Suomi vaurastui maailmansotien välillä, vaikka maailmanlaajuinen talouslama katkaisi elinolojen parantumisen 1930-luvun alussa.
Suomen modernisoituminen jatkui itsenäisyyden alkuvuosina. Maan bruttokansantuote nousi 1922–1928 keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa. Palkat kohosivat monella alalla 1920-luvun aikana ennen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneelle reaalitasolle. Yksityinen kulutus kasvoi noin 1,5-kertaiseksi 1920-luvulla. Lähtötason alhaisuutta kuvaa se, että käytettävissä olleiden tulojen lisääntyminen lisäsi ravinnon osuutta kokonaiskulutuksesta.
Suomi oli maaseutumaa, joka modernisoitui. Väestö oli liikkeessä, ja elinkeinot muuttuivat. Kaupungit edustivat muutosta, mutta toisaalta maaseutua ihannointiin ja kaupungit näyttäytyivät rappiollisina asuinpaikkoina.[1]
Elintasoerot olivat edelleen suuret sekä yhteiskuntaluokkien että maan eri osien välillä. Etenkin maan syrjäisimpien osien köyhimpien asuin- ja elinolot olivat heikot. Myös työläiskaupunginosissa asuttiin ahtaasti.
Työväestön tuloista pääosa kului ruokaan ja asumiseen. Keskiluokan kulutusmahdollisuudet olivat laajemmat. Matkailu kotimaassakin oli vielä keski- ja yläluokkaista huvia, johon työväestöllä ei ollut varaa. Työväki harrasti retkeilyä asuinympäristössään.[2]
Pula-aika kohteli suomalaisia eri tavoin
Elintason nousu katkesi 1929 alkaneeseen maailmanlaajuiseen talouslamaan. Suomessa lamasta on puhuttu pulavuosina, jotka olivat syvimmillään 1930–1933. Kansantuote laski vuoden 1928 luvuista vuoteen 1931 mennessä kuusi prosenttia, minkä jälkeen talous alkoi uudelleen kasvaa. Vuosina 1932–1938 Suomen bruttokansantuote nousi keskimäärin 6,6 prosenttia.
BKT putosi Suomessa puolet vähemmän kuin Euroopassa keskimäärin. Vielä suurempi romahdus koettiin Yhdysvalloissa, jossa BKT laski kolmanneksen.[3]
Suomalaiset kokivat pula-ajan hyvin eri tavoin. Valtion ja kuntien viranhaltijoiden palkat säilyivät ennallaan, minkä ansiosta heidän elintasonsa jopa nousi, kun hinnat laskivat. Virkamiehiä ei myöskään irtisanottu. Kauppiaat ja yrittäjät kykenivät pääosin jatkamaan toimintaansa, vaikka konkursseja tapahtui.
Noin 30 000 teollisuustyöläistä jäi kokonaan työttömäksi pulavuosina. Työnsä säilyttäneillä noin 130 000 työntekijällä tuntipalkat laskivat, mutta ansiotasoa heikensivät vielä enemmän vähentyneet työtunnit.
Rakennus- ja sekatyöläisten sekä teollisuudessa avustavaa töitä tehneiden ansiotaso saattoi laskea 40–50 prosenttia. Työväestön ansiot laskivat enemmän kuin hinnat. Pääosa suomalaisista söi pulavuosina vähemmän ja halvempaa ruokaa, mutta sai riittävästi yksinkertaista ravintoa. Kaikkein köyhimmät kärsivät kuitenkin aliravitsemuksesta.[4]
Hätäaputöitä ja pakkohuutokauppoja
Virallisesti työttömänä oli pulavuosina enimmillään. 100 000 suomalaista, mutta luku oli todellisuudessa suurempi. Valtio ja kunnat järjestivät varatöitä, joihin otettiin ensisijassa perheellisiä miehiä. Pulavuosina rakennettiin varatöinä muuan maussa katuja, satamia, teitä ja urheilukenttiä.
