SDP siirtyi lopullisesti vallankumouslinjalle, kun sen puolueneuvosto valitsi 22. tammikuuta kumousmielisen puoluetoimikunnan, joka sai laajat toimivaltuudet.
Vallankumousta kannattavien ote puolueesta oli vahvistunut marraskuun lopun puoluekokouksesta lähtien. Tampereella 16.–19. joulukuuta 1917 pidetyssä työväenjärjestyskaartien yleiskokouksessa kaartit olivat vielä hyväksyneet periaatteen, jonka mukaan ne toimivat puolueen valvonnassa ja käyttivät virallisesti järjestyskaartien nimeä. Toisaalta SDP:n puoluetoimikunnan esitykseen perustuneiden sääntöjen mukaan kaartien ylin johto kuului puolueelle, mutta johdon oli määrä siirtyä vallankumoukselliselle elimelle, mikäli sellainen muodostettaisiin.
Turku oli käytännössä punakaartien hallinnassa yleislakosta lähtien. Paikalliseksi voimahahmoksi nousi miliisipäällikkö William Lundberg. Miliisilakon aikana jouluviikolla kaupunki joutui laajamittaisen ryöstelyaallon kohteeksi. Maltilliset sosiaalidemokraatit tuomitsivat anarkistiseksi leimatun toiminnan, mutta puoluetoimikunta ei ottanut jyrkkää kantaa sitä vastaan. Toisaalta puoluesihteeri Matti Turkia ja puoluetoimikunnan turkulainen jäsen K. H. Wiik yrittivät saada Lundbergin erotetuksi Turun miliisin johdosta.
Tampereen kokouksessa vähemmistöön jääneet kaartilaiset sanoutuivat irti alistussuhteestaan puolueeseen Helsingin työväentalolla 6. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa. Heidän edustamansa kaartit muuttuivat samalla virallisesti punakaarteiksi. Tilaisuuden voimahahmoja on pietarinsuomalainen bolševikki Adolf Taimi. Turun miliisipäällikkö William Lundberg puhui kokouksessa vallanoton puolesta, kuten oli tehnyt useaan otteeseen jo aiemmin. Toisaalta Helsingissä toimi edelleen järjestyskaarteja, jotka olivat maltillisemmalla linjalla ja tunnustivat edelleen puolueen johtoaseman.
Päätös lujasta päätösvallasta johtaa vastalauseryöppyyn
Eduskunta antoi 12. tammikuuta porvaripuolueiden äänin senaatille valtuudet luoda luja järjestysvalta. Päätös herätti voimakasta vastustusta työväenliikkeen piirissä. Vallankumouslinjalle se oli uusi todiste porvarien pyrkimyksestä tukahduttaa työväenliikkeen toiminta. Osa maltillisista sosiaalidemokraateista tulkitsi eduskunnan ratkaisun vahvistaneen nimenomaan vallankumouslinjan otetta puolueesta.
Helsingin punakaartien päällikkökunta hyväksyi 14. tammikuuta päätöslauselman, jonka mukaan puoluekokous oli kutsuttava koolle päättämään vallanotosta. Muutoin ”jos tilanne vaatii, on kaartin ylimmän johdon otettava vallankumousasiain johto omiin käsiinsä”. Muodollisesti lauselma alistettiin kaartien hyväksyttäväksi, mutta päälliköiden 113–4 hyväksymänä se kertoi radikaalien kaartien kannan.
SDP:n puoluetoimikunta pyrki säilyttämään asemansa työväenliikkeen johdossa. Toimikunta antoi 15. tammikuuta Työmiehessä julkaistun, O. V. Kuusisen laatiman julistuksen, jossa se ilmoitti kutsuneensa puolueneuvoston koolle 19. tammikuuta päättämään menettelytavasta. Toimikunta esitti, että ”tulevaan puoluekokoukseen asti puolueemme valtiollisen menettelyn ohjaaminen uskotaan erityisesti asetettavalle valtuuskunnalle, johon kutsutaan myös S. Ammattijärjestön sekä Työväen järjestyskaartin edustajia: nykyiselle puoluetoimikunnalle jätetään ainoastaan puolueen säännöllisten juoksevain asiain hoito”. Julistuksen tarkoituksena oli säilyttää puolueen auktoriteetti punakaartin piirissä, mutta sen merkitsi samalla puolueen johdon siirtymistä vallankumouslinjalle.
Vallankumous vai parlamentaarinen linja?
