Eri puolilla Eurooppaa syntyi 1700-luvun lopulta lähtien kansallista erityisyyttä korostavia liikkeitä. Kansakunnan itsenäisen olemassaolo-oikeuden perusteita etsivistä ja painottavista aatteellisista rakennelmista käytetään yleisnimitystä nationalismi.
Käsite on suomennettu etenkin 1900-luvulla kansallisuusaatteeksi. Nationalismin tavoitteena on ollut paikallisten lähtökohtien pohjalta löytää omaleimaiseksi tulkitut kansalliset piirteet ja tarvittaessa toimia kansakunnan valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Kansakunnan rakentamistyössä tärkeällä sijalla ovat yhteiset kokemukset, myytit ja rituaalit. Modernissa yhteiskunnassa urheilulla on ollut tärkeä kansakuntaa rakentava tehtävä.
Nationalismi on äärimmilleen yksinkertaistetusti määriteltynä keino luoda yhteenkuuluvuutta tietyllä alueella asuvien ja samaan kansakuntaan kuuluviksi katsottujen, yleensä samaa kieltä puhuvien ihmisten välille. Nationalismille luonteenomainen erityisyyden korostaminen johtaa ihmiskunnan jakamiseen ”meihin” ja ”heihin”, mikä ruokkii erojen etsintää – ja pahimmillaan syrjintää ja halveksuntaa. Erityisyys antaa kansakunnalle oikeuden olemassaoloon.
Pelkistys tuo esille myös kaksi urheilun ja nationalismin suhteen oleellista osatekijää: tietoisen yrityksen käyttää urheilumenestystä nationalistisiin päämääriin ja urheilutulosten – yleensä saavutusten, mutta myös tappioiden – tulkinnalle rakentuvan jaon ”meihin” ja ”heihin”. Nationalismin pimeistä puolista huolimatta sitä ei voi pitää yksinomaan kielteisenä, vaan se sisältää aineksia myös myönteisen yhteisöidentiteetin rakentamiseen.
Eliitti on määritellyt ”oikeaa suomalaisuutta”, mutta rahvaskin sanansa sanonut
Nationalismi on edellä kuvattua paljon monimutkaisempi ilmiö. Nationalismi on ensinnäkin ollut etenkin alkuvaiheessaan kansakunnan eliitin toimintaa, jonka tuloksena kulttuurista valtaa käyttävät määrittelevät esimerkiksi ”oikean” suomalaisuuden rajat. Nationalismilla on kuitenkin myös kansanomaiset muotonsa, joiden merkitys on kansakunnan säilymisen kannalta paljon keskeisempi kuin sivistyneistö on halunnut tunnustaa. Eliitin luoma kansakunta-projekti alkoikin elää omaa elämäänsä kansan keskuudessa 1900-luvun kuluessa.
Oleellista nationalismin ”kansanomaistumisessa” oli sen muuttuminen luonnolliseksi ajattelutavaksi, joka sulautui osaksi erilaisia jokapäiväistyneitä käytäntöjä. Englantilaisen Michael Billigin mukaan suuret kansalliset seremoniat, kriisit ja sodat ovat saaneet liian hallitsevan aseman selitettäessä kansallisen identiteetin tuottamista ja uusintamista. Samalla arkipäiväisemmissä ympäristöissä, kuten urheilukilpailuissa tapahtuva identiteetin siirtäminen on jäänyt lähes huomiotta.[1]
Yhdysvaltalaisen Craig Calhoun on puolestaan luonnehtinut nationalismia ihmisten perustavanlaatuiseksi tavaksi puhua, ajatella ja toimia.[2] Myös näin määriteltynä nationalismin vaikutus ulottuu arkielämään ja hyvin monenlaiseen epäviralliseen toimintaan. Nationalismin yhteys urheiluun on ilmeinen, mutta sen ilmentymät eivät ole läheskään suoranaisesti sidoksissa valtioon tai puolivirallisiin pyrkimyksiin. Toisaalta urheilussa yhdistyvät kiinnostavasti virallisten toimijoiden virittämä ja ihmisten itsensä kokema nationalismi.
