Vuosi 1918 oli kurja myös Kiuruvedellä. Sisällissodan pahimmat kauhut jäivät kuitenkin kauas Pohjois-Savon perukoista.
Suomessa ja koko Venäjän imperiumissa koitti vapauden ja toivon aika, kun Nikolai II joutui luopumaan vallasta maaliskuussa 1917. Kiuruvedellä järjestetty kansalaiskokous, johon osallistuivat kaikki kansalaispiirit, lähetti onnittelusähkeen Venäjän valtakunnanduumalle.
Riemu haihtui pian ja vaihtui kamppailuksi vallasta porvarien ja sosialistien välillä. Sosiaalidemokraateilla oli eduskunnassa vuoden 1916 vaaleissa saatu yksinkertainen enemmistö. Vaa’ankielenä oli maalaisliitto. Tilannetta pahensi elintarvikepula, joka syveni viljantuonnin Venäjältä tyrehdyttyä. Suomi sai vuoden 1917 alussa yli kaksikolmasosaa syömäviljastaan Venäjältä. Kiuruvedelläkin tunnettiin ukrainalainen ruis ja vehnäänkin oli jo totuttu.
Levottomuutta lisäsi maassa ollut venäläinen sotaväki, jonka kuri heikkeni nopeasti vuoden 1917 aikana. Sotilaita oli myös sisämaassa muun muassa tekemässä linnoitustöitä. Kiuruvedellä ei rakennettu linnoitteita, joten paikkakunnilla näkyi vähän venäläistä sotaväkeä, mikä rauhoitti oloja. Järjestys säilyi kunnassa muutenkin hyvin. Etelä- ja Länsi-Suomen maatalouslakot eivät ulottuneet. Myöskään uittotyömailla ei keväällä 1917 ollut isoja lakkoja. Viinankeittäjiä sen sijaan paljastui tuon tuosta.
Eduskunta hyväksyi sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja itsenäisyysmielisten porvarien äänin 18. heinäkuuta valtalain, joka olisi tehnyt eduskunnasta päättäjän Suomen sisäisissä asioissa. Venäjän väliaikainen hallitus ei tapahtunutta hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan. Päätös oli katkera sosiaalidemokraateille. Lokakuun alun vaaleissa eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen.
Punainen paikkakunta
Kiuruvedellä SDP:n kannatus oli vahva. Puolue sai lokakuun eduskuntavaaleissa yli 57 prosenttia äänistä. Vaalituloksen voi arvioida kuvanneen hyvin poliittisia mielialoja, sillä äänestysprosentti (76 %) oli selvästi korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.
Valtakunnallisen vaalitappion kärsineen SDP:n johto radikalisoitui ja jyrkät mielipiteet saivat yhä enemmän tilaa työväenliikkeessä. Suomen Ammattijärjestö kehotti 20. lokakuuta perustamaan työväen järjestyskaarteja. SDP hyväksyi päätöksen ja kaartien perustaminen sai vauhtia.
Järjestyskaartit ottivat suurimman osan Suomesta valvontaansa marraskuun yleislakon aikana. Kiuruveden vastaperustettu kaarti varmisti osaltaan, että lakko pitää. Kiuruvedellä ei kuitenkaan tehty elintarvikkeiden tai aseiden etsintöjä, joiden yhteydessä tapahtui väkivallantekoja eri puolilla Suomea.
Vilho Saastamoisen johtama järjestyskaarti keskittyi nimensä mukaisesti järjestyksenpitoon toisin kuin osa kaarteista, jotka syyllistyivät erilaisiin laittomuuksiin. Saastamoisesta tuli päällikkö, koska hän oli käynyt sotaväen. Hän oli myös ollut Amerikassa ja tutustunut siellä sosialismiin. Kaartin toimintaan osallistuivat poliisit Robert Drufva ja Juho Ruotsalainen.
