Venäjän väliaikaisen hallituksen 20. maaliskuuta antama manifesti 1917 peruutti useimmat Suomen itsehallinnon eli autonomian rajoitukset. Venäläistetyn senaatin korvasi Oskari Tokoin johtama poliittinen monipuoluehallitus, jonka väliaikainen hallitus nimitti 26. maaliskuuta. Tätä ennen ruhtinas Lvovin johtama hallitus kutsui koolle heinäkuussa 1916 valitun eduskunnan 4. huhtikuuta.
Venäläistetty senaatti toimi virkaatekevänä hallituksena vara-amiraali Anders Wireniuksen johdolla. Se hoiti juoksevia asioita, ja kumosi muun muassa venäläistämiseen tähdänneitä toimia.
Tokoin senaatin muodostamista edelsivät hankalat neuvottelut, ja vilkas pohdinta sen kokoonpanosta. Hufvudstadsbladet julkaisi jo 19. maaliskuuta luettelon porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa keskusteluissa esillä olleista senaattoriehdokkaista. Senaatin johtoon olisi tullut nuorsuomalainen K. J. Ståhlberg. Vanhasuomalaisten J. K. Paasikivi olisi saanut hoitoonsa valionvaraintoimituskunnan ja kamaritoimituskunnan johtoon olisi nimitetty sosiaalidemokraatti Edvard Gylling. Lisäksi senaattiin olisi nimitetty kaksi muuta salkutonta sosialistisenaattoria.
Työmies julkaisi 19. maaliskuuta mielipidekirjoituksen, jonka kirjoittaja piti K. J. Ståhlbergiä sopimattomana senaatin johtoon. Ståhlberg kieltäytyi tämän jälkeen kokonaan senaatin jäsenyydestä. Prokuraattorin (oikeuskanslerin) paikka oli varattu ensikaavailuissa lähtien P. E. Svinhufvudille.
Mikä on sosiaalidemokraattien rooli hallituksessa?
Aloite siirtyi sosiaalidemokraateille, joiden oli vaikea suostua hallitusvastuuseen. SDP:n puolueneuvosto alkoi käsitellä hallituskysymystä 19. maaliskuuta. Puolue suhtautui periaatteessa kielteisesti ”ministerisosialismiin”. Erityisesti Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen vastusti SDP:n osallistumista hallitukseen.
Venäjän vallankumous kesän 1916 vaalivoiton tuoma yksinkertainen eduskuntaenemmistö ja muuttunut yhteiskunnallinen tilanne toisaalta velvoittivat osallistumaan. Porvarilliset puolueet eivät myöskään halunneet muodostaa vähemmistöhallitusta, vaikka tästä vaihtoehdosta keskusteltiin. Esillä oli myös ammattiministeristön kokoaminen, mutta neuvottelut johtivat lopulta kaikkien puolueiden kokoomushallituksen muodostamiseen. J. K. Paasikivellä oli neuvottelujen viime vaiheissa merkittävä rooli. Hän kävi muun muassa keskustelemassa hallituskysymyksestä Helsingin Työväentalolla.
SDP:n puoluetoimikunta ja porvarillisten puolueiden valtuuskunta hyväksyivät 24. maaliskuuta suostua Tokoin hallituksen senaattorilistan.[1] Päätöstä vauhditti venäläisten uhkaus jatkaa venäläistetyn senaatin toimikautta, mikäli hallituksen muodostaminen ei onnistuisi suomalaisilta.[2] Työmies määritteli hallitusvastuuseen osallistumisen nykyhetkestä nousseeksi välttämättömyydeksi: [3]
”Onko nyt muodostettu hallitus ajanpitkään elinkykyinen ja kykeneekö se lähimmät tehtävänsä suoritettuaan enään tyydyttämään meidän taholtamme hallitukselle esitettäviä vaatimuksia sekä ajamaan työtätekevän väestön vaatimia uudistuksia, siitä ei ole vielä mahdollista päättää. Nykyhetken oloja silmällä pitäen ja työmäen lähimpäin kiireellisimpäin vaatimusten toteuttamisen turvaamiseksi ovat puolueneuvosto ja puoluetoimikunta tähän toimenpiteeseen ryhtyneet.”