SDP:n puolueneuvosto ja eduskunta olivat saaneet marraskuun puoluekokoukselta tilanteen niin vaatiessa oikeuden päättää, jatkaako puolue parlamentaarisella linjalla vai lähteekö se yrittämään vallankumousta. Puolueneuvosto kokoontui 19.–22.1.1918 käsittelemään ”vallan valtaamiskysymystä”.
Otto Ville Kuusinen korosti alustuksessaan vallankumouksellisen mielialan vallitsevan ja piti aseellista yhteenottoa väistämättömänä. Kokouksessa kumouslinjaa kannattivat muun muassa Evert Eloranta, William Lundberg, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. Myös puoluesihteeri Matti Turkia oli kallistunut vallanoton kannalle.
Terävimmät puheenvuorot vallankumouksen puolesta käyttivät punakaartin johtajat Ali Aaltonen ja William Lundberg sekä bolševikit Adolf Taimi ja Jukka Rahja. Heistä Taimi oli neuvoston jäsen, Rahjalla oli puhe- ja läsnäolo-oikeus. Rahja sanoi Venäjän työväenluokan tarvitsevan apua kaikilta maailman työläisiltä apua taistelussa kapitalisteja vastaan. Hän moitti suomalaisia työläisiä siitä, ettei heillä ollut uskallusta ryhtyä toimiin.
”Suomessa on työväenluokalla paljon paremmat vallankumoustekomahdollisuudet kuin muualla, mutta täällä on pelkuruutta. Rohkeutta puuttuu täällä työväestöltä. Vallankumouksessa on otettava huomioon porvarien vastustus. Selvä peli, joko valta itsellemme, tai avustakaamme rehellisesti porvareiden politiikkaa. Kun työväki varustetaan aseilla, on sille myös annettava tilaisuus niitä käyttää vallankumouksen hyväksi. Puolueen keskusorgaanien taholta on ryhdyttävä pontevasti toimimaan tähän suuntaan. Vallankumouksen etunenänsä täytyy sosialistipuolueen kulkea.”
Huomautti (August -JK) Vesalle että Kautsky on erehtynyt koko solan aikana, sodan syistä ja tarkoitusperistä, joten sen lausunnot eivät kelpaa. Kuvaili vallankumous teoriaa, miten Marxin teoriat ovat pettäneet. Venäjän vallankumous on todisteena siitä. Marx uskoi teollisuuden keskittymiseen ennenkuin vallankumous voi tulla. Venäjällä se kehittyi pankkikapitalismin kautta vallankumoukseen. On lähdettävä lopulliseen taisteluun ja voitto on varma.”
Keskustelussa tuli selvästi esille etenkin Helsingin ja Turun mielialojen ero suhteessa muihin kaupunkeihin ja varsinkin maaseutuun. Tyytymättömyydestä ei ollut missään pulaa, mutta sen perussyynä ollutta elintarvikepulaa ei ratkaistaisi vallanotolla. Matti Aalto ennusti aseellisen toiminnan johtava tappioon:
”Rahjan ehdotusta yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ja eduskunta työn hylkäämisestä en kannata. Ei esimerkiksi elintarvepulaa voida kivääreillä ratkaista. Joukot ovat vallankumouksellisia juuri elintarvekysymyksen takia. Niistä maista joista olemme toivoneet viljaa esimerkiksi Venäjältä emme ole sitä saaneet. (…) Kun olen vakuutettu, että lähtiessämme aseelliseen hyökkäykseen kärsimme tappion. Viime suurlakkotapahtumat ovat selvänä todistuksena tästä. Jos saamme vallan, onko mahdollista vallan pitäminen ja mitä sen jälkeen tehdään.”
Kyllä vallankumous tempaa mukaansa
Kullervo Manner luotti siihen, että vallankumoukseen tempautuisivat ”olosuhteitten pakosta (…) mukaan nekin työläisjoukot, jotka eivät varsinaisesti luota aseelliseen toimintaan”. Tämän vuoksi oli oltava valmiina toimimaan, jos ”osa lähtee vallankumouksen tielle”, mitä sosiaalidemokraatit eivät voineet ryhtyä vastustamaankaan porvarien kanssa.
Puolueneuvosto hylkäsi puoluetoimikunnan esityksen vallankumoustoimikunnan asettamisesta 21. tammikuuta äänin 18–11. Tämän jälkeen Sirola ilmoitti eroavansa toimikunnasta. Manner, Kuusinen ja Eloranta yhtyivät ilmoitukseen.