Suojeluskunta aloitti toimintansa yleislakon loppuvaiheissa 18. marraskuuta 1917. Sen päälliköksi valittiin Antti Tikkanen. Kyläosastot aloittivat toimintansa kirkonkylässä, Luupuvedellä, Lapinsalossa, Kalliokylässä, Niemiskylässä, Aittojärvellä, Rytkyllä, Toiviaiskylässä ja Honkarannalla. Aseistuksena suojeluskuntalaisilla oli puolenkymmentä kivääriä, muutama pistooli ja kolme Viipurista saatua käsipommia. Toiminta alkoi tehostua, kun kuusi miestä lähti suojeluskuntakursseille Kuopioon vuoden 1918 alussa.
Yhteinen itsenäisyysjuhla
P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi 4. joulukuuta itsenäisyysjulistuksen, jonka toteuttamiseen tähtäävät toimet eduskunta hyväksyi kaksi päivää myöhemmin. Suomen itsenäisyys tarvitsisi ensin Venäjän tunnustuksen, jota Svinhufvudin hallitus Venäjällä valtaan nousseelta bolsevikkihallitukselta vastentahtoisesti pyysi. Kansankomissaarit antoivat tunnustuksen 31. joulukuuta. Ranskan, Saksan ja Pohjoismaiden tunnukset tulivat nopeasti.
Tunnustusten tultua oli aihetta juhlaan. Kiuruvedellä sosialistit ja porvarit viettivät yhteistä juhlaa Suomen itsenäisyyden kunniaksi 20. tammikuuta. Juhlakulkue lähti työväentalolta ja päätyi nuorisoseurantalolle. Tilaisuus pidettiin sosiaalidemokraatti Olli Partasen kuntakokouksessa tekemän aloitteen pohjalta. Kokous hyväksyi Partasen ponnen, jonka mukaan sen osallistujat ”tunsivat kiitollisin ja hartain mielin että olemme vapaan ja itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisia”.
Yhteinen juhla ei ollut itsestäänselvyys. Porvarit ja sosialistit järjestivät suurelta osin omat juhlansa. Näin tapahtui myös Helsingissä, jossa porvareilla ja sosialisteilla oli omat juhlansa viikon välein.
”Sisäinen sota” alkaa
Ilmapiiri oli Kiuruvedellä tammikuussa 1918 jännittynyt, mutta normaaliin arkeen suuntautunut. Maaliskuuksi suunniteltujen kunnallisvaalien valmistelut olivat meneillään. Rautatien rakentaminen Iisalmen ja Ylivieskan välillä oli alkamassa, kun senaatti sai vahvistettua ratasuunnan Kiuruvedellä. Huhut ratatöistä toivat väkeä Kiuruvedelle.
Kiuruveden näkökulmasta sisällissodan syttyminen oli yllätys. Sodan alkaminen ei juurikaan näkynyt, vaan Savon pohjoiskulmalla vain seurattiin tilanteen kehittymistä. Ainoastaan porvarilehdet ilmestyivät valkoisten hallussa olevassa osassa Suomea. Luetuimpia niistä olivat Kiuruvedeltä Salmetar, Savon Sanomat ja Savo. Lehtien kertomasta välittyy, miten vaikea tilannetta oli aluksi hahmottaa.
Savo julkaisi 29. tammikuuta kenraali Mannerheimin ”sisäisen sodan” johdosta antaman julistuksen: ”Jos eivät punakaartilaiset alistu laillisen hallitun vallan alle tulevat maan harmistuneet talonpoikaisjoukot ase kädessä itse tuomitsemaan maan petturit”. Sota kosketti nopeasti myös Savoa. Jo 2. helmikuuta Savo-lehti kertoi Varkauden punakaartin ja Pieksämäen suojeluskunnan kahakasta: ”Näin on siis Savossakin alkanut sisällissota, josta koko ajan olemme väestöä mitä ankarimmin varottaneet.” Kiuruvetisten lukemat lehdet käyttivät sodasta sen kestäessä eniten nimeä kansalaissota. Toiseksi yleisin oli vapaussota ja myös sisällissota esiintyi lehtien palstoilla.