Oskari Tokoista pääministeri
Neuvottelujen tuloksena Suomi sai kuudesta sosialistista ja kuuden porvarillisten puolueiden edustajasta koostuneen senaatin. Sen johtoon eli senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi nousi SDP:n Oskari Tokoi, joka toimi myös Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana. Muut sosialidemokraatit olivat siviilitoimituskunnan apulaispäällikkö Julius Ailio, kauppa- ja teollisuustoimituskunnan apulaispäällikkö Matti Paasivuori, valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner, kamaritoimituskunnan päällikkö Väinö Wuolijoki ja kulkulaitostoimituskunnan päällikkö Väinö Voionmaa.
Porvareista senaattiin tulivat suomalaisesta puolueesta siviilitoimituskunnan päällikkö Allan Serlachius ja oikeustoimituskunnan päällikkö Antti Tulenheimo, nuorsuomalaisista kirkollis- ja opetustoimituskunnan päällikkö E. N. Setälä ja salkuton senaattori Rudolf Holsti, maalaisliitosta maanviljelystoimituskunnan päällikkö Kyösti Kallio ja ruotsalaisista kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö Leo Ehrnrooth.
Senaatin sosiaalidemokraattiset jäsenet kuuluivat puolueen maltillisiin poliitikoihin. Ulkopuolelle jäivät muun muassa Otto Ville Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. Kärkevimmin hallitukseen suhtautui kuitenkin Edvard Valpas-Hänninen, joka vähätteli senaattoreiksi valittujen sosiaalidemokraattien sosialistisuutta. Tämä heikensi senaatin arvovaltaa työväenliikkeen piirissä.
Kuusinen ja Manner sen sijaan suhtautuivat hallitukseen aluksi suopeammin. Kesäkuun 1917 puoluekokouksessa Kuusinen puolusti senaattiin osallistumista, vaikka siinä oli ”pikkuisen revisionistisia piirteitä. Puoluekokous antoi äänin 70–37 hyväksyntänsä sosiaalidemokraattien osallistumiseen hallitustyöhön. Toisaalta kokous otti etäisyyttä Tokoin hallitukseen hyväksymällä ponnen, jonka mukaan muutaman sosialistin osallistuminen hallitukseen ”ei poistanut kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia”. Hallituksen sosialistijäsenet ja puolue eivät siten olleet vastuussa keväällä ja kesällä puhjenneista levottomuuksista.[4]
Kokoomushallitus – maaliskuulle 1917 ominainen ratkaisu
Tokoin senaatin muodostaminen heijasteli vahvasti maaliskuun vallankumouksen mielialoja. Laaja toiveikkuus olojen kohentumisesta ja yhteistyömahdollisuuksista vallitsi, vaikka ensimmäisen innostuksen jälkeen porvaripuolueiden ja sosiaalidemokraattien väliset ristiriidat olivat jo tulleet näkyviin.
Helsingin Sanomat piti lopputulosta tyydyttävänä. Lehden mielestä oli tärkeää, että hallitusta johtamaan oli saatu Oskari Tokoi, jonka edellytyksiä hoitaa tehtäviä paransivat toimiminen eduskunnan puhemiehenä 1913 ja ”puolueensa moninaisena luottamusmiehenä”. Hufvudstadsbladet arvioi 25.3.1917 hallituksen muodostamisen sinänsä hyväksi toimenpiteeksi, mutta arvioi senaatin olevan kyvykkyydeltään heikon. Lehti piti tärkeänä, että prokuraattoriksi oli tulossa P. E. Svinhufvud.
Porvarilliset puolueet suhtautuivat senaattiin varovaisen toiveikkaasti. Niiden näkökulmasta oli tärkeää, että sosiaalidemokraatit oli saatu mukaan hallitusvastuuseen. Oskari Tokoista tuli Suomen ensimmäinen parlamentaarisin periaattein toimineen hallituksen pääministeri, ja maailman ensimmäinen sosialistipääministeri.
Senaattoreista tai edes senaattoriehdokkaista yksikään ei ollut yhtään nainen, vaikka kyvykkäitä kansanedustajia olisi ollut käytettävissä. Etenkin nuorsuomalaisten Tekla Hultin ja SDP:n Miina Sillanpää olivat arvostettuja vaikuttajia puolueissaan.
