SDP:n ylimääräinen puoluekokous Helsingin Työväentalon isossa salissa 25.–27.11.1917. (Työväen Arkisto)
Sosiaalidemokraatit joutuivat pohtimaan marraskuun lopun puoluekokouksessaan, viekö työväestön asemaa parhaiten eteenpäin eduskuntatyö vai kumouksellinen toiminta. Puolue jätti molemmat toimintalinjat avoimiksi. Neuvosto-Venäjän tervehdyksen kokoukseen toi kansallisuusasiain kansankomissaari Josef Stalin, joka rohkaisi suomalaisia tovereita vallankumoukseen.
SDP kutsui marraskuun lopussa koolle ylimääräisen puoluekokouksen käsittelemään puolueen toimintalinjaa. Kokous käsitteli myös yleislakon seurauksia ja puolueen suhtautumista hallituskysymykseen.
Helsingin työväentalolla 25.–27.11.1917 pidetyn puoluekokouksen tärkein asia oli menettelytapakysymys. Kokous yritti ratkaista, asettuuko puolue vallankumoukselliselle vai parlamentaariselle linjalle. O. V. Kuusinen alusti yleistilanteesta tuoden esille molempien toimintalinjojen eri puolet. Seth Heikkilä esitti 18 puoluekokousedustajan allekirjoittaman kannanoton, joka asettui selväsanaisesti tukemaan parlamentaarista toimintaa. Muun muassa K. H. Wiik tuki Heikkilää laajassa puheenvuorossaan. Yleiskeskustelun jälkeen Eetu Salinin ehdotuksesta suoritetussa äänestyksessä kokousedustajat asettuivat äänin 59–43 kannattamaan parlamentaarista toimintalinjaa.
Äänestystulos oli tappio SDP:n kesäkuussa 1917 valitulle johdolle, joka oli tukenut lähes vallankumoukseen johtanutta yleislakkoa. Asia siirtyi menettelytapavaliokuntaan, jossa muotoiltu päätöslauselma antoi puolueneuvostolle ja eduskuntaryhmälle valtuudet käyttää sekä parlamentaarisia että vallankumouksellisia keinoja.
”Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia tilapäisesti joko hallitus- ja valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin taikka sosialidemokraattien osanottoa sellaiseen kokoomushallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkitkoon kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko jommastakummasta menettelystä odotettavissa sosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa ja jos tulevat yhdenmukaiseen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuudesta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittu.”
Puoluekokous hyväksyi päätöslauselman useiden äänestysten jälkeen lopulta äänin 70–43. Erityisesti parlamentaarisin linjan kannattajat, kuten Eetu Salin, Anto Huotari ja Evert Huttunen olivat tyytymättömiä päätökseen. He pitivät päätöstä poikkeamisen työväenpuolueen perinteiseltä ja myös tuloksia tuottaneelta toimintalinjalta. Radikaalimmalle toiminnan kannattajat perustelivat linjaansa sillä, että muutoin tuloksia ei ollut saavutettavissa.
Stalin innosti kumouslinjalle
Neuvosto-Venäjän uuden hallituksen lähettäminä puoluekokoukseen osallistuivat Josef Stalin ja Aleksandra Kollontai. Pietarinsuomalainen bolševikki Jukka Rahja toimi tulkkina. Stalin osallistui muun muassa SDP:n puoluetoimikunnan kokoukseen 25.11. Suomessa useaan otteeseen vieraillut Kollontai liikkui Eino Ketolan mukaan enemmän kulisseissa.
Kansallisuusasiain kansankomissaari Stalin käsitteli puoluekokouksen päätöspäivänä pitämässään puheessa Suomen ja Venäjän suhdetta. Hän lupasi niin Suomen kuin muiden Venäjän kansojen voivan päättää itse omista asioistaan.
”Täysi vapaus elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle, samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältäpäin Suomen kansaan nähden! Tällaiset ovat Kansankomissaarien Neuvoston politiikan periaatteet. Vain tällaisen politiikan avulla voidaan luoda Venäjän kansojen keskinäinen luottamus.”
Stalin korosti toisaalta, että työväenluokan kohtalot ovat kansallisuuksista riippumatta yhteisiä. Hän kehotti suomalaisia sosialisteja tekemään vallankumouksen, jolle hän lupasi kaiken tuen.
”Tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta. Tällaisessa ilmapiirissä kelpaa vain yksi taktiikka, Dantonin taktiikka: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta!
Jos tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.”
Stalin tiedusteli ennen paluutaan Pietariin, haluaako SDP kansankomissaarien neuvoston esittävän manifestin Suomen kysymyksestä. Suomalaiset sosiaalidemokraatit jäivät kuitenkin tässä vaiheessa odottavalle kannalle.
Lähteet:
Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki, Tammi.
Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.
Menettelytapakysymys: Kuusisen alustus ja keskustelu sen pohjalta
Puoluetoimikunta, joka oli kutsunut tämän ylimääräisen puoluekokouksen nimenomaan menettelytapakysymystä ratkaisemaan, ei ollut hankkinut siitä kirjallista alustusta, vaan oli antanut kysymyksen maisteri О. V. Kuusisen suullisesti alustettavaksi. Hän loi alustuksessaan laajan katsauksen työväenliikkeemme vaiheisiin, yhteiskunnalliseen kehitykseen meillä ja eri luokkien välisiin voimasuhteisiin.
