Sisällissota johti urheiluliikkeen kahtiajakoon, joka oli ollut oraallaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Itse sodassa urheilijoilla merkittävä osa.
Valkoisessa Suomessa järjestettiin jonkin verran pieniä hiihtokilpailuja helmikuun alkupuolella. Turussa pelattiin punaisen vallan aikana joitakin jääpallo-otteluita. Sodankäynnin kiihdyttyä urheiluharrastukset keskeytyivät kokonaan.
Urheilijat olivat sisällissodan osapuolten pikavauhtia koottujen armeijoiden parhaimmistoa. Helsingin Jyryn A-komppania oli punaisten eliittiyksikkö, joka kärsi kovia tappioita muun muassa Antreassa ja pyrkiessään auttamaan Tampereelle saarrettuja punaisia. Kotkan Riennon miehet kunnostautuivat punaisten riveissä Mäntyharjun rintaman taisteluissa.
Punaisten riveihin liittyi jonkin valkoiseen Suomeen jääneitä vasemmistolaisia, jotka usein hiihtivät Venäjän puolelle. Muun muassa Kainuusta siirtyi miehiä Muurmannin radan kautta Pietariin ja edelleen Viipuriin. Sukevalta parikymmentä Voimistelu- ja urheiluseura Työnpoikien jäsentä hiihti Uuden Päivän 23.8.1918 mukaan yli 400 kilometriä radan varteen päästäkseen Viipuriin.
Valkoisellakin puolella monet rintamalle ensimmäiseksi lähteneet olivat innokkaita urheilijanuorukaisia, kuten Kajaanin Kipinän Urho Kekkonen. Ruotsalaisen luutnantti Karl Lillierin johtamaan hiihto-osastoon kuului Iisalmen Visan hiihtäjiä ja myös 1920-luvun tuleva huippuhiihtäjä Tapani Niku. Urheilijat muodostivat valkoisellakin puolella kurinalaisimman ja taistelukuntoisimman osan miehistöstä etenkin sodan alkupuolella.
Punaiseen Suomeen jäi paljon valkoisia kannattaneita urheilijoita, joista osa pyrki siirtymään laillisen hallituksen hallussa olleeseen Suomeen. Osa jäi kiinni kohtalokkain seurauksin. Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja Valtteri Muukkonen kuoli Suinulan verilöylyssä pyrkiessään tamperelaisjoukon mukana valkoisten puolelle.
Urheilu viriää uudelleen
Ensimmäisenä urheilua harrastivat Suomessa olleet ulkomaalaiset sotilaat. Saksan Itämeren divisioonan miehistä koottu joukkue kohtasi ruotsalaisista vapaaehtoisten miehistön 27. toukokuuta. Peli päättyi tasan 2–2. Myöhemmin kesällä eri kaupungeissa pelattiin ystävyysotteluita suomalaisten ja saksalaisten välillä.
Uimalaitokset aloittivat toimintansa eri kaupungeissa heinäkuun alussa. Uimaseurat järjestivät suosittuja uimanäytöksiä ja pitivät uimakouluja. Suomen uintimestaruuskilpailut käytiin Lahdessa 10.–11. elokuuta. Ohjelmassa olivat vain naisten ja juniorien sarjat.
Yleisurheilun SM-kilpailut käytiin elo-syyskuun vaihteessa Eläintarhan kentällä Helsingissä. Tulostaso jäi melko heikoksi. Elmer Niklander voitti kuulantyönnön, kiekonheiton, moukarinheiton ja painonheiton. Juoksu-uransa alkumetreillä ollut Paavo Nurmi sijoittui neljänneksi 5000 metrillä. Jonni Myyrä voitti keihään. Albin Stenroos oli 10 000 metrillä toinen. Paavo Johansson voitti 5- ja 10-ottelun sekä keihään yhteistuloksen. Erik Wilén oli paras 400 metrin aitajuoksussa. Katsomossa nähtiin myös arvovieraita:
”Katselijoita saapui verrattain paljon, katsoen tuuliseen ja kylmänkolkkoon säähän, joka vahvasti häiritsi jokaisen lajin tuloksia ja tuntui hyppääjien ja heittäjien jaloissa ehkä vielä enemmän kuin juoksijoiden. Katselijoiden joukossa nähtiin myöskin kenraali Vilkman, ylipäällikkö von der Goltz, Saksan lähettiläs von Brück, majuri Stahel, lehtori Vilskman y. m.”
Painikilpailuita alettiin järjestää jo kesällä 1918. Ammunnan SM-kilpailut Helsingissä 22.–23. syyskuuta. Jalkapallon Suomen mestaruuden voitti Helsingin Jalkapalloklubi. Se kukisti cup-muotoisena pelatun kilpailun loppuottelussa Viipurin Reippaan 3–0.
