Marraskuun 1917 yleislakko jakoi kansakunnan entistä enemmän kahtia. Valta siirtyi suuressa osassa Suomea muutamaksi päiväksi vasemmistolle. Vaikka lakko loppui, niin sen aikana jyrkentyneet asenteet säilyivät puolin ja toisin.
Poliittinen tilanne oli eduskunnan kokoontuessa marraskuun alussa 1917 erittäin jännittynyt. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet eduskuntaa laillisesti valituksi ja jättivät osallistumasta puhemiesten vaaliin. Puolue katsoi edustavansa vaalituloksesta huolimatta kansan syvien rivien tahtoa ja esitti eduskunnassa 1. marraskuuta Me vaadimme -julistuksen, joka julkaistiin työväenlehdissä. Julistuksen mukaan porvarit olivat saavuttaneet vaalivoittonsa rahan ja jopa vilpin voimalla.
Puolue vaati nopeita toimia elintarvikepulan ja työttömyyden lievittämiseksi. Porvarien perustamat lahtarikaartit (suojeluskunnat) oli lakkautettava. Julistuksen kovat sanamuodot oli tarkoitettu omien kannattajien vakuutteluun puolueen kyvystä hoitaa työväestön asioita ja pelottelemaan porvareita. Otto Ville Kuusisen mukaan puolue pyrki näyttämään ulospäin jyrkemmältä kuin se todellisuudessa oli.
Me vaadimme -julistus nostatti porvaripuolueissa kovia vastalauseita. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 julistuksen olevan sekä kielenkäyttönsä että sisältönsä puolesta ennennäkemätön.
”Sosialistien julistuksissa ja heidän sanomalehdissään on totuttu lukemaan melkein mitä väitteitä tahansa, mutta harvoin on sentään virallisen puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän lausuntoihin muutamille riveille saatu mahtumaan niin paljon tietoista perättömyyttä, kuin edellä selostamaamme ’vaatimusten’ esipuheeseen.”
Kenellä on valta Suomessa?
SDP osallistui kaikesta huolimatta lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Puolue kuitenkin arvosteli eduskunnan viivytelleen toimintansa aloittamista. Puolue väitti porvarien valmistelevan väliaikaisen hallituksen kanssa vallankaappausta eduskunnalta kolmimiehiselle valtionhoitajakunnalle.
Porvaripuolueet vastasivat arvosteluun nimeämällä sosialistit syypäiksi sekavaan tilanteeseen, johon oli johtanut valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18. heinäkuuta. Ne pyrkivät löytämään ratkaisun Suomen ja Venäjän välisen aseman määrittelyyn yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa.
Työväen järjestyskaartien perustaminen oli vauhdittunut lokakuun lopulla Suomen Ammattijärjestön annettua siihen kehottavan julistuksen, johon SDP yhtyi kuun lopussa. Perusteena oli porvarillisten suojeluskuntien toiminta, joille järjestyskaartit muodostivat työväenliikkeen näkökulmasta oikeutetun vastavoiman.
Elintarvikepula paheni ja työttömyys lisääntyi merkittävästi syksyn 1917 aikana. Parannusta ei ollut luvassa. Senaatin viljantuontiyritykset olivat pääosin epäonnistuneet. Vientimahdollisuudet olivat Venäjän-kaupan loputtua heikot. Kotimarkkinoilla kysyntää olisi jonkin verran ollut, mutta raaka-aineiden puute vaikeutti tuotantoa.
Bolsevikkikaappaus muutti asetelman
Ilmapiiriin vaikutti bolševikkien 7. marraskuuta tekemä vallankaappaus, joka tunnetaan lokakuun vallankumouksena. Erityisesti SDP:n vasemmistosiiven näkökulmasta kyseessä oli vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi tehty välttämätön toimenpide. Puolue oli tehnyt yhteistyötä bolsevikkien kanssa keväästä 1917 lähtien, sillä Leninin kansallisuuspolitiikka näytti sosiaalidemokraattien näkökulmasta turvaavan parhaiten Suomen riippumattomuuden. Kaappaus ei ollut uutisena täysin yllättävä, sillä huhuja siitä oli liikkunut yhä enemmän lokakuun lopulta lähtien.
Suomessa uuden neuvostohallituksen tärkein vallankäyttäjä Suomessa oli I. T. Smilgan johtama aluekomitea. Tilanne ei itse asiassa muuttunut kovin dramaattisesti, sillä väliaikainen hallitus oli menettänyt otteensa Suomesta jo syys-lokakuun vaihteessa. Bolševikkien vaikutusvalta oli Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa ja Helsinkiin ankkuroidussa Itämeren laivastossa suuri, mutta likikään kaikki venäläinen sotaväki ei ollut heidänkään komennossaan.