Nationalismi ei sikiä tyhjästä, vaan on sidoksissa modernisoitumiseen
Nationalismi ei kehity itsestään kansan sielussa, vaan on aikakautensa toimijoiden tietoinen luomus. Toisaalta nationalismi ei tukeudu jonkin suuren ajattelijan luomaan filosofiaan.[3] Sitä voi luonnehtia yksinkertaiseksi ja johdonmukaiseksi uskomusmaailmaksi, joka perustuu vastaansanomattomilta näyttäviin todisteisiin. Kunkin kansakunnan nationalismi on myös aina erityistapauksensa. Alan kansainvälisessä tutkimuksessa puhutaankin usein nationalismeista monikossa.
Nationalismilla on ollut kiistatta kiinteä yhteys teollistuneiden yhteiskuntien kehitykseen. Ernst Gellnerin mukaan nationalismi luo teollistuneessa yhteiskunnassa välttämättömän yhteenkuuluvuuden. Kun nykyaikaisen kansallisvaltion yhtenäiskulttuuri korvasi paikalliskulttuurin, tarvittiin uusia yhteisöön sitouttamisen muotoja. Suuri osa nationalismiteoreetikoista katsoo, että kehittynyt nationalismi vaati teollistuneen yhteiskunnan[4], jollainen Suomi ei kuitenkaan ollut 1900-luvun alussa. Tämä ei kuitenkaan estänyt nationalismin juurtumista Suomeen. Tärkeä tekijä kehityskulussa oli se, että suomalainen maaseutu oli yhteydessä maailmantalouteen maataloustuotteiden viennin ja raakapuun myynnin välityksellä jo 1800-luvun lopulta lähtien, mikä pani liikkeelle maaseudun nykyaikaistumisen.
Benedict Anderson puhuu puolestaan kansakunnasta kuvitteellisena yhteisönä, jonka jäsenet liittää yhteen yhteisiksi koettu historia, myytit ja symbolit. Kuviteltu yhteisöllisyys havainnollistuu mm. kansallisissa suurtapahtumissa, joissa tärkeässä asemassa ovat yhteisöllisyyttä vahvistavat tunnukset, kuten laulut ja liput. Andersonin mukaan keskeisiä kuvitteellisen yhteisön kehityksen mahdollistaneita tekijöitä ovat olleet kirjapainotaito, kansankielinen kirjallisuus ja lehdistö ja koululaitos. Hänen mukaansa nationalismille on ominaista myös maalliseen ilmiasuun puettu kohtalonomaisuus. Ajatus kansakunnan jatkuvuudesta muuttuu nationalismissa päämääräksi.[5]
Kuviteltu yhteisöllisyys ikään kuin kutistaa käsitettäviin mittoihin kansakunnat, jotka eivät voi olla ihmisistä koostuvia henkilökohtaisia verkostoja sananmukaisesti ymmärrettynä. Tämän vuoksi puhuminen vertauskuvallisesti ”yhteisöstä”, ”perheestä” ja ”samassa veneessä olemisesta” kuuluu nationalistiseen puhetapaan.[6] Urheiluselostajat ovat puolestaan vuosikymmenien ajan katsoneet oikeudekseen puhua ”koko Suomen kansan” nimissä
Keksityt perinteet – keskiluokan keino hallita kansaa?
Pelkistetyimmin nationalismin on selittänyt Eric Hobsbawm, jonka mukaan nousevalla keskiluokalla ei 1800-luvulla ollut muuta keinoa hallita yhteiskunnallista muutosta kuin keksiä perinteitä, joiden avulla se saattoi säilyttää asemansa. Samalla Hobsbawm joutuu kuitenkin myöntämään, että keksitytkin perinteet perustuivat johonkin menneeseen.[7]
Erityisen toimeliasta aikaa perinteiden luonnissa olivat kaikkialla Euroopassa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuosikymmenet. Perinteitä kehittelivät niin julkiset toimijat kuin epäviralliset tahot. Hobsbawn on myös kiinnittänyt huomiota urheilun kykyyn perinteiden tuottajana.[8] Nykyaikaiseen kilpaurheiluun keksityn perinteen käsite soveltuu erityisen hyvin, sillä uudella elämänalueella ei ollut suoranaista vastinetta menneisyydessä, mutta se oli mahdollista esittää kansainomaisen kisailun historiallisena jatkumona. Lisäksi voimistelun ja urheilun johtohenkilöt olivat yksimielisiä siitä, että molemmat liikuntakulttuurin muodot olivat korkeampien arvojen tavoittelun välineitä. Asetelma teki voimistelusta ja ennen kaikkea kilpaurheilusta hyvän rengin nationalismille.