Helsingissä kaupunki rakennutti muun muassa Herttoniemeen öljysataman. Valtion työmaiden merkitys oli suurin maaseudulle, jonka pienet kunnat eivät kyenneet töitä järjestämään. Eri puolilla maata toteutettiin viljelyskelpoisten maiden kuivatus- ja ojitushankkeita.[5]
Maaseudulla ahdinkoon joutuivat erityisesti lainarahalla investointejaan rahoittaneet talolliset. Maataloustuotteiden ja metsätulojen tyrehtyminen johtivat pakkohuutokauppoihin. Vuosina 1929–1936 pakkohuutokaupoissa myytiin 16 628 maatilaa, joista 27 prosenttia sijaitsi Viipurin ja 22 prosentti Oulun läänissä. Kolmanneksi eniten pakkohuutokauppoja oli Kuopion läänissä, johon kuului tuolloin myös Pohjois-Karjala. Uudenmaan läänissä sijaitsi vain kolme prosenttia pulavuosien seurauksena pakkomyyntiin joutuneista tiloista.[6]
Pientilalliset saattoivat saada niukan perustoimeentulon omilta tiloiltaan, mutta heidän tulojaan kavensi metsätöiden vähentyminen. Ahtaammalle joutuivat palkkojen laskiessa maaseudun sekatyöläiset.
Kaupungit saivat väkeä maalta
Muuttoliike kulki itsenäisyyden alkuvuosina maaseudulta kaupunkeihin. Kaupunkien väestönlisäys perustui pääosin muuttovoittoon. Vuosina 1870–1940 maaseudulla syntyi lähes 1,9 miljoonaa ihmistä, kaupungeissa syntyneiden määrä oli vain 150 000.
Muuttajat olivat nuorta väkeä. Enemmistö maaseudun nuorista hakeutui jo itsenäisyyden alkuvuosina pois kotiseudultaan. Lisäksi pysyvä muutto kotipaikkakunnalta kaupunkeihin yleistyi. Maaseutu palveli työvoimareservinä, josta kaupungit saivat tarvittaessa työväestöä.
Muuttajat olivat yleensä perheettömiä ja vähävaraisia nuoria. Suurin osa heistä päätyi tehdas- tai rakennustöihin. Naiset siirtyivät maataloudesta palkkatyöhön muun muassa teollisuuteen, palvelustöihin, hoiva-alalle ja toimihenkilöammatteihin.[7]
Koko Suomen väestön ikärakenne alkoi muuttua, kun perhekoko pienentyi 1920-luvulla nopeasti ja elinikä nousi. Lisääntynyt koulutus ja liikkuvuus muuttivat ihmisten maailmankuvaa. Aikataulujen ja rahatalouden merkitys korostuivat kaupunkilaisten arjessa. Niistä tuli itsenäisyyden alkuvuosina yhä kiinteämpi osa myös maalaisten elämää.
Asunnot olivat pieniä
Suomalaiset asuivat itsenäisyyden alkuvuosina ahtaasti. Työläisperheillä oli käytössään yleensä huone ja keittiö. Pienillä tehdaspaikkakunnilla asuinolot olivat usein hiukan väljemmät. Virkamiesperheillä oli tavallisimmin kolmen huoneen ja keittiön asunto.
Omakotiasuminen yleistyi yhtiöiden tuella teollisuuspaikkakunnilla 1920–1930-luvuilla. Etenkin metsäteollisuus tuki omakotirakentamista. Yhtiöiden tavoitteena oli kiinnittää paremman asumisen avulla työntekijät tehdasyhteisöön. Työnantajat tukivat rakentamista vuokraamalla edullisia tontteja, lainoittamalla rakentamista, tarjoamalla suunnitteluapua ja rahoittamalla tarvikeostoja. Työväestölle oman talon valmistuminen oli merkki sosiaalisesta arvonnoususta.
Sähköstä tuli maailmansotien välillä osa kaupunkitalouksien arkea. Liki kaikissa helsinkiläiskodeissa oli sähkö 1920-luvulla. Tampereella katuvalojen määrä lisääntyi 1918–1940 436:sta lähes 2600:an. Kaupungissa oli käytössä 1939 yli 200 000 sähkölamppua. Sähkövalosta oli tullut arkea lähes kaikissa tamperelaiskodeissa.
Vesijohto ja viemäröinti alkoivat yleistyä kaupungeissa kerrostalorakentamisen myötä 1800-luvun lopulla. Vesijohto oli kolmanneksella työläisperheistä ja kahdella kolmanneksella virkamiestalouksista. Keskuslämmityksestä tuli osa uudisrakentamista itsenäisyyden alkuvuosina.[8]
Maaseudulla sähköistys eteni hitaammin etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Ennen talvisotaa miltei puolet maaseututalouksista oli ilman sähköä.