Väliaikaisen hallituksen kanssa käydyt neuvottelut Suomen asemasta menettivät merkityksensä. Aluekomitea yritti ottaa kenraalikuvernöörin tehtävät hoitoonsa. Se nimitti matruusi Pavel Siškon hoitamaan kenraalikuvernöörin tehtäviä ja Jukka Rahjan tämän apulaiseksi. Rahja kävi pääministeri E. N. Setälän puheilla ja yritti saada senaatin julkaisemaan kirjeen virallisissa lehdissä. Setälä ei tähän suostunut. Kansankomissaarien neuvosto myönsi 4.12.1917 aluekomitealle kenraalikuvernöörin jäljellä olleet valtuudet Suomessa.
Helsingin neuvosto, laivaston keskusneuvosto ja Tsentrobalt antoivat 7. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan sotatila jatkuu Suomessa. Perusteena olivat Saksan maihinnousu-uhka ja Suomen porvariston aseistautuminen, jonka tavoitteena oli sekä tukea saksalaisia että murskata työväestö.
Bolsevikit kehottivat suomalaisia sosialisteja ottamaan vallan. Heille oli syntynyt yhteistyön perusteella se käsitys, että valtaosa suomalaisista sosiaalidemokraateista oli lähellä bolševikkien linjaa. SDP oli toisaalta säilyttänyt läheisestä yhteistoiminnasta huolimatta itsenäisyytensä suhteessa bolševikkeihin, joiden poliittisen linjan olivat omaksuneet vain harvat suomalaiset sosiaalidemokraatit.
Vaikka vallankaappaus oli onnistunut, niin pääministeri Kerenskin paluu valtaan näytti mahdolliselta bolševikkien valtaannousua seuranneina päivinä. Bolševikit onnistuivat torjumaan Pietariin kohdistuneen välittömän uhan 12. marraskuuta mennessä. Tilanne jatkui kuitenkin epävarmana tämänkin jälkeen.
Leviääkö vallankumous Suomeen?
Puolueen, ammattijärjestön ja punakaartien johtajista venäläisen esikuvan mukaan muodostettu Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto aloitti toimintansa 9. marraskuuta. Se luonnehti mm. Työmiehen 11.11. julkaisemassa julistuksessa taistelun vallankaappaajia vastaan olevan menossa eduskunnassa. SDP:n edustajat pyrkivät estämään kolmimiehisen valtionhoitajakunnan valitsemisen ja saamaan heinäkuussa hyväksytyn valtalain voimaan.
”Porvarillisille edustajille ja ryhmille selitettiin tilanteen vakavuus, osotettiin, että köyhälistön kärsivällisyys on katkeamassa ja että porvarien päätöksen käytäntöönpano saattaisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin ja tuottaa tälle kansalle raskaita uhreja.”
Samaan aikaan Työväen järjestyskaartit tehostivat toimintaansa. Kaartien johtava toimikunta kiirehti Työmiehessä 10.11.1917:
”Työväen järjestyskaartin koko koneisto on saatava nyt nopeasti kuntoon, sillä tapaukset eivät odota. Päällystön ja miehistön on annetut ohjeet pantava nopeasti täytäntöön. Uusia kaartin osastoja on perustettava sinne, missä niitä ei vielä ole.”
Kentän paineet tuntuivat SAJ:n edustajakokouksessa 12. marraskuuta. Työväestön tilanne näytti synkältä, joten vallanotto näytti todelliselta vaihtoehdolta. Vallankumouksellinen keskusneuvosto hylkäsi vallankaappaussuunnitelman 12. marraskuuta äänin 18–8. Tämän jälkeen porvarit oli määrä painostaa yleislakolla hyväksymään ”Me vaadimme” -julistuksen.
Sosiaalidemokraatit esittivät 12. marraskuussa eduskunnassa julistuksen vaatimuskohdista muotoiltuja lakiehdotuksia, joita puhemies Johannes Lundson ei kuitenkaan ottanut käsittelyyn. Porvarilliset puolueet eivät halunneet taipua paineen alla toisin kuin heinäkuussa 1917. Suomen Ammattijärjestö antoi Helsingissä pitämässään kokouksessa julistuksen, jossa se vaati eduskuntaa hyväksymään SDP:n vaatimukset tai muuten edessä oli yleislakko. Työväen vallankumouksellisen keskusneuvosto julisti lakon alkavaksi keskiyöllä 13.–14. marraskuuta.
”Työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt”
Työväen vallankumouksellinen Keskusneuvosto korosti lakon alussa antamassaan julistuksessa porvarien pakottaneen työväen ottamaan kovat keinot käyttöön.
”Nyt on työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt. Kun sen edustajain ja keskusjärjestöjen ponnistukset eivät ole voineet taivuttaa porvaristoa myönnytyksiin, on työläisten itse pakko puhua semmoisella kielellä, jota porvariston on ymmärrettävä.
Porvaristo on tukkinut työväeltä tavalliset taistelutiet. Se on pakottanut työväen joukkotoiminnan tielle. Sillä tiellä eteenpäin leipää ja oikeutta vaatimaan!”
Lakkokomiteat ottivat kaiken vallan käsiinsä etenkin teollisuuspaikkakunnilla. Työt pysähtyivät lakkojohdon suunnitelmien mukaisesti. Valtaosa Suomen lehdistä ei ilmestynyt lakon aikana. Muutamien maaseutukaupunkien lehdet painettiin myös lakon aikana.
Tiedonvälitystä hallitsivat yleislakon aikana perustetut sosiaalidemokraattiset tilapäisjulkaisut. Helsingissä ilmestyi Työväen vallankumouksellinen tiedotuslehti, Kotkassa Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti, Kuopiossa Lakkokomitean Tiedonantolehti, Oulussa Kumoustietoja, Tampereella Wallankumouksellisen Keskusneuvoston Tiedonantoja, Turussa Sos. Dem. Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti ja Vaasassa Vallankumouksellisen Johtavan Komitean Tiedonantolehti.
Järjestyskaartien päätehtävänä oli pitää järjestystä. Myös miliisi liittyi kaartiin lakon aikana. Tehtäviin kuului myös ”pidättää henkilöt, joiden havaitaan olevan vaarallisissa hankkeissa työväkeä vastaan”. Väljä muotoilu antoi mahdollisuuden tulkita määräystä vapaasti. Vallankumouksellinen keskuskomitea korosti lakon alkuvaiheissa, että järjestyksen on säilyttävä. Komitea ilmoitti, että omavaltaisuuksiin tullaan puuttumaan.
”Suurlakon aikana on järjestys ja kuri säilytettävä moitteettomana. On muistettava, että vallankumous ei ole samaa kuin ilkivalta ja anarkia. Työväen järjestetylle joukkotoiminalle on epäjärjestys vahingoksi. Provokaattorit ja muut pimeät ainekset koettamat varmaan myös käyttää tilaisuutta hyväkseen ja työväen toimintaa vahingoittaakseen.
Kaikki yritykset tuollaisiin tekoihin jos sellaisia havaitaan, viipymättä ilmoitettava työväen järjestyskaartille, että se voisi ryhtyä toimiin niiden estämiseksi. Ryöstöihin ja varkauksiin tai ilkitöihin osallisia tullaan pitämään työväenasian vihollisina ja heitä tullaan kohtelemaan sen mukaan.”
Julistus ei riittänyt estämään väkivallantekoja ja ryöstöjä. Suojeluskuntalaisten ja muita työväenliikkeen vastustajien pidätykset sekä aseiden etsinnät johtivat yhteenottoihin. Lakon aikana menehtyi ainakin 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväenkaartilaista keskinäisissä yhteenotoissa. Yhteensä 34 ihmistä kuoli yleislakon aikaisissa levottomuuksissa.
Punakaartilaiset muun muassa hajottivat venäläissotilaiden tukemana 17. marraskuuta Porvoon lähistöllä Saksanniemessä toimineen ratsupoliisikoulun. 350 miehen joukkoa johti pietarinsuomalainen bolsevikki Aleksanteri Wastén, joka oli Adolf Taimin veli. Retkikunta takavarikoi poliisikoulun hevoset ja surmasi kaksi kartanon henkilökuntaan kuulunutta miestä. Porvoossa Wasténin osasto pakotti suojeluskunnan luovuttamaan aseensa työväenyhdistykselle.
Erityisen kovaotteisesti toimi Viipurin kaartin lentävä osasto, jota johti Heikki Kaljunen. Hän kohteli vangiksi joutuneita suojeluskuntalaisia raa’asti.