Andersonin, Hobsbawnin ja Gellnerin funktionalistisia selitysyrityksiä on kritisoitu yksinkertaistuksista. Ne selittävät nationalismia lopputuloksen, nykyaikaistumisen ja teollistumisen tarpeista, ja väheksyvät perinteiden merkitystä.[9] Puutteineenkin teoriat nostavat esille kuitenkin oleellisia nationalismin osatekijöitä. Andersonin tulkinta avaa mahdollisuuden tarkastella nationalismia myös alhaalta ylöspäin urheiluvoittojen kokemisen kautta. Hobsbawm avaa puolestaan ennen kaikkea näkymän ylhäältä alas kansakunnan tietoiseen rakennustyöhön. Urheilussa nämä molemmat näkökulmat yhdistyvät selvästi.
Nationalismi – tapa ajatella asioita kansallisesta näkökulmasta
Funktionalistit sivuuttavat kriitikoidensa, kuten Anthony D. Smithin mukaan esimerkiksi kulttuuriset tekijät aivan liian helposti. Koko kansakuntaa ei voitu tai tarvinnut rakentaa alusta lähtien uudelleen.[10] Smith muistuttaa myös, että kansalliseen identiteettiin vaikuttaa maan sisäinen kehitys ja ulkoa tuleva paine. Jokainen sukupolvi yhdistelee ja tulkitsee uudelleen kansallista perintöä, johon myös liitetään uusia kulttuuritekijöitä.
Smithin mukaan nationalismi on ennen kaikkea tapa ajatella ja nähdä asiat kansallisesta näkökulmasta. Tämän vuoksi on tärkeä huomata nationalistisen kielen ja ideologian symboliset osatekijät ja tunnistaa nationalististen puhe- ja toimintatapojen moraaliset, rituaaliset ja emotionaaliset ulottuvuudet.[11] Smithin ajattelutavassa on keskeistä kansallisen identiteetin jatkuva muutos.
Yhdysvaltainen Craig Calhoun ja katalonialainen Montserrat Guibernau ovat molemmat tehneet mielenkiintoiset synteesiyritykset, joissa he yhdistävät kansakunnan tietoista rakentamista puolustavia ja arvostelevia teorioita. Heidän sekä Michael Billigin ajatuksiin tukeutuen nationalismin voi liittää osaksi suomalaisten arkea. Billigin ”arkipäiväisessä nationalismissa” urheilulla on tärkeä asema nationalististen symbolien tuottajana ja vahvistajana. Hänen tutkimuksensa kertoo 1900-luvun lopun tilanteesta, mutta sen ydinajatukset ovat käyttökelpoisia aikaisempiakin vuosikymmeniä tutkittaessa.
Craig Calhoun määrittelee nationalismin sisäänrakennetuksi tavaksi hahmottaa maailmaa. Hän hyväksyy funktionaaliset tekijät, mutta painottaa sitä, ettei nationalismi ole selitettävissä vain järjellä. Calhounin mukaan kansalliset identiteetit ja yhteiset historiat ovat myös kulttuurisen luovuuden ja yhteisten kokemusten tulosta.[12]
Suomalaisten yhteistä kulttuurista pääomaa ovat esimerkiksi Kalevala, Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä”, talvisota, Väinö Linnan Tuntematon Sotilas ja Edvin Laineen kirjan pohjalta ohjaama elokuva, vuoden 1918 tapahtumat ja suuret urheiluvoitot, jotka saavat ihmiset kokemaan historian keskenään yhteiseksi. Kansallinen näkökulma vaikuttaa ajatteluun ja tuottaa jatkuvasti aineksia keskusteluun, vaikka ihmiset tiedostavat sen harvoin.