Oppivelvollisuus toteutui talvisotaan mennessä
Suomalaisten suuren osan arkeen vaikutti oppivelvollisuus, joka tuli voimaan asteittain vuodesta 1921. Alakansakoulujen perustamisen jälkeen myös maaseudun lasten koulutie alkoi seitsemänvuotiaana. Lähes kaikki suomalaiset olivat sekä luku- että kirjoitustaitoisia 1930-luvun lopussa.
Oppivelvollisuuden toteuttaminen muutti perheiden elämänrytmiä. Pääosalle lapsista oli tehtävä eväät, sillä kaikki koulut kattavaa kouluruokailua ei ollut. Kunnat järjestivät ruokailun vähävaraisimmille oppilaille. Ilmainen kouluruokailu toteutui vuodesta 1943 alkaen, kun laki velvoitti kunnat järjestämään kouluruokailun vuoteen 1948 mennessä.
Kansakouluopetus heijasteli nuoren tasavallan ihanteita. Vuonna 1925 valmistunut valtakunnallinen maalaiskansakoulujen opetussuunnitelma oli lajissaan ensimmäinen. Sen lähtökohtina olivat Suomen itsenäisyys, luterilaisuus ja maaseudun perinteisiin tukeutuva koti.
Kansakoulujen päätavoitteena oli vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä. Ihanteena oli kasvattaa lapsista ahkeria ja yhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia. Yhtä lailla poikien ja tyttöjen kuului saada yleissivistys. Tytöistä oli kuitenkin määrä kasvattaa naisia, joiden erityisvastuulla oli kasvatus ja opetus.
Etenkin maalaisliittolaisessa sivistysnäkemyksessä korostuivat kädentaidot ja ruumiillinen työ. Kansalaiskasvatus oli osa Suomen modernisointia. Tekemisen kautta oppimista ja kansantalouden tarpeita korostamalla voitiin myös välittää kansallista yhtenäisyyttä korostaneita ideologisesti arkoja viestejä.
Koululaiset hoitivat kasvitarhoja kaikkialla maassa. Ajatuksena oli konkreettisesti opettaa kasvattaa lapsia isänmaallisessa hengessä ruumiilliseen työhön ja maaseudun tervehenkiseen elämään. Opetusta täydensivät Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Koulukeittoyhdistyksen, 4H-kerhojen, marttojen ja lottien pitävät maatalouskerhot.[9]
Asevelvollisuus yhtenäisti miesten kokemuksia
Miespuolisia suomalaisia koski vuonna 1919 säädetty laki yleisestän asevelvollisuudesta. Nuoret miehet astuivat palvelukseen ikäluokka kerrallaan. He viettivät noin vuoden kasarmielämää usein kaukana kotiseudultaan. Suurelle osalle ikäluokasta asevelvollisuuden suorittaminen merkitsi ensimmäistä irtautumista kotiseudusta. Kasarmielämä ja palveluspaikkakunta tulivat tutuksi, sillä varusmiehillä oli vähän lomia.
Likikään kaikki suomalaiset nuoret miehet eivät olleet astumaan palvelukseen ainakaan heti kutsuntoja seuraavana vuonna. Kutsunnoissa hylättiin 1930-luvulla terveydellisistä syistä lähes viidesosa ikäluokasta. Luku oli korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa.
Reserviupseeri- ja reserviupseerikoulun käyneet varusmiehet kasvattivat 1920–1930-luvuilla merkittävästi johtajakoulutuksen saaneiden miesten määrää. Talvisodan aikana Suomen armeijan riveissä palveli lähes 14 000 reservin upseeria.[10] Reservin aliupseerien määrä oli moninkertainen, ja huomattava osa miehistöön kuuluneista varusmiehistä oli saanut erikoiskoulutuksen.
Asepalvelukselle ei ollut vaihtoehtoja vuonna 1919 säädetyssä asevelvollisuuslaissa. Vuodesta 1922 oli mahdollista palvella aseettomana. Kokonaan palveluksesta poliittisista tai uskonnollisista syistä kieltäytyneet joutuivat vankilaan. Puolustusvoimien ulkopuolella suoritettavan siviilipalveluksen mahdollistanut laki tuli voimaan vuonna 1969.
Populaarikulttuurin läpimurto
Populaarikulttuurista tuli osa suomalaisten elämää itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Ajanvietekirjallisuuden suosio oli kasvanut suureksi jo Venäjän vallan loppuvuosina. Paperi halpeni ja painotekniikka kehittyi 1800-luvulla, mikä helpotti kirjallisen populaarikulttuurin julkaisemista.