Aseita suojeluskunnalle
Kiuruvesi jäi kauan rintamalinjan valkoiselle puolelle. Kapinajohtajat olivat tienneet, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa. Pohjois-Suomen punakaartien he toivoivat pystyvän sitomaan valkoisten voimia ja jopa muodostamaan pitkäaikaisia kapinapesäkkeitä. Tähän ei ollut kuitenkaan vähäisen aseistuksen vuoksi käytännön mahdollisuuksia.
Punaisten hallinnassa olleessa Etelä-Suomessakin maaseudun työväenjärjestöt lähtivät mukaan kapinaan usein enemmän velvollisuudentunnosta kuin vallankumousinnosta. Kapinamieli oli korkeimmillaan suurissa kaupungeissa ja teollisuustaajamissa. Kiuruvedellä työväenyhdistys lähinnä tarkkaili tilanteen kehitystä.
Suojeluskuntalaiset ryhtyivät sen sijaan Kiuruvedellä toimiin osallistuakseen kapinan kukistamiseen. Ensimmäisenä tavoitteena oli saada lisää aseita. Sodan syttyminen ei näkynyt välittömästi Kiuruvedellä. Suojeluskuntalaiset päättivät hankkia aseita Pohjanmaalta, josta niitä oli saatavissa. Venäläiset oli riisuttu maakunnassa aseista hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn C. G. Mannerheimin johdolla. Matkalle lähti helmikuun alussa Antti Tikkasen johdolla neljä miestä kahdella hevosella.
Tikkanen lähetti pyynnön saada aseita Mannerheimille Vaasaan. Mannerheimin puolesta tuli vastaus, ettei aseita ollut saatavissa. Kiuruvetiset liittyivät tähän jälkeen Ylivieskassa eteläpohjalaisiin, jotka olivat menossa Ouluun osallistuakseen kaupungin punaisten ja venäläisten kukistamiseen. Valkoiset valtasivat Oulun 3. helmikuuta. Varajoukkoon määrätyt Kiuruveden miehet saivat Oulusta mukaansa 63 kivääriä, panoksia ja käsikranaatteja.
Välikohtaus työväentalolla
Kiuruvedellä ei näkynyt helmikuun alussa kapinan merkkejä. Aseiden hakumatka ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Joidenkin tietojen mukaan punakaarti asetti saatuaan tiedon retkestä vartiot tienvarsille ottaakseen aseet haltuunsa. Tämän vuoksi aseet vietiin varmuuden vuoksi ensin Niemiskylän Niskalaan ja kuljetettiin sieltä kirkonkylään ja osittain edelleen Iisalmeen.
Pahin välikohtaus sattui illalla 5. helmikuuta, kun Kiuruveden työväentalolle tuli kahdella hevosella aseistautuneita punakaartilaisia Iisalmesta. On mahdotonta täysin luotettavasti selvittää, mitä Kiuruvedellä tapahtui. Välikohtauksesta tuomittujen punakaartilaisten ja suojeluskunnan antamien lausuntojen perusteella voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan.
Iisalmesta tuli kahdella hevosella punakaartilaista ottamaan selvää tilanteesta Kiuruvedellä. Heillä oli mahdollisesti tarkoituksena riisua tilaisuuden tullen suojeluskuntalaisilta aseet. Toista hevosta ajaneen Paavo Rissasen mukaan häntä oli pyydetty Kiuruvedelle ”ottamaan lahtareilta aseita”. Pienen partion mahdollisuudet toteuttaa tämä aie olisivat kuitenkin olleet hyvin rajalliset.
Punakaartilaisten ”lentävää osastoa” johti kuulustelupöytäkirjojen mukaan Pekka Kauppinen. Kiuruvedelle menon tarkoituksena oli Uuno Grönforssin mukaan karkottaa huligaanit Kiuruvedeltä. Retken alkusysäyksenä olisi ollut Kiuruvedeltä tulleen tuntemattoman varkautelaismiehen kertomus paikkakunnalla olleista tuntemattomista miehistä. Aseistuksena miehillä oli kaksi Berdan-kivääriä, kolme muuta kivääriä ja ainakin yksi käsiase.