Uudistuspaineet näkyivät ohjelmassa
Tokoin senaatin yhtä aikaa laaja ja yleisluonteinen ohjelma kertoi mittavan yhteiskunnallisen muutostyön tarpeesta, josta vallitsi yksimielisyys. Eri puolueiden näkemykset uudistusten toteuttamisvauhdista ja keinoista kuitenkin vaihtelivat. Etenkin työväenliikkeen kannattajat odottivat nopeita muutoksia.
Hallitusohjelman pääkohtia olivat yhteiskunnalliset ja taloudelliset uudistukset, kuten torpparikysymyksen ratkaiseminen ja kieltolain saattaminen voimaan. Lisäksi senaatti asetti tavoitteekseen työolojen uudistamisen, uuden kunnallislain hyväksymisen, oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätämisen ja sosiaalivakuutuksen luomisen. Kiireellisimpiä toimia vaati koko ajan pahentuva elintarvikepula.
Valtiollinen itsenäisyys ei kuulunut senaatin ohjelmaan. Se pyrki kuitenkin laajentamaan Suomen autonomiaa, ja poistamaan Venäjän hallituksen veto-oikeuden Suomessa tehtyihin päätöksiin. Suomen asemaa ryhtyi selvittämään 31. maaliskuuta 1917 asetettu komitea, jota johti K. J. Ståhlberg.
Venäjän väliaikaisen hallituksen Suomenkenraalikuvernööriksi nimittämä Mihail Stahovitš avasi valtiopäivät 4.4.1917 siinä uskossa, että suomalaiset olivat nyt tyytyväisiä Venäjän taholta tulleisiin myönnytyksiin. Eduskunta aloitti toimintansa valitsemalla puhemieheksi SDP:n Kullervo Mannerin.
Kysymys korkeimman toimivallan jaosta jää avoimeksi
Eduskunnassa senaatissa nousi kuitenkin pian esiin kysymys siitä, oliko Venäjän väliaikainen hallitus perinyt kaiken Venäjän keisarille eli Suomen suuriruhtinaalle kuuluneen vallan. Asiaa selvitti Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea, minkä lisäksi suomalaiset tunnustelivat toistuvasti virallisesti ja epävirallisesti väliaikaiselta hallitukselta mahdollisuutta siirtää korkein valta Suomeen.
Tokoin senaatti esitti 7. huhtikuuta suuriruhtinaan toimivallan siirtämistä suurimmaksi osaksi sille. Väliaikainen hallitus katsoi tämän ylittävän Suomelle 20.3. myönnetyt oikeudet, ja siirsi asian lainopillisen neuvottelukuntansa selvitettäväksi yhdessä Suomen senaatin valtuutettujen kanssa. Senaatti joutui laatimaan uuden, lainopillisen neuvottelukunnan näkemyksiä myötäilevän esityksen.
Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea päätyi näkemykseen, jonka mukaan suomalaiset olivat tunnustaneet korkeimman vallan siirtymisen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ottamalla siltä julistuksen vastaan. Perustuslakikomitean mukaan Suomen täytyi pyrkiä uudistuksiin neuvotteluteitse. Lisäksi tilanteen muuttamiseen ei ollut edellytyksiä, sillä maassa oli runsaasti venäläistä sotaväkeä.
Suomessa yleistyivät kuitenkin näkemykset, joissa kyseenalaistettiin Venäjän korkeimman vallan tulevaisuus Suomessa. Sosiaalidemokraatit alkoivat suhtautua karsaasti Venäjän väliaikaiseen hallitukseen, jota he pitivät yksiomaan porvarillisena. Puolue toimitti jo 29.3. Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministerille Aleksandr Kerenskille Edvard Gyllingin, O. V. Kuusisen ja K. H. Wiikin laatiman yksityisen muistion, jossa Suomelle vaadittiin täyttä sisäistä itsenäisyyttä ja omaa korkeimman vallan haltijaa. Vastuu ulkopolitiikasta olisi edelleen jäänyt Venäjälle. Väliaikainen hallitus torjui esityksen.