Pilalehdet ja vihkoina julkaistu ajanvietekirjallisuus löysivät runsaasti ostajia etenkin 1800-kuvun lopulta lähtien. Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi ”Helppohintainen Kirjastoa” 1893–1914, ja WSOY alkoi julkaista 1902 sarjaa 30 pennin kirjoja – hiivaleipä maksoi saman verran. Vuonna 1910 perustettu Rautatiekirjakauppa tarjosi uuden markkinointikanavan kirjoille ja lehdille.
Elokuvien ja äänilevyjen aikakausi alkoi Suomessa 1900-luvun alussa. Gramofonilevyjen hinta oli 1920-luvulla tuontitullien vuoksi niin korkea, että savikiekkoja salakuljetettiin Virosta. Vuoden 1929 alussa tulli laski 100 markasta 25 markkaan kilolta. Suomessa myyntiin vuodessa yli miljoona levyä, mihin vaikutti osaltaan gramofonien suuri määrä. Suomalainen iskelmä syntyi 1920–1930-lukujen vaihteessa. ”Iskusävelmiä” esittivät muun muassa oopperalaulajina tunnetuksi tulleet Ture Ara ja Georg Malmstén.
Äänielokuvan läpimurto tapahtui nopeasti 1930-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen äänielokuva oli Sano se suomeksi, jossa esiintyivät muun muassa Ture Ara ja Georg Malmstén. Kotimaisen elokuvan asema vahvistui 1930-luvulla. Samalla lisääntyi modernia kaupunkilaisuutta heijastelevien elokuvien osuus. 1930-luvun lopussa elokuvia valmistui vuosittain yli 20. Ennen varsinaista elokuvaa esitetyt uutiskatsaukset olivat myös suosittuja. Elokuvakäyntien määrä oli 1939 1,3 miljoonaa.[11]
Videolinkkejä:
Koti ja sisustus 1920- ja 1930-luvulla, Ylen Elävä arkisto.
Audiolinkki:
Linkkejä:
Matti Hannikainen, Lapiointia pienellä palkalla: hätäapua 1930-luvulla. Hiidenkivi 5/2009.
Visa Heinonen, Nälkämaasta moderniksi kulutusyhteiskunnaksi, Tieteessä tapahtuu 6/2006.
Helsingin sähkölaitoksen merkkivuosia.
Jouni Keskinen, Tampereen sähkönsaannin turvaaminen 1920–30-luvulla.
Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet.
Suomalaisen populaarimusiikin historia POMUS-tietokannassa.
Lähteitä:
[1] Pertti Haapala, Kun kaikki alkoi liikkua. 2007. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty, s. 61–62.
[2] Visa Heinonen. 2007. Kotitalous mikroskoopin alla. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 184.
[3] Riitta Hjerppe. 1987. Suomen talous 1860–1985. Kasvu ja rakennemuutos. Helsinki: Suomen Pankki, s. 45–46. http://www.suomenpankki.fi/pdf/43549.pdf.
[4] Jarmo Peltola. 2008, Lama, pula ja työttömyys. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II. Tampere: Tampere University Press. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67823/978-951-44-7267-1.pdf?sequence=1 s. 48–59, 81–88.
[5] Peltola 2008, 121–122. Matti Hannikainen, Lapiointia pienellä palkalla: hätäapua 1930-luvulla. Hiidenkivi 5/2009. http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/PrintNews.aspx?id=227.
[6] Juha Maijala. 2005. Maaseutuyhteisön kriisi. 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa. Jyväskylä Studies in Humanities 46. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/13432/9513922723.pdf?sequence=1.
[7] Haapala 2007, s. 50–55, 59–63.
[8] Heinonen 2007, s. 183. Jouni Keskinen, Sähkö tulee koteihin, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/arki/1918-40/kotisahko.htm.
[9] Saara Tuomaala, Mustetta ja multaa eli kansakoulun ihanteet ja arki. Teoksessa Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 247–248.
[10] Jyrki Vesikansa, Kunniaa talvisodan vänrikeille, https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/kunniaa-talvisodan-vanrikeille.
[11] Tuomo Olkkonen, Suomalaisen populaarikulttuurin nuoruusvuodet. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Modernin Suomen synty. Helsinki: Weilin & Göös, s. 199 ja 211–217.
