SDP yritti ottaa vallan Suomessa tammikuun lopussa 1918. Vallankumouksen alkamisen merkiksi syttyi punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa 26. tammikuuta klo 23.00. Varsinainen kapina alkoi vasta myöhään seuraavana iltana.
SDP oli siirtynyt lopullisesti vallankumouslinjalle puolueneuvoston kokouksessa 19.–22. tammikuuta. Neuvosto valitsi lisätyn puoluetoimikunnan, jonka kaikki viisi lisäjäsentä olivat kumouksen kannattajia. Toimikunnan 12 jäsenestä 10 oli vallanottoyrityksen kannalla.
Puoluetoimikunta jakautui 23. tammikuuta poliittiseksi ja toimeenpanevaksi toimikunnaksi, jonka jäseniksi tulivat vallanottoa kannattaneet Eero Haapalainen, Adolf Taimi, Antti Kiviranta, Lauri Letonmäki, Emil Elo ja Evert Eloranta. Haapalaisesta tuli seuraavana päivänä toimeenpanevan toimikunnan puheenjohtaja.
Tiedossa oli, että Pietarista oli tulossa asejuna lastinaan Leninin lupaamat 15 000 kivääriä ja muut aseet. Työväen järjestyskaartien yleisesikunta oli määrännyt 23.1.1918 Etelä-Suomen punakaartit liikekannalle kolmeksi päiväksi suojaamaan asejunan kulkua. Viipurissa tilanne oli kärjistynyt Karjalan suojeluskuntalaisten yritettyä kaupungin haltuunottoa. Suojeluskuntalaiset vetäytyivät, mutta tilanne Viipurissa muistutti sotatilaa.
Puoluetoimikunta pohti tilannetta 24. tammikuuta. Sen jäsenet epäröivät vielä vallanoton aloittamista. Seuraavana päivänä toimikunta ryhtyi vallanoton valmisteluihin. Eero Haapalainen esitteli laatimansa toimintasuunnitelman ja sosiaalidemokraattisen ministerilistan.
Aloite otettava omiin käsiin
Ratkaisevan päätöksen tekoa jarrutti se, etteivät Pietarista luvatut aseet olleet saapuneet. Puoluetoimikunta kallistui silti vallanoton kannalle, kun tilanne kiristyi. Sen jäsenistä näytti, että aloite oli otettava omiin käsiin ennen kuin porvarit ehtisivät toimia.
Senaatti julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat omiksi joukoikseen. Vastatoimena toimeenpaneva komitea ja järjestyskaartien esikunta julkaisivat Työmiehessä 26.1.1918 julistuksen, jossa kehotettiin työväestöä olemaan valmiita toimintaan. Saman päivän iltana toimeenpaneva komitea määräsi työväenkaartit liikekannalle seuraavana yönä klo 24.00. Senaattorit ja kaikki johtavat porvarilliset poliitikot oli vangittava, yliopisto, lääninhallitukset, virastot ja pankit oli vallattava. Vallanottosuunnitelmiin kuului myös kaikkien sotilaallisesti tärkeiden kohteiden miehittäminen. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin siirrettävä seuraavaan päivään klo 22:een, sillä mitään varsinaisia suunnitelmia ei ollut.
Vallanottoon ryhtyviä työväenjohtajia kiinnosti erityisen paljon venäläisen aluekomitean suhtautuminen yritykseen. Periaatteellinen kannatus oli tiedossa. Aluekomitean puheenjohtaja Ivars Smilga sanoi Eero Haapalaiselle venäläissotilaiden pysyvän aloillaan punakaartien lähtiessä liikkeelle, mutta olevan valmiita toimimaan tarvittaessa. Punakaartilaiset saivat kuitenkin kapinan alkaessa aseita ainakin Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Viipurissa.
Elämä jatkui melko normaalisti Helsingissä hermostuneissa merkeissä 26.–27. tammikuuta. Clas Thunberg voitti 500 ja 5000 metriä Kalevan-Veikkojen kilpailuissa 26. tammikuuta. Suomen Palloliitto piti vuosikokouksensa vielä 27. päivänä ja valitsi uudeksi puheenjohtajakseen Erik von Frenckellin. Porvarilliset lehdet ilmestyivät. Ennenaikainen tieto senaatin jäsenten pidättämisestä levisi pylväsjulisteissa.