Työväentalolle kokoontui iisalmelaisten tultua Kiuruveden punakaartin johtohenkilöitä. Kaartin päällikkö Vilho Saastamoinen tapasi matkalla työväentalolle maltillisiin sosiaalidemokraatteihin lukeutuneen V. H. Kämäräisen, joka kertoi Saastamoisen vakuuttaneen hänelle, ettei missään tapauksessa ryhdy aseellisen toimintaan. (Kämäräinen toimi kunnallispolitiikassa Kiuruvedellä ja kuului eduskuntaan 1939–1945 SDP:n ryhmässä. Hänkin oli omaksunut sosialismin Amerikan-vuosinaan.)
Osapuolten muistikuvat tapahtumasta poikkesivat kovasti toisistaan. Suojeluskunnan esikunnan kesäkuussa valtiorikosoikeudelle antaman lausunnon mukaan työväentalolta ammuttiin useita kymmeniä laukauksia suojeluskuntalaisia päin. Punakaartilaiset myönsivät ampuneensa joitakin laukauksia ilmaan.
Kuulusteluissa punakaartilaiset vähättelivät tapahtumaa, jota suojeluskuntalaiset suurentelivat sodan päätyttyä korostaakseen tehneensä osansa vapaussodassa. Joka tapauksessa tilanne laukesi iisalmelaisten lähtöön takaisin Iisalmeen.
Kiuruvesi valkoisten haltuun
Kiuruvedellä valtasuhteet tulivat selväksi, kun 60–70 suojeluskuntalaista otti 7. helmikuuta työväentalon hallintaansa. Iisalmessa punakaartin toiminta päättyi 10. helmikuuta, kun se antautui Kajaanin suojeluskuntalaisten piiritettyä työväentalon.
Nuorisoseurantalosta tuli suojeluskunnan komentopaikka. Sen kautta lähti miehiä rintamalle. Suojeluskunnan tehtävänä oli huolehtia myös huollosta. Armeija tarvitsi vaatteita, elintarvikkeita, hevosia ja hevosille heiniä.
Valkoisen armeijan miehistö koostui aluksi vapaaehtoisista ja värvätyistä. Vapaaehtoisia alkoi lähteä rintamalle senaatin 6. helmikuuta antaman julistuksen pohjalta. Kiuruvedeltä lähti 14. helmikuuta 45 miestä johtajanaan J. Favorin. Kuopiossa he saivat tehtäväkseen siirtää osan Suomen Pankin kultavarannosta Jyväskylään.
Miehet osallistuivat myös Varkauden valtaukseen. Toinen 44 miehen joukko lähti 18.2. Paavo Jauhiaisen johdolla suoraan Varkauteen. Kiuruvetiset osallistuivat punaisten pisimpään valkoisten alueella hallitsevan paikkakunnan valtaukseen. Suojeluskuntalaisista Vilho Knuutinen haavoittui ja kuoli Varkauden sairaalassa vammoihinsa. Tappiot kärsineet punaiset joutuivat ankarien rankaisutoimien kohteeksi. Heti taistelujen päätyttyä ammuttiin 80 miestä. Kiuruveden miesten osallistumisesta teloituksiin ei ole tietoa.
Sotasyynistä riviin
Laillinen hallitus täydensi joukkojaan aloittamalla kutsunnat vuoden 1878 asevelvollisuuslain perusteella. Kiuruvedellä ne toteutettiin 27.2–2.3.1918. Parisataa kutsuntoihin määrättyä jäi syytä ilmoittamatta pois, mutta osa heistä oli muulla paikkakunnalla tai Amerikassa.