Kesällä 1918 perustettiin jopa uusia urheiluseuroja. Viipurissa aloitti toimintansa Viipurin Urheilijat, jonka perustajat halusivat saada kaupunkiin voimakkaan yleisurheiluseuran. VU:sta tulikin pian yksi Suomen tunnetuimmista yleisurheiluseuroista. Vuonna 1918 toimintansa aloitti myös mm. Keravan Urheilijat.
SVUL erotti kapinaan osallistuneet
Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto toimi Suomen itsenäistyessä urheiluseurojen kattojärjestönä. Erillisen työväenseurojen keskusjärjestön perustamista oli suunniteltu 1910-luvulla, mutta ajatus edennyt toteutukseen. Edvard Valppaan ehdotuksesta perustettu Työväen Urheilulehti alkoi ilmestyä vuonna 1917, mikä osaltaan kertoi porvari- ja työväenseurojen välisten erimielisyyksien syvenemisestä.
Sisällissodan jälkeen urheiluelämässä jaosta tuli tosiasia, kun SVUL erotti seurat, jotka olivat joukko-osastona osallistuneet sotaan punaisten puolella tai joiden jäsenistä yli puolet oli kuulunut punakaartiin. Myös yksittäiset punakaarteihin liittyneet ja kansalaisluottamuksensa valtiorikosoikeuden tuomion vuoksi menettäneet jäsenet oli erotettava.
SVUL:n liittokokouksessa marraskuussa 1918 jyrkkää linjaa ajoivat etenkin itsekin sodassa haavoittunut K. E. Levälahti ja Arvo Vartia. Lauri Pihkala arvioi SVUL:n päätöksen oikeaksi, mutta pitivät tarpeellisena antaa ehdonalaiseen vapauteen päässeille mahdollisuus asteittaiseen armahdukseen. Pihkala tiukensi pian kantaansa: ”Marxilaisilta ei tarvita mitään”.
SVUL:n liittokokouksessa oli myös niitä, jotka olisivat olleet valmiit tyytymään huomattavasti lievempiin toimiin. Vartian ja Pihkalan ajama linja takasi sen, että SVUL oli vankasti itsenäisyyden alkuvuosina oikeistoporvarien käsissä.
Työväenseurat järjestäytyvät
SVUL:n päätös oli lopullinen sysäys Työväen Urheiluliiton (TUL) perustamiseen 26. tammikuuta 1919. Peruamiskokoukseen osallistuivat 56 seuran edustajat. Edustettuina oli yli neljäsosa maan työläisurheiluseuroista. TUL pyrki saamaan riveihinsä kaikki työläisseurat ja lisäksi porvariseuroissa urheilevan työväen. Järjestön oman tulkinnan mukaan oman liiton perustaminen oli tarpeen, jotta työläisurheilusta tulisi kiinteämpi osa työväenliikettä.
Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Eino Pekkala, joka oli voittanut Suomen urheilukuninkuuden (kymmenottelun) 1907, 1909 ja 1910. Kuninkuuskilpailuun kuului kymmenottelu ja voimisteluliikkeitä. Pekkala toimi TUL:n johdossa vuoteen 1927.
TUL:sta tuli 1920-luvullavasemmiston sisäisen valtakamppailun näyttämö ammattiyhdistysliikkeen osana. Urheilu houkutteli järjestöön runsaasti jäseniä, ja sosiaalidemokraatit ja kommunistit halusivat saada joukkojärjestön haltuunsa. Kamppailu päättyi 1927 sosiaalidemokraattien voittoon. Tämän ansiosta TUL vältti lakkauttamisen kommunistilakien nojalla. Vuodesta 1920 saamansa valtionavun järjestö menetti kahdeksi vuodeksi 1930-luvulla.
TUL sanoutui irti kaikesta kilpailuyhteistyöstä SVUL:n kanssa. Sen urheilijat eivät saaneet osallistua olympiakisoihin, vaan he kilpailivat vuosina 1921–1937 Työväen olympialaisissa. TUL:n tulkinnan mukaan porvariurheilu oli kansalliskiihkoista mitalienmetsästystä. Työväenlehdet pyrkivätkin vähättelemään suomalaisten olympiamenestyksen merkitystä pitkälle 1930-luvulle.
SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta alkoi vasta 1939, jolloin Suomi valmistautui Helsingin 1940 olympiakisoihin. Tätä ennen järjestöjen alaisten seurojen urheilijat saivat kilpailla keskenään vain urheilukenttien vihkiäiskilpailuissa sekä puulaakikisoissa.
Kirjallisuutta:
Seppo Hentilä. 1984. Suomen Työläisurheilun historia I. Työväen Urheiluliitto 1919–1944. Hämeenlinna: Karisto.
Jouko Kokkonen. 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri. Juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.