Koko puoluetoimikunta erosi, minkä jälkeen puolueneuvosto joutui pakkotilanteeseen. Edvard Gylling oli jo ennen äänestystä esittänyt ajatuksen puoluetoimikunnan täydentämisestä: ”Otettakoon puoluetoimikuntaan lisävoimia jyrkempien vasemmistolaisten taholta, siten saadaan oloissa korjaus.” Äänestyksen jälkeen hän uudisti ehdotuksensa.
Puolueneuvosto käsitteli tilannetta 22. tammikuuta. Maltillisista jäsenistä osa piti toimikunnan jäsenten eroilmoituksia tuomittavana. Puolueneuvoston jäsenistä Järvi ”oli pahoillaan siitä tyranni vallasta, jota Helsinkiläiset puoluetoimikunnan jäsenet, jopa puoluesihteerikin eilen harjottivat”. Abraham Harjula arveli, että ”tuntuu olevan jotain salaista tällaisen menettelyn takana”. Hetken näytti jopa siltä, että puolue voisi hajota. Gylling otti jälleen esille ehdotuksensa toimikunnan täydentämisestä.
Arvostelusta huolimatta puolueneuvosto valitsi yksimielisesti uuden viidellä jäsenellä laajennetun puoluetoimikunnan, johon kuuluivat entisistä jäsenistä Evert Eloranta, O. V. Kuusinen Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Edvard Gylling, Matti Turkia ja K. H. Wiik. Uusia jäseniä olivat Adolf Taimi, Antti Kiviranta, Eero Haapalainen, Lauri Letonmäki ja Emil Elo.
Puoluetoimikunnan uusi kokoonpano oli vallankumoushenkinen. Jäsenistä vain Gylling suhtautui varauksellisesti vallanottoon ja Wiik vastusti sitä. Vuosina 1905–1905 puolueeseen liittyneet maisteri- ja ylioppilassosialistit lähtivät viemään puoluetta kohti vallankumousta yhdessä radikaalien punakaartilaisten kanssa.
Eduskuntaryhmä sai tietoa tilanteesta, mutta sen kantaa ei varsinaisesti kysytty. Laajennettu puoluetoimikunta järjestäytyi Sirolan laatiman suunnitelman pohjalta vallankumousorganisaatioksi. Se jakautui puoluetoimikunnaksi ja uusista jäsenistä koostuvaksi toimeenpanevaksi komiteaksi.
Kohti kumousta
Suomen sisäinen tilanne kärjistyi SDP:n puolueneuvoston kokouksen aikana. Lappeenrannan punakaartilaiset ja Taavetin suojeluskuntalaiset kävivät tulitaistelun Taavetissa. Viipurissa punakaartilaiset piirittivät suojeluskuntalaisten asevarastonaan käyttämän Pietisen huonekalutehtaan. Rakennuksen valtaus johti useita kuolonuhreja vaatineeseen taisteluun. Karjalan suojeluskuntalaiset valmistelivat samaan aikaan Viipurin ottamista hallintaansa, mistä kantautui huhuja myös neuvoston kokoukseen.
Vallankumousyrityksen valmistelu eteni jo puolueneuvoston kokouksen aikana. Viipurista lähti seitsemän vaunullista punakaartilaisia junalla Pietariin. Mitä ilmeisimmin he lähtivät hakemaan Pietarista Leninin lupaamia aseita, joiden kuljetusta kaartilaisten oli määrä suojata. Radanvarren punakaartit valmistautuivat samaan aikaan turvaamaan asejunan kulun Suomen puolella.
Myös venäläisen sotaväen toimeliaisuus lisääntyi. Uusi Päivä julkaisi 18.1.1918 uutisen Suomen aluekomitean sotilasosaston edellispäivän ”Isvestijassa” ilmestyneestä sotilasasiain kansankomissaari Podvoiskin sähkösanoman, jossa annettiin toimenpiteistä rautateiden vartioimiseksi: ”Liikkuvan kaluston ia yleensä ratojen valvomiseksi on järjestettävä aseellinen asemien, liikkeessä olevien junien vartiointi sekä joukko-osastoja valvomaan matkustajain juniin menoa.”
Kirjallisuutta:
Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.
Turo Manninen. 1992. Tie sotaan. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 1. Irti Venäjästä. Helsinki: Valtionarkisto.