Nationalismilla on kulttuuriset ja henkilökohtaiset ulottuvuudet
Calhoun korostaa, että on erehdys väittää nationalismia taudiksi, joka voidaan parantaa vetämällä oikeudenmukaiset rajalinjat ja täyttämällä itsenäisyyttä tavoittelevien kansojen toiveet. Nationalismi on oleellinen osa nykyaikaisen yhteiskunnan yhteisöllistä identiteettiä. Poliittisen ulottuvuuden lisäksi sillä on kulttuurinen ja henkilökohtainen ulottuvuus. Sen vuoksi hyvän nationalismin (patriotismi) ja pahan nationalismin (sovinismi) käsittely erillisinä ilmiöinä vääristää kokonaiskuvaa, sillä nationalismin eri osatekijöitä on mahdotonta erottaa toisistaan.[13]
On syytä muistaa, että nationalismin arvolataus oli 1900-luvulla pitkään Suomessa myönteinen. Tuija Pulkkisen mukaan Suomen kaltaisen maan historiassa nationalismilla on ollut positiivinen rooli, kun se on lisännyt oikeudenmukaisuutta ja purkanut valtaväestölle epäoikeudenmukaisia rakenteita. Anglosaksisesta teoriaperinteestä katsoen nationalismi näyttää sen sijaan lähes aina kielteiseltä: se liittyy kansalliskiihkoon ja toisten poissulkemiseen.[14]
Montserrat Guibernau määrittelee nationalismin tunteeksi, joka on sidoksissa kotimaahan, yhteiseen kieleen, ihanteisiin, arvoihin ja perinteisiin. Myös vertauskuvat, kuten lippu ja tietyt laulut tai musiikkikappaleet voivat vahvistaa ryhmäsamastumista. Sitoutuminen yhteisiin symboleihin luo identiteetin ja osoittaa, että se on yhtä aikaa historiallinen ja samalla ihmiset liikkeelle saava voima.[15] Suomessa väkevä symboliarvo on esimerkiksi siniristilipulla, Maamme-laululla, Porilaisten marssilla ja leijonavaakunalla. Olympiakisat ovat tuoneet esille nationalismin tämän ulottuvuuden Suomessa Tukholman vuoden 1912 kisoista lähtien.
John Hutchinson puhuu kansallisen uudistamisen (revivalism) sisäisistä ja ulkoisista keinoista. Sisäisesti on kyse menneisyyden tarkastelusta uudesta aktiivisesta näkökulmasta. Ulkoisessa uudistamisessa sivistyneistö loi aikaisempia myyttirakennelmia korvaavan kansallisen uhrautumisen kultin.[16] Molemmat menettelytavat olivat käytössä myös Suomessa. Menneisyydestä etsivät uusia voimavaroja historioitsijat ja perinteen tutkijat.
Suomalaisen kansakunnan erilaiset tulkinnat
Suomalainen nationalismi ei ole yhtenäinen ilmiö, vaikka se sellaisena esitetään. Erilaisiin tulkintoihin on ajanut Suomessa etenkin kysymys siitä, kuka on suomalainen. Nationalismin voi jakaa kansallisuuspohjaiseksi (ethnic), kansakunnan luonnolliseen olemassaoloon tukeutuvaksi tai kansalaisuuspohjaiseksi (civic), joka perustuu ajatukseen kansakunnista 19. ja 20. vuosisadan luomuksina. [17]
Kumpikaan muoto ei esiinny puhtaana, mutta jaottelu auttaa ymmärtämään Suomen tilannetta. Suomen kansalaisuus on yhdistänyt itsenäistymisen jälkeen ja osin jo ennen sitä kaikkia maassa asuvia, mutta se ei selitä tyhjentävästi suomalaisuutta. Monien suomenkielisten mielestä ruotsinkielisillä oli 1900-luvun alkupuolella mahdollisuus tulla paremmiksi suomalaisiksi omaksumalla suuremman väestöryhmän kieli ja kulttuuri.
Monet suomenruotsalaiset katsoivat puolestaan edustavansa Suomessa korkeatasoisinta kulttuuria ja parhaita perinteitä. Työväenliikkeen kannattajia on kuulunut molempiin kieliryhmiin. Luokkajaon perustavaa merkitystä korostanut liike suhtautui virallisesti nationalismiin torjuvasti. Silti myös vasemmistolainen ajattelu on usein perustunut kansallisiin näkökohtiin.
Keskeisiä urheilun ja kansakunnan suhdetta jäsentäviä käsitteitä ovat nationalismin lisäksi kilpaurheilu, myytti, kansallinen identiteetti, rituaali, symboli, mentaliteetti, suomalaisuus, kansallisurheilu, modernisaatio ja rotu. Kilpaurheilussa tavoitteena on mahdollisimman hyvä sijoitus yhdistyneenä useissa lajeissa myös ennätysten tavoitteluun. Urheilutaktisista syistä tärkeissä kilpailuissa ei kuitenkaan yleensä tavoitella ensisijaisesti ennätyksiä, vaan voittoa. Kansakunnan erityisyyden korostamisen kannalta erityisen tärkeää on ollut kansainvälinen huippu-urheilu, joka on mahdollistanut eri kansakuntien edustajina nähtyjen urheilijoiden suoritusten vertailun. Huippu-urheilu alkoi sanana yleistyä 1930-luvulla mm. Martti Jukolan kirjoittaman ”Huippu-urheilun historian” ansiosta.
