan 1921 ja valtion omistamaa maata 1922. Kalavettä nautinta-alueenaan käyttäneitä kalastajatorppia lunastusoikeus laajeni koskemaan vuonna 1924.[xxxv]
Valtio rahoitti torpparien itsenäistämisen antamalla maanomistajalle lunastushintaa vastaavan määrän obligaatioita, joiden vuotuinen korko oli viisi prosenttia. Obligaatioiden kokonaissumma oli 200 miljoonaa markkaa (79 miljoonaa euroa).[xxxvi] Torpparivapautuslain toimeenpano tapahtui pääosin 1920-luvulla. Sen perusteella luotiin 47 000 viljelystilaa ja 46 000 asuntotonttia. Lunastetut alueet käsittivät noin 900 000 hehtaaria. Lisäksi 1920-luvulla säädetyt asutuslait lex Kallio (1922) ja lex Pulkkinen kasvattivat osaltaan1920-luvun itsenäisten pientilojen määrää. Itsenäisiksi lunastettiin yhteensä 126 162 tilaa ja asuntoaluetta. Uusien pientilojen yhteispinta-ala oli 1,3 miljoonaa hehtaaria, mikä muodosti 3,9 prosenttia Suomen maapinta-alasta.[xxxvii]
[i] Rasila 1970, s. 11–12.
[ii] Rasila 1970, s. 14.
[iii] Rasila 1970, s. 45 –
[iv] Rasila 1970, s. 13–14.
[v] Rasila 1970, s. 17.
[vi] Rasila 1970, s. 19.
[vii] Rasila 1970, s. 19–22.
[viii] Rasila 1970, s. 26–27.
[ix] Rasila 1970, s. 44.
[x] Rasila 1970, s. 45.
[xi] Rasila 1970, s. 46–48.
[xii] Rasila 1970, s. 51.
[xiii] Rasila 1970,s. 72–78.
[xiv] Rasila 1970, s. 79–81.
[xv] Rasila 1970, s. 102–109.
[xvi] Rasila 1970, s. 123.
[xvii] Rasila 1970, s. 152–154.
[xviii] Rasila 1970, s. 154–158.
[xix] Rasila 1970, s. 207–215.
[xx] Rasila 1970, s. 212–220.
[xxi] Rasila 1970, s. 234–235.
[xxii] Rasila 1970, s. 221 –
[xxiii] Rasila 1970, s. 236–237.
[xxiv] Rasila 1970, s. 298.
[xxv] Rasila 1970, s.239.
[xxvi] Rasila 1970, s. 241.
[xxvii] Rasila 1970, s.246–250 ja 257.
[xxviii] Rasila 1970, s. 287–289.
[xxix] Rasila 1970, s. 259.
[xxx] Rasila 1970, s. 304 –
[xxxi] Rasila 1970, s. 322 – 327.
[xxxii] Rasila 1970, s. 324–326.
[xxxiii] Rasila 1970, s. 327.
[xxxiv] Rasila 1970, s. 351.
[xxxv] Rasila 1970, s. 343–384.
[xxxvi] Rasila 1970, s. 14.
[xxxvii] Pekka V. Virtanen, Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 1 / 2006.
Kirjallisuutta:
Huhtala Liisi. 1981. Kuu torpparin aurinko: torppari-aihe suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1809–1918: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 371. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1992.
Suodenjoki, Sami, Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS, Helsinki 2010.