Taisteluihin osallistui sisällissodassa valkoisten puolella 390 miestä, joista vapaaehtoisia oli noin 40 prosenttia. Vapaaehtoisista talollisiin lukeutui 42, torppareihin ja vuokraviljelijöihin 71, tilattomiin 31, kauppa-apulaisia oli 5 ja kansakoulunopettajia 2. Torpparien ja tilattomien suuren osuuden selittäjä on ilmeisesti Kiuruvedellä vahvasti vaikuttanut herännäisyys.
Varkauden jälkeen kiuruvetisiä osallistui taisteluihin Mäntyharjulla, Tampereella ja Viipurissa, jonka valtaus huhtikuun lopussa merkitsi viimeisen punaisten alussa olleen suuren kaupungin kukistumista. Viipurin kiivaissa taisteluissa kaatui yhdeksän kiuruvetistä. Suurin osa heistä menetti henkensä Patterinmäellä. Lisäksi ainakin 16 kiuruvetistä haavoittui Viipurissa. Epätoivoisilla punaisilla oli käytössään runsaasti konekiväärejä, jotka niittivät hyökkääjien rivejä.
Viipurin valtauksen jälkeen ammuttiin 200 venäläistä pelkästään heidän kansallisuutensa takia. Kiuruveden miesten osallisuudesta verilöylyyn ei ole tietoa, mutta tietoisia he siitä olivat. Vappuna valkoiset nöyryyttivät punaisia marssittamalla vangit työväen juhlapäivänä läpi kaupungin.
Valkoisten puolella kaatui ainakin 17 miestä. Suurimmat sankarihautajaiset pidettiin helluntaimaanantaina 20. toukokuuta, jolloin tapahtui kahdeksan vainajan siunaus.
Kapinan jälkiselvittelyt
Työväenjärjestöjen toiminta kiellettiin Ylä-Savossa täysin 22. helmikuuta. Työväentalo oli takavarikoituna valtiolle vuoden 1919 alkupuolelle asti. Poliisit Drufva ja Ruotsalainen erosivat maaliskuussa kaartiyhteyksien takia.
Vasemmistolaisia kuoli sisällissodan jälkiselvittelyissä kolme. Hämärissä olosuhteissa joutui Kiuruvedellä ammutuksi kaksi miestä. Heistä toinen oli huhtikuun alussa vankina kirkonkylällä. Toinen ammuttiin toukokuussa heti kiinnioton jälkeen Koivujärvellä. Yksi kiuruvetinen teloitettiin Karjalan kannaksella sodan loppuvaiheissa.
Kesäkuusta 1918 alkaen edesottamuksia alkoivat selvitellä valtiorikosoikeudet. Kiuruveden punakaartin johtohenkilöt Vilho Saastamoinen, Kalle Hägglund, Antti Närhi ja Paavo Hyvönen saivat pitkälti suojeluskunnan esikunnan lausuntojen pohjalta kukin neljän vuoden kuritushuonetuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa kuudeksi vuodeksi. Syynä oli valtiopetokseen osallistuminen, josta vahvinta näyttöä olivat kaartin perustaminen helmikuun 5. päivän tapahtumat.
Suojeluskunnan esikunta näyttää tulleen toisiin ajatuksiin, kun tuomitut valittivat valtiorikosylioikeuteen. Esikunnan jäsenet joko vakuuttivat itse punakaartilaisten pyrkineen hillitsemään iisalmelaisten toimia tai vahvistivat samansisältöisiä lausuntoja antaneiden kansalaisten olevan luotettavia. Tuomiot alenivat kahteen vuoteen. Lyhytkin tuomio oli vaarallinen, sillä Kuopion vankileirin olot olivat huonot. Leirin noin 2 500 vangista kuoli lähes viidesosa. Kaikkien tuomiot olivat sen verran lieviä, että he pääsivät syksyllä 1918 ensimmäisessä punavankien armahduksessa ehdonalaiseen vapauteen.
Myös kiinnijääneet iisalmelaiset saivat Kiuruveden tapahtumien perusteella tuomiot. Niiden lieventämisanomuksia puolsi Iisalmen suojeluskunnan päällikkö Santeri Sahlström. Iisalmelaistenkin tuomiot lyhenivät valituksen jälkeen.