Tärkein kansakuntien urheiluvoiman mittaustapahtuma ovat olleet nykyajan olympiakisat, joista ensimmäiset järjestettiin vuonna 1896 Ateenassa. Olympiakisoista teki nationalistisesti otollisen tapahtuman eri kansakuntiin kuuluvien urheilijoiden osanotto kansakuntaansa vertauskuvallisesti edustavana joukkueena. Kisojen nationalistista käyttöarvoa lisäsivät palkintoseremoniat ja menestysvertailu. Maaottelut yleistyivät 1920-luvulla eri urheilulajeissa. Ne avasivat mahdollisuuden verrata kahden maan urheilutasoa. Suomessa erityisen tärkeiksi on koettu vuodesta 1925 järjestetyt yleisurheilumaaottelut Ruotsin kanssa.
Eri lajien EM- ja MM-kilpailut vakiinnuttivat paikkansa kilpailukalenterissa 1930-luvulla. Silti nimenomaan kesäolympiakisat ovat olleet kansakuntien voimasuhteiden merkittävin mittari. Vuodesta 1924 järjestettyjen talvikisojen arvostus oli pitkään paljon alhaisempi. Sosialistisen urheiluinternationaalin järjestämät työläisolympialaiset muodostivat puolestaan 1920–1930-luvuilla ”porvarillisten” olympiakisojen vastaparin.
Suomea koskevat myytit yhteisinä tarinoina
Myytti on yksi kansakuntien käyttämistä tavoista luoda ja määritellä oman olemassaolonsa perustaa sekä omaa moraali- ja arvojärjestelmäänsä. Myytin voi määritellä kokoelmaksi kertomuksen muotoon koottuja uskomuksia, joita yhteisö ylläpitää. Myytti perustuu enemmän yhteisesti hyväksyttyihin käsityksiin menneisyydestä kuin tiukkaan historialliseen totuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä väärennöksestä tai petoksesta. Kansakunnan jäsenet saattavat tietää, ettei myytti vastaa historiankulkua, mutta asiantilaa ei koeta häiritsevänä, koska kyse ei ole historiasta itsestään. Kansakunnalle on kuitenkin elintärkeää saavuttaa yksinoikeus myyttien tuottajana.
Myytti on merkittävä kulttuurin uusintamisen väline. Se auttaa luomaan yhteenkuuluvuudentunteen kansakunnan jäsenten välille. Toisaalta myyttiä voidaan käyttää rajanvetoon kansakunnan sisällä ja kansakuntien välillä. Se on – usein yhtä aikaa – keskeinen yhteisyyden rakentamisen ja poissulkemisen väline.[18] Myytin voi myös nähdä kulttuuria kehittävänä ja merkityksiä yhteenliittävänä aineksena.[19] Urheilu soveltuu erittäin hyvin myytinrakentamiseen, sillä sen avulla on mahdollista sekä tuottaa että ylläpitää myyttejä. Matti Peltosen sanoin ”myytin pitää hengissä se, että sitä käytetään”.[20] Myytit ovat itse asiassa arkisia historiantulkintoja, joita ei voi ohittaa myöskään tutkimuksessa.[21]
Arkisessa kielenkäytössä myytillä on yleensä kielteinen merkitys, johon turvaudutaan, kun jonkin asian halutaan ilmaista olevan valhetta tai ainakin luonteeltaan epäilyttävä. Kiinnostavampaa on kuitenkin hakea ja pohtia tekijöitä, jotka tekevät myyteistä tärkeitä ihmisten ja kulttuurien elämässä. Samalla on syytä pitää mielessä, että myyttien erottaminen tosiasioista on usein vaikeaa. Myytti voi pohjautua väärään olettamukseen, jonka todenperäisyyttä ei jonkin ajan kuluttua enää kyseenalaisteta. Tällaiset myytit voivat olla erittäin vahingollisia, kuten olivat ”tieteelliset” rotuopit.[22]
Mistä kansallinen identiteetti on tehty?