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Oskari Tokoi julisti 20.4. eduskunnassa pitämässään puheessa Suomen itsemääräämisoikeuden saavuttaneen jo vankan pohjan. Hän julisti: ”Meidän velvollisuutemme on kehittää sitä järkähtämättä ja johdonmukaisesti ja sillä tavalla, että Suomen kansan itsenäisyys jo läheisessä tulevaisuudessa tulee taatuksi.” [5]
Senaatin toimintaedellytykset heikkenevät
Kärjistyvät yhteiskunnalliset ristiriidat heikensivät huhtikuusta alkaen Tokoin senaatin toimintamahdollisuuksia. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen oli jälleen mahdollista järjestää mielenosoituksia ja lakkoja, jotka olivat olleet maailmansodan alusta lähtien kokonaan kiellettyjä.
Ammattiyhdistysliike ajoi 18. huhtikuuta alkaen lakkojen avulla kahdeksan tunnin työpäivään siirtymistä. Tämä toteutui pääosassa teollisuutta, mutta työaikaan liittynyt lakkoliikehdintä laajeni toukokuussa maa- ja metsätöihin. Teollisuudesta lakkoja aiheuttivat palkkakysymykset.
Kasvava työttömyys ja elintarvikepula lisäsivät tyytymättömyyttä etenkin kaupungeissa. Venäjän viljatoimitukset loppuivat keväällä 1917 käytännössä kokonaan. Toukokuussa 1917 säädetty uusi elintarvikelaki jäi tehottomaksi, sillä käytännön päätökset tehtiin kaupungeissa ja kunnissa, joissa valtaa käyttivät varakkaimmat kuntalaiset. Ilmapiiriä kiristi vähitellen lisääntynyt työttömyys, jonka syynä olivat Venäjän sotatarviketilausten ja linnoitustöiden väheneminen.[6]
Kysymys järjestysvallan järjestämisestä jakoi senaatin, jonka siviilitoimituskunnan päällikkö Allan Serlachius pyrki pääsemään eroon työväenjärjestöjen pohjalle rakentuneesta järjestyksenpidosta. Senaatti joutui myös sovittelemaan paikallisia levottomuuksia. Venäläisen sotaväen kurittomuus lisääntyi. Epävakautta tuo osaltaan sekä bolsevikkien että anarkistien vaikutusvallan kasvu Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa.[7]
Hallitus hajoaa valtalakiin
Kysymys korkeimman vallan jaosta johti Tokoin hallituksen hajoamiseen. Eduskunta hyväksyi valtalain, jolla eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi Suomen asioissa ulko- ja sotilasasioita lukuun ottamatta. Väliaikainen hallitus, jonka johtoon oli noussut antoi vastatoimena manifestin eduskunnan hajottamisesta.
Tokoin senaatti hajosi kysymykseen väliaikaisen hallituksen antamasta eduskunnan hajottamisjulistuksesta. Sosialistit katsoivat, ettei väliaikaisella hallituksella ollut oikeutta hajottaa eduskuntaa, ja vastustivat manifestin julkaisemista. Porvarit olivat julkaisemisen kannalla.
Senaatti päätti julkaista manifestin äänin 7–6. Tuloksen ratkaisi istunnon puheenjohtajana toiminut kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš. Prokuraattori P. E. Svinhufvud oli laillisuusnäkökulmasta sosialistien kannalla, mutta suostui julkaisemaan sen.
Sosiaalidemokraattisista senaattoreista Vuolijoki sai eron 17. elokuuta. Muut saivat eron 8. syyskuuta. Tämän jälkeen Suomen hallituksena toimi E. N. Setälän johtama ”tynkäsenaatti”.
Linkki:
[1] Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 201–207.
[2] Pertti Luntinen. 1992. Vapauden toiveet keväällä 1917. Teoksessa Ohto Manninen (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Helsinki: VAPK-kustannus, s. 152–154.
[3] Nykyinen valtiollinen asema Suomessa. Uuden hallituksen muodostaminen. Työmies 29.3.1917.
[4] Soikkanen 1975, s. 204 ja 207–211.
[5] Soikkanen 1975, s. 212–215. Luntinen 1992, s. 154.
[6] Soikkanen 1975, s. 220–222.
[7] Soikkanen 1975, s. 225–232.