Eduskunta työskenteli vallanottouhan varjossa
Eduskunta jatkoi toimintaansa yleislakon aikana. Se hyväksyi 15.–16. marraskuuta uudet kunnallislait ja lain 8-tunnin työajasta. Eduskunta totesi myös, ettei korkeinta valtaa voida siirtää valtionhoitajakunnalle, vaan julistautui Santeri Alkion kompromissiehdotuksen pohjalta itse korkeimman vallan käyttäjäksi. Lakon alussa esitetyt immat vaatimukset oli täytetty.
Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto pohti lakon aikana ryhtymistä vallanottoyritykseen. Käytännössä vallankumouksen ensimmäinen vaihe oli jo toteutunut paikallisesti merkittävässä osassa Suomea. Rautatieasemat, poliisiasemat, puhelinkeskukset ja lennätintoimistot olivat punakaartilaisten valvonnassa. Mallia oli saatu Pietarista bolševikkien toiminnasta, josta lehdet olivat kertoneet seikkaperäisesti.
Keskusneuvosto päätti 16.11. klo 5 ryhtyä äänin 14–11 ryhtyä toimiin vallanottamiseksi. Neuvosto kumosi kuitenkin päätöksensä jo klo 7 äänin 13–12. Pääsyynä pyörtämiseen oli se, ettei kukaan halunnut ryhtyä johtamaan epävarmalta näyttänyttä hanketta. Tämän jälkeen oli ryhdyttävä lopettamaan lakkoa, mikä oli kiihkeän ilmapiirin vallitessa vaikeaa, vaikka Me vaadimme julistuksessa ja lakon alussa esitetyistä tavoitteista pääosa oli toteutunut. Työväenliikkeen johdon pääosa halusi lopettaa lakon myös laittomuuksien lisääntymisen vuoksi.
SDP:n eduskuntaryhmän enemmistö asettui kannattamaan laillisen ja parlamentaarisen hallituksen muodostamista. Vallankumouksellinen Keskusneuvosto hyväksyi eduskuntaryhmän päätöksen 18.11. Äänet menivät tasan 8–8, jolloin puheenjohtajana toimineen Kullervo Mannerin ääni ratkaisi. Varsinaisen lakon lopettamispäätöksen neuvosto teki äänin 7–5. Se perusteli päätöstä siirtymisestä ”luokkataisteluun ilman suurlakkoa”. Tämä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus parlamentaarista tietä. SAJ ja kaartit vastustivat päätöstä. Niiden mielestä punainen hallitus oli saatava aikaan ilman eduskuntaa vallankumouksen kautta.
Lakkoliikkeen johto viivytteli lopettamispäätöksen julkistamista, koska se pelkäsi kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä ne pelkäsivät lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkui Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä muita paikkakuntia pitempään. Se päättyi 19.11. kun työväestölle annettiin lupaus punaisen hallituksen muodostamisesta. SDP:n eduskuntaryhmä jättikin 20. marraskuuta eduskunnan puhemiehelle Johannes Lundsonille punaisen senaattorilistan, jolla pääministerinä oli Oskari Tokoi.
Vaikka lakko loppui, niin kaikilla paikkakunnilla ei palattu likikään lakkoa edeltäneeseen tilanteeseen. Työväenjärjestöt pitivät saamansa vallan itsellään kokonaan tai osittain.
Kahtiajako syveni
Porvarilliset lehdet ilmestyivät jälleen 20. marraskuuta. Ne tuomitsivat erittäin jyrkin sanoin yleislakon aikana eri puolilla maata tapahtuneet murhat ja ryöstöt. Työväenlehdet joutuivat selittelemään kaartilaisten toimintaa, jota ne eivät halunneet avoimesti tuomita. Lakko kuitenkin osoitti, että osa järjestyskaarteista oli muuttunut punakaarteiksi, jotka eivät enää olleet SDP:n tai SAJ:n johdettavissa.
Maltilliset voimat joutuivat yleislakon jälkeen ja osin myös jättäytyivät sivuun sekä porvarillisella puolella että työväenliikkeessä. Maalaisliitto, joka ennen lakkoa oli pyrkinyt sovittelemaan sosiaalidemokraattien ja porvarien näkemyksiä, siirtyi lopullisesti porvarileiriin. Tapahtumien seurauksena suojeluskunnat alkoivat muuttua yhä selvemmin hallituksen joukoiksi.
Venäläisvastainen mieliala voimistui bolševikkien ilmaistua tukensa yleislakolle. Järjestyskaartit saivat myös aseita venäläisiltä. Osaltaan ilmapiiriä kiristi kurittomien venäläissotilaiden tekemät ryöstöt, joihin osallistui myös suomalaisia rikollisia.
Kirjallisuutta:
Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.
Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.
Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.
Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.
Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.