Nationalismiin kytkeytyy myös kansallinen identiteetti, joka on terminä varsin nuori. Se on syrjäyttänyt aiemmin käytetyt ilmaukset ”kansanluonne” ja ”kansallinen tietoisuus”.[23] Kansallisesta näkökulmasta identiteetin on väitetty olevan ajaton ja muuttumaton. Jamaikalaissyntyisen kulttuurintutkijan Stuart Hallin mukaan kansallisuutta ja siihen liittyvää identiteettiä on helppo pitää itsestäänselvyytenä, vaikka sitä ei ole koodattu perimäämme. Uskomus peittää alleen sen, ettei kansakunta ole vain poliittinen yksikkö, vaan se tuottaa myös kulttuurisia merkityksiä.[24]
Anthony D. Smithin näkee kansallisen identiteetin pysyvän olotilan sijaan pikemmin prosessina, joka perustuu erityiseksi kansalliseksi perinnöksi koettujen arvojen, symbolien, muistojen, myyttien ja perinteiden kokonaisuuden jatkuvaan uusintamiseen ja uudelleentulkintaan. Identiteettiin liittyy oleellisesti yksilöiden samastuminen kansalliseksi miellettyyn kokonaisuuteen, perintöön ja kulttuurisiin käytäntöihin.[25] Kansallisella identiteetillä edellytetään olevan erityisasema rakennettaessa henkilökohtaista identiteettiä. Tämän käsityksen mukaan nationalismi auttaa ihmisiä paikallistamaan itsensä.[26]
Identiteetille on oleellista jatkuvuus ajassa ja erottautuminen muista. Molemmat tekijät ovat läsnä sekä nationalismissa että urheilussa. Identiteetti auttaa tekemään valintoja, mahdollistaa suhteen muihin ja antaa yksilölle voimaa sekä kestävyyttä.[27] Stuart Hallin pohdinta identiteettien merkityksestä ihmisille on sovellettavissa myös urheiluhistorian tutkimukseen:[28]
”Identiteetit liittyvät itse asiassa siihen, kuinka historian, kielen ja kulttuurin tarjoamia resursseja käytetään tultaessa joiksikin eikä niinkään oltaessa joitakuita. Kyse ei siis ole niinkään siitä ’keitä me olemme’ tai ’mistä me tulimme’, vaan siitä keitä meistä voi tulla, kuinka meidät on esitetty ja mikä kaikki vaikuttaa siihen, kuinka mahdollisesti esitämme itsemme.”
Kansallisen identiteettiä hahmotettaessa historiaa käytetään valikoiden
Montserrat Guibernaun mukaan kansallisella identiteetillä on viisi ulottuvuutta: psykologinen, kulttuurinen, alueellinen, historiallinen ja poliittinen. Psykologinen ulottuvuus tarkoittaa kansakuntaan kuuluvien kokemaa yhdistävää läheisyyttä. Tunne voi olla piilevä, mutta herää eloon esimerkiksi yhteiseksi koetun ulkoisen tai sisäisen uhan seurauksena. Kulttuurisella ulottuvuudella Guibernau tarkoittaa yhteisten arvojen, uskomusten, tapojen, käytänteiden, käyttäytymisen, kielen ja käytäntöjen siirtämistä kansakunnan uusille jäsenille. Historiallinen ulottuvuus korostaa identiteetille keskeistä jatkuvuutta. Tärkeässä asemassa on kansallisen erityisyyden painottaminen.
Kansallista identiteettiä ”koostettaessa” historiallisia aineksia käsitellään valikoiden, joten ihmisille tarjotaan yhteiskunnallisesti kohottavia muistoja ja kokemuksia. Kansakunnasta riippumatta ihmiset ovat ylpeitä pitkästä historiasta. Alueellinen ulottuvuus viittaa siihen, että omiin tapahtumiin kansakunnan rajojen sisällä tai kansakunnan jäseniä koskettaviin asioihin reagoidaan herkemmin kuin ”muille” sattuviin asioihin. Poliittisella ulottuvuudella Guibernau viittaa kansallisvaltioille ominaiseen kulttuuriseen ja kielelliseen yhtenäistämiseen.[29]
Urheilun kehitys liittyykin maailmanlaajuisesti kiinteästi modernisaatioon. Suomalaisen yhteiskunnan kehitys vauhdittui 1850-luvulta alkaen. Aluksi hiipivänä edenneet muutokset alkoivat koskettaa yhä useampia. Nykyaikaistuminen muovasi ihmisten maailmankuvaa, vaikutti heidän toimeentulomahdollisuuksiinsa ja muutti valtasuhteita niin lähipiirissä, pienyhteisöissä kuin valtiotasolla.[30] Urheilun voi nähdä olleen muutoksen symboli ja väline sekä siihen sopeuttaja.