Punavankeja ratatyössä
Punavankeja oli kesällä 1918 töissä Iisalmi–Ylivieska -ratatyömaalla. Kiuruvedellä oli heitä varten pieniä leirejä Honkarannassa Honkamäen riihessä, Ryönänjoella ja ilmeisesti työväentalolla. Ratatöissä oli Kuopiosta, Varkaudesta ja Tampereelta kotoisin olleita vankeja.
Valtakunnallista julkisuutta Kiuruveden vangit saivat, kun Uudessa Päivässä moitittiin 14. syyskuuta vankien kohtelun olevan liian lievää. Lehti oli saanut tietonsa Kiuruvedeltä Helsinkiin saapuneelta henkilöltä.
”Kertojamme tiedon mukaan vartijat eivät pidä ollenkaan väliä vangeista, vaan saavat nämä vapaasti liikuskella, käydä m. m. työmaalta Kiuruveden kirkonkylässä ilman vahtia, ottaa osaa paikkakunnalla toimeenpantaviin iltamiin ja tansseihin. Vartijoiden kertojamme sanoi kyllä näön vuoksi olevan vartioimispuuhissa, mutta kuuluvat he huvikseen vain paukuttelevan pyssyjään. Mitään todellista ja tarkkaa vartiointia ei ole.”
Uusi Päivä arvioi, että kerrotussa oli perää, mikä todisti vartijoiden leväperäisyydestä. Lehden mielestä asia oli tutkittava, minkä jälkeen oli ryhdyttävä tarvittaessa toimenpiteisiin. Asia todennäköisesti raukesi armahduksiin syksyllä 1918.
Kohti normaalielämää
Sisällissodan aiheuttama kahtiajako näkyi syvänä suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmeniä. Yksi valtakunnallinen jako syntyi osuustoimintaliikkeeseen jo sisällissodan alla. Kun Kiuruveden Työväen Osuuskauppa päätti syksyllä 1916 liittyä työväenliikkeen kannattajien perustaman Osuustukkukaupan jäseneksi, niin sen porvarijäsenet toteuttivat tuuman omasta osuuskaupasta. Kiuruvedellä Osuusliike Elo perustettiin 1917 ja se aloitti toimintansa marraskuussa.
Kunnallisella tasolla oli kuitenkin etsittävä yhteisymmärrystä, kun paikallisesta demokratiasta tuli todellisuutta heti sodan jälkeen. Sosiaalidemokraatit saivat Kiuruvedellä osallistua jo joulukuussa 1918 toimitettuihin kunnallisvaaleihin. Puolue sai 13 valtuutettua 30-jäseniseen valtuustoon. Olli Partasesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja. Valtuustossa oli löydettävä sopu oppivelvollisuuden toimeenpanosta, köyhäin- ja sairaanhoidosta ja vanhustenhoidosta.
Nälkä oli vieraana monessa kodissa Kiuruvedelläkin vuoden 1918 mittaan. Pettua käytettiin yleisesti, vaikka tilanne ei ollut likikään Suomen surkein. Ruuanpuute alkoi helpottaa keväällä 1919, kun Suomeen saatiin elintarvikkeita Amerikasta. Tilanne parani vuoden 1919 hyvän sadon ansiosta. Vienti alkoi vetää, kun suomalaiselle sahatavaralle oli kysyntää jälleenrakennuksen vauhtiin päässeessä Euroopassa. Kauppansa teki myös sanomalehtipaperi, jota oli aiemmin viety Venäjälle. Tämä tiesi töitä hakkuu- ja ajomiehille.
Toukokuusta 1919 alkaen toteutettu torpparivapautus muutti suurimman osan vuokraviljelmistä itsenäisiksi pientiloiksi. Niidenkin tuotteille oli kysyntä, sillä nälkäkriisistä toipuva Suomi halusi kehittää maataloutta omavaraisuuden turvaksi.
