Suomalaisuusliikkeellä tarkoitetaan poliittista toimintaa, jonka tavoitteena oli suomalaisen kansakunnan ja valtion muodostaminen. Suomalaisuusliike on myös ajallisesti pidempi ja sisällöltään laveampi ilmiö: se on suomen kielen kehittymisen ja sen käytön yleistymistä sivistyskielenä, kansan sosiaalisen nousun historiaa sekä suomalaisuutta kirjallisuudessa, järjestöissä, talouselämässä ja taiteessa.
Uskonpuhdistus 1500-luvulla loi perustan suomen kirjakielelle
Suomi esiintyy yhtenäisenä kokonaisuutena kirkollisissa yhteyksissä ainakin 1200-luvulta lähtien. Kun Ruotsin valtakunta laajeni yhtä jalkaa vakiintumisensa kanssa alueille, joita kutsuttiin ensin monikollisella nimellä Itämaat, Österlanden, latinaksi Partes Orientales. Pian tuo monikko lyheni kuitenkin yksikköön, muotoon Itämaa, Österland, ja sitten koko alue sai 1400-luvulla nimen Finland, Suomi.
Alue oli vuosisatoja yksi Turun hiippakunta ja 1620-luvulta lähtien yksi hovioikeuspiiri. Ajoittain Suomella oli ollut oma kenraalikuvernöörikin. Valtakunnan virkakieli oli ruotsi ja maata hallittiin pääkaupunki Tukholmasta. Suomalaisuutena voidaan tuolloin pitää kansallis-patrioottisen tietoisuuden eri asteita ja suomalaiseen kieliryhmään liittyvää asennetta.
Uskonpuhdistus eli reformaatio käynnisti suomen kieleen perustuvan kulttuurin ja tietoisuuden kehityksen. Jokaisen tuli saada kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Raamatun suomentaja Mikael Agricola loi suomen kirjakielen perustan 1500-luvulla.
Toisaalta valtio vei kieliolojen kehitystä eri suuntaan yhtenäistämällä eli ruotsalaistamalla valtakuntaa. Hallinto sekä oikeus-, sota- ja koululaitos vahvistivat ruotsalaisuutta 1600-luvulla. Ruotsin kielen oppiminen oli sosiaalisen nousun ja virkoihin pääsyn välttämätön ehto. Suomalaisuutta vahvistava historiaromantiikka ja isänmaanylistys alkoivat yleistyä 1700-luvulla. Laajan suomenkielisen uskonnollisen kirjallisuuden rinnalle ilmestyi suomenkielinen lakikirja 1759.
”Suomen historian isäksi” mainittu Turun Akatemian kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) edisti monin tavoin Suomen kansanperinteen, menneisyyden ja maantieteen tutkimista ja tunnetuksi tekemistä.
Valtiolliset tunnusmerkit, kieliolojen muutos ja kansallisuusaate 1800-luvun alussa
Kun Ruotsin itäiset läänit liitettiin Venäjän valtakuntaan 1809, Venäjä muodosti niistä kokonaisuuden, joka sai valtion tunnusmerkkejä: oman hallituksen, oman keskushallinnon ja oman valtiontalouden. Alueen kielisuhteet muuttuivat, kun vähemmistökielestä tuli enemmistön kieli. Ruotsi-Suomen väestöstä oli suomea puhunut 22 prosenttia, mutta autonomisessa Suomessa vuoden 1812 jälkeen suomen puhujia oli noin 87 prosenttia.
Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aatteellisen perustan tiivisti G. M. Armfelt:
”Rauhamme ja menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydellä sydämellämme muutumme suomalaisiksi, sillä nyt on meidän yhtä vähän lupa valtiollisissa asioissa hutiloida ruotsalaisille aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että me olemme suomalaisia.”
Keisarilojaalisuuteen nojaavan asenteen kilpailijaksi Suomeenkin levisi yleismaailmallinen kansallisuusaate. Jokaisella kansalla on ominaislaatunsa, joka on kytketty sen kieleen, historiaan, kansallisrunouteen ja jota pitää elävänä erityinen kansallishenki. Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on vuosikymmenten varrella muuttunut kansakunnan rakentajasta tieteelliseksi muistiorganisaatioksi, joka on kartuttanut suomalaista itseymmärrystä, edistänyt suomalaisen kirjallisuuden tunnettuutta Suomessa ja maailmalla.
Kulttuurista suomalaisuutta ilmensivät Elias Lönnrotin muinaisrunoista kokoama Homeros-vaikutteinen Kalevala (1835, 1849) sekä J. L. Runebergin Maamme-laulu (Vårt land, 1846) ja antiikin sankari-ihanteita suomalaisiin soveltava runoelma Vänrikki Stoolin tarinat (Fänrik Ståls sägner 1848). Suomi oli saanut kansalliseepoksensa ja kansallislaulunsa.
Poliittinen suomalaisuusliike 1800-luvun jälkipuoliskolla
Filosofi, lehtimies ja poliitikko J. V. Snellman ryhtyi 1800-luvun puolivälissä vaikuttamaan vaikuttamisen valtiollisiin oloihin. Tavoitteeksi hän asetti omakielisen kansallisen sivistyksen ja ruotsinkielisen sivistyneistön suomalaistamisen vaatien yksikielistä suomalaista Suomea. Vuodesta 1844 Snellman julkaisi ruotsinkielistä Saima, sekä suomenkielistä Maamiehen Ystävä -viikkolehteä. Viranomaisten lakkauttaman Saima-lehden tilalle hän perusti lehden Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Snellman vaikutti siihen, että keisari Aleksanteri II antoi 1. elokuuta 1863 kielireskriptin eli -asetuksen, jossa suomen kielen virallistamisen määräajaksi säädettiin 20 vuotta.
Sensuurin rajoissa toiminut ruotsin- ja suomenkielinen lehdistö monipuolistui ja yhteiskunnallinen keskustelu laajeni. Ruotsiksi kirjoittanut lehtimies, historiantutkija ja kirjailija Zachris Topelius vahvisti suomalaista kansallistunnetta historiallisella romaanillaan Välskärin kertomuksia (Fältskärns berättelser, 1853–1867) ja alakoulujen lukemistolla Maamme kirjalla (Boken om vårt land, 1875).
Historiantutkija Georg Zachris Forsman (1884 aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) loi 1860-luvulla fennomanian eli suomikiihkon kielitaistelussa jyrkkiä kantoja esittäväksi, mutta muuten konservatiiviseksi kristillis-isänmaalliseksi poliittiseksi puolueeksi. Se sai vastaansa liberaalimman ja skandinaavisia rotuopillisiakin aatteita omaavan svekomanian eli ruotsalaisen puolueen.
Valtiopäivätoiminnan käynnistyminen laajensi suomalaisen puolueen tavoitteita kielipolitiikasta suomen kieltä puhuvan kansan oikeuksien ja mahdollisuuksien parantamiseen. Kielikysymys säilyi kuitenkin yhtenä keskeisenä poliittisen kamppailun kohteena aina toiseen maailmansotaan saakka.
Linkkejä:
Kirjallisuutta:
Päiviö Tommila (toim.): Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila Oy 1989.
Raimo Savolainen: Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita. 2006.
Y. S. Yrjö-Koskisen elämä I–III. Gunnar Suolahti ja Rafael Koskimies. Historian Ystäväin Liitto, WSOY, Otava 1974.