Olen suomalainen – kuka siis olen?
Suomalaisuuden yksiselitteinen määrittely on mahdotonta. Silti meillä suomalaisilla on käsitys siitä, että suomalaisuus on jotakin muuta kuin esimerkiksi ruotsalaisuus tai venäläisyys. Eri aikakausilla on ollut omat tapansa kuvata ja analysoida suomalaisuutta. Urheilu tuo esille paitsi käsityksiä suomalaisuudesta myös uskomuksia muista kansoista. Olympiakisoihin osallistui 1900-luvun alkupuolella kymmeniä kansakuntia edustaneita joukkueita, joiden urheilijoista välitetyt havainnot määrittivät suomalaisuutta. Kuten Mervi Tervo on todennut, Suomi ja suomalaisuus olivat tässä tarkastelussa ihannemalli, johon muuta maailmaa verrattiin.[31]
Urheilussa ilmentyvä nationalismi tekee näkyväksi sen, miten uskomukset ja aatteet suuntaavat toimintaa. Suhteen selvittämisessä auttaa mentaliteetin käsite, jolloin tutkimuksen kohteena ovat inhimillisen ajattelun ja toiminnan muutokset.[32] Mentaliteetti on henkinen kartta, joka sisältää ihmisen ymmärryksen todellisuudestaan. Se tarkoittaa luokitusjärjestelmää ja käsitteistöjä, joiden avulla menneisyyden ihminen ajatteli ja löysi yhteiskunnallisen ja kulttuurisen paikkansa.[33]
Seppo Knuuttilan mukaan ”mentaliteetit ilmentävät niitä mielen valmiuksia, jotka tekevät mahdolliseksi kollektiivisten mielipiteiden muodostamisen ja ilmaisemisen”. Ilman mentaliteettia ei olisi tiedollista maailmankuvaa, joka vastaavasti vahvistaa ja suuntaa mentaliteettia.[34] Tämä ihmisen ajattelun perusaineksina toimiva ääneen lausuttujen ja piilevien käsitysten muodostama kokonaisuus muuttuu hitaasti. Mentaliteetin avulla on mahdollista jäsentää kansallista identiteettiä, josta urheilu tuo esille oleellisia piirteitä. Se tarjoaa tehokkaan työvälineen menneisyyden hahmottamiseen. Toisaalta mentaliteetti on myös tutkijan luoma menneisyyden malli, jota ei ole ilman hänen panostaan olemassa. Tutkija ei muovaa mentaliteettimallia sattumanvaraisesti, vaan se perustuu lähteistä nousevaan kuvaan.[35]
Miten kansallista on kansallisurheilu?
Mielenkiintoisen näkökulman urheilun ja nationalismin suhteeseen avaa kansallisurheilu. Alan Bairner muistuttaa, että käsite itsessään on epämääräinen ja väljätulkintainen. Kaiken lisäksi sama urheilu voi olla kansallisurheilu useissa eri maissa. Oleellista on, että yhdelle lajille on mahdollista antaa erilaisia merkityssisältöjä ja sitä kautta avautuu näkymä jonkin kansakunnan tärkeänä pitämiin asioihin.[36] Suomessa kansallisurheiluina on pidetty hiihtoa, kestävyysjuoksua ja pesäpalloa. Myös keihäänheitto on käsitetty usein kansallisurheiluksi, mutta 1900-luvun alkupuolella sen merkitys suomalaisuudelle ei ollut yhtä keskeinen kuin pitkien juoksumatkojen.
Suosittujen urheilumuotojen hyödyntämisessä kansallisiin tarkoituksiin on usein kyse kansainvälisten kulttuurivaikutteiden muovaamisesta kansallisiksi. Edvard Saidin sanoin ”kaikkien kulttuurien historia on kulttuuristen lainojen historiaa”. Tätä ei kuitenkaan välttämättä tunnusteta helposti. Yhdysvalloissa omaksuttiin brittiläiset urheilumuodot, joita muokattiin niin perusteellisesti, että niiden on sanottu olevan amerikkalaisia luomuksia. Amerikkalaiset ovat väittävät jopa, ettei baseballilla ja amerikkalaisella jalkapallolla ollut mitään tekemistä englantilaisten pallopelien kanssa.[37]
Lähteet:
[1] Billig Michael. Billig 1995. Banal Nationalism, London, Sage, s. 6 ja 8.