Vallanoton näennäinen helppous
Helsinki heräsi vallankumouksen keskelle. Porvarilliset lehdet eivät enää ilmestyneet, kadut olivat täynnä aseistettuja punakaartilaisia ja Työmies julisti vallankumouksen alkaneen.
Vallankumouksellisten tavoitteena ollut vallanotto oli toteutunut. Sen suunnitteluun osallistuivat ainakin punakaartien ylipäällikkönä joulukuusta 1917 toiminut Ali Aaltonen ja Adolf Taimi. Toimeenpaneva komitea syrjäytti Aaltosen jo 27. tammikuuta ja valitsi tilalle toimittaja Eero Haapalaisen. Syynä olivat Aaltosen alkoholinkäyttö ja tyytymättömyys hänen toimintaansa vallanoton valmistelussa. Haapalaisesta tuli siten vallankumouksen sotilasjohtaja. Siviilijohtajaksi nousi Kullervo Manner. Punaisena hallituksena toiminut kansanvaltuuskunta otti käyttöönsä senaatin talon, mikä vertauskuvallisesti kertoi vallan vaihtumisesta.
Vallankumouksellisilla oli itse asiassa jo kokemusta vallanotosta marraskuulta 1917 ja käytettävissään tuoretta tietoa bolševikkien toiminnasta Venäjällä. Vallanotto oli onnistunut marraskuun yleislakon aikana helposti. Periaatteessa sama toistui tammikuun lopussa 1918. Keski- ja Pohjois-Suomessa punakaartit eivät kuitenkaan kyenneet toimintaan samassa määrin kuin yleislakon aikana. Suojeluskunnat olivat valmiimpia vastamaan punakaartien liikehdintään.
Senaatti jäi vangitsematta
Punakaartilaiset ottivat pääkaupungissa hallintaansa valtion virastot, Helsingin kaupungin hallinnon, postit, lennättimen ja rautatieasemat. Vallanotto takelteli silti myös Helsingissä. Suurin takaisku oli senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin ja sen muiden jäsenten pääseminen karkuun. Lisäksi neljä senaattoria oli lähtenyt Vaasaan. Otto Ville Kuusinen totesi tapahtuneen puolueneuvoston kokouksessa 4. helmikuuta 1918:
”Ei ole asiat tosin mennyt kaikki kuten olimme toivoneet. Senaatin vangitseminen olisi ollut tarpeen, mutta koneisto ei toiminut kuten oli aijottu. Oli uutta koko tapahtuma, siksi ymmärrettävä asiata.”
Vallanottoa ja etenkin aseellisen toiminnan aloittamista haittasi asejunan matkan viivästyminen suojeluskuntalaisten hyökkäyksen vuoksi. Junan kimppuun Kämärän aseman luona hyökännyt noin 90 miehen joukko sai aikaan sekasorron. Taistelussa kuoli 17 ja haavoittui yhteensä 53 miestä. Yksi haavoittuneista oli saattuetta johtanut Jukka Rahja. Sisällissota alkoi viimeistään tästä taistelusta.
Asejuna ehti Helsinkiin vasta tammikuun lopussa ja Tampereelle se pääsi vasta 2. helmikuuta. Siihen saakka punakaartit olivat aiemmin hankittujen ja venäläisiltä kapinan alussa saatujen aseiden varassa. Helsingin punakaarti kävi hakemassa kiväärit jäätä pitkin Viaporista. Taivalta valaisivat venäläisen panssarilaivan valonheittimet.
Vallankumoukseen lähteneillä johtavilla sosiaalidemokraateilla oli sinänsä varsin realistinen kuva tilanteesta. Marraskuun puoluekokouksessa ja tammikuun puolueneuvoston kokouksessa oli todettu, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa, mutta muu osa maasta jäisi suojeluskuntien hallintaan.
Realismin vastakohtana oli luja usko vallankumouksen voittoon kaikesta huolimatta. Kullervo Manner toivoi asioiden lähtemään kehittymään suotuisasti, kunhan valta oli otettu. Sama toiveajattelu leimasi koko nopeasti suunniteltua kumousyritystä. Kapinajohto toivoi suojeluskuntien alueelle jäävien kaartien ryhtyvän senaatin joukkoja merkittävästi haittaavaan toimintaan.
Kirjallisuutta:
Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota I. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Manninen Ohto. 1993. Taistelevat osapuolet. Teoksessa Manninen Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. taistelu vallasta. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Volanen Risto & Lehtinen Lasse. 2018. Miten vallankumous levisi Suomeen. Helsinki: Otava.