[2] Calhoun Craig.1997. Nationalism, Bury St Edmunds, s. 11.
[3] Anderson Benedict.1991. Imagined Communities, Verso 1991 (revised edition), s. 5.
[4] Gellner Ernst. 2000. Nationalism, Sollentuna, s. 44–49, 55–56 ja 75.
[5] Smith Anthony D. 1998. Nationalism and modernism in a Global Era. Padstow 1998, s. 136–138.
[6] Calhoun 1997, s. 93.
[7] Hobsbawn Eric. 1983a, Invented Traditions. Teoksessa Hobsbawm Eric–Ranger Terence (ed.), The Invention of Tradition, Cambrigde University Press 1983, s. 1–14. Hobsbawn Eric.1983b, s. 269. Hobsbawm Eric.1983b. Mass-Producing Traditions: Europe, 1870–1914. Teoksessa Hobsbawm Eric–Ranger Terence (ed.), The Invention of Tradition, Cambrigde University Press 1983
[8] Hobsbawm 1983b, s. 263, 288–291 ja 301.
[9] Smith 1998, s. 127. Liikanen 1995, s. 34–37.
[10] Calhoun 1997, s. 30–33.
[11] Smith Anthony D. 2001. Nationalism, Polity Press, s. 3 ja s. 20.
[12] Calhoun 1997, s. 1, s. 5 ja s. 85.
[13] Calhoun 1997, s. 2–3.
[14] Pulkkinen Tuija. 1999. Kielen ja mielen ykseys. 1800-luvun suomalaisen nationalismin erityispiirteistä ja perinnöstä poliittisessa ajattelussa. Teoksessa Tuomas M. S. Lehtonen Suomi – outo pohjoinen maa? Porvoo, s. 132–133.
[15] Guibernau 1997, s. 43.
[16] Hutchinson John. 2004. Myth against myth: the nation as ethnic overlay. Nations and Nationalism 10 (1/2), s. 110–123, s. 110–123.
[17] Bairner 2001, s. 169–170.
[18] Schöpflin George. 1997., The Functions of Myth and a Taxonomy of Myths. Teoksessa Geoffrey Hosking & George Schöpflin (ed.), Myths & Nationhood, Hurst & Co. London,
1997, s. 19–20.
[19] Simonsuuri Kirsti (Simonsuuri 2002), Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat. 3. painos. Hämeenlinna, s. s. 19.
[20] Peltonen Matti (Peltonen 1999), Suomalaisuus kansallisena omanakuvana. Teoksessa Tiainen Jorma–Nummela Ilkka (toim.), Historiaa tutkimaan. Jyväskylä, s. 133.
[21] Kalela Jorma. 2002. Historiantutkimus ja historia. Tampere, s. 36–37.
[22] Simonsuuri 2002, s. 19–21.
[23] Smith 2001, s. 17–20.
[24] Hall Suart. 2002.Identiteetti. 2. painos. Tampere 2002, s. 45–46 ja 49.
[25] Smith 2001, s. 17–20.
[26] Calhoun 1997, s. 125.
[27] Guibernau 1997, s. 73.
[28] Hall 2002, s. 250.
[29] Guibernau 2004, s. 135–141.
[30] Starck Laura. Starck 2006., Pitkospuita modernisaation suolle. Teoksessa Helsti Hilkka–Stark Laura–Tuomaala Saara, Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1011. Tampere, s. (9)–13.
[31] Tervo Mervi, 2003. Geographies in the making: Reflections on sports, the media and national identity in Finland. Nordia Geographical Publications, Volume 32:1. Oulu, s. 78–85.
[32] Hyrkkänen Markku.2002. Aatehistorian mieli. Tampere 2002, s. 25 ja 73–74.
[33] Korhonen Anu. 2001. Mentaliteetti ja kulttuurihistoria. Teoksessa Immonen Kari–Leskelä-Kärki Maarit, Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Tietolipas 175. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2001, s. 43.
[34] Knuuttila Seppo. 1994. Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. Vaasa 1994, s. 54–57.
[35] Korhonen 2001, s. 51.
[36] Bairner 2001, s. 167.
[37] Dyreson Mark. 2003. Globalizing the Nation-Making Process: Modern Sport in World History.” International Journal of the History of Sport 20 (March 2003). s.91–106.