Erittäin laajasti käsiteltiin asiain kehitystä maaliskuun vallankumouksen jälkeen, valtalakitaistelua, eduskunnan hajoitusta, elintarvekurjuuden lisääntymistä, uusia vaaleja, eduskuntataistelua korkeimman vallan käytöstä, järjestyskaartien muodostamista sekä lopuksi äskeistä suurlakkoa ja sen yhteydessä esiintyneitä tapahtumia.
Alustus oli suurimmalta osaltaan selostavaa laatua. Varsinkin suurlakon aikana ja sen jälkeen on puolueen keskuudessa esiintynyt kaksi toisilleen vastakkaista virtausta. Toiset tahtovat käytäväksi aktiiviseen taisteluun vallasta porvarien kanssa, toisten mielestä taas ei sillä mitään pysyvää voitettaisi, vaan voisi työväen entinenkin vaikutusvalta maan asioihin vähentyä.
Ensinmainittu ajatustapa panee pääpainon ulkoparlamentaarisille keinoille, joiden tukena meillä on tarvittaessa käytettävissä järjestyskaartin voima. Jälkimmäiset tyytyvät pelkkään parlamenttaariseen taisteluun, myöntäen kuitenkin, että järjestyneen työväen painostusta on käytettävä uudistusten ajamiseksi eduskunnallista tietä. Niinikään edelliset hyväksyvät hallitusvallan valtaamisen laitontakin tietä, jälkimmäiset vain eduskunnan kautta.
Alustaja tarkasteli kummankin menettelytavan mahdollisuuksia, itse kuitenkaan kiinteästi sanomatta, kummanko menettelytavan hän hyväksyy. Jos aktiivisen toiminnan tielle asetutaan, on luultavaa että suurkaupungeissa ja yleensä Etelä-Suomessa työväestö voisi pitää vallan käsissään. Pahemmin olisi Pohjanmaan ja Savon laita. Siellä olisivat porvarit suojeluskuntineen voimakkaammat. Mutta kun työväestöllä olisi hallussaan maan tärkeimmät osat, se ehkä vähitellen voisi vakiinnuttaa valtansa ja toteuttaa ”Me vaadimme” julistuksessa esitetyt valtiokoneiston kansanvaltaistuttamisvaatimukset.
Kun esim. äänioikeus olisi laajennettu kaikille 20 vuotta täyttäneille kansalaisille, niin työväen valta silloin voisi pysyä parlamentaarisilla keinoillakin. Porvaristo on tällä hetkellä kiukkuisimmillaan ja haluaa kostaa työväelle äskeisen suurlakon tapahtumista. Sen vuoksi olisi epäilyttävää asettua heidän armoilleen. Mutta samalla ei ole itseltämme salattava sitäkään, että jos aktiivinen esiintymisemme epäonnistuu, jos siinä joudumme häviölle, niin seuraukset tulevat olemaan hirvittävät: työväenliike murskautuu kokonaan niin perinpohjin, ettei se siitä nouse ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Tämäkin on otettava huomioon menettelytapoja valittaessa.
Jos taasen hyväksytään yksinomaan parlamenttaarisiin keinoihin uskovain puoluetoverien kanta, johon sisältyy määrätyissä oloissa ja ehdoilla kokoomushallitukseenkin astuminen, on pidettävä huoli, ettei asetuta suorastaan polvilleen porvarien edessä. Tätäkin menettelytapaa noudattaen voidaan kyllä puolustaa välttämättömiä työväenluokan oikeuksia, kun vaan pysytään selvän luokkapolitiikan kannalla.
Kokouksessa käytävässä keskustelussa ja sen jälkeen suoritettavassa valiokuntakäsittelyssä arveli alustaja kyllä selviävän, kumpaako menettelytapaa puolueen enemmistö pitää oikeampana ja sitä päätöstä on sitten kaikkien noudatettava, jotka tahtovat puolueeseen kuulua.
Keskustelu asiasta tuli pitkälliseksi ja käytiin sitä marraskuun 25 p:nä koko iltapäivä Helsingin työväenyhdistyksen talon juhlasalissa sekä 26 p:nä Säätytalolla sos.dem. eduskuntaryhmän huoneessa aina k:lo 2 asti päivällä, jolloin kokous keskeytettiin eduskunnan istunnon vuoksi. Tässä alustavassa keskustelussa ilmeni kolme suuntaa. Ensimmäiseen kuuluivat ne, jotka halusivat julistettavaksi maassa köyhälistön diktatuurin ja otettavaksi hallitusvallan työväen käsiin. Toinen suunta painosti parlamenttaarisen toiminnan tärkeyttä, jota tietä puolue ennenkin on parhaat tulokset saavuttanut. Näiden välillä oli pienempi määrä edustajia, jotka tahtoivat kulkea keskitietä ja jollain tavoin yhdistää molempia mielipiteitä.
Diktatuuria kannattamaan taipuvista puhujista on mainittava m. m. Yrjö Sirola, O. Tuomi, Eero Haapalainen, Ali Aaltonen, K . Manner, A. Taimi, Väinö Jokinen y. m. Parlamentaariselta suunnalta puhuivat m. m. Eetu Salin, Seth Heikkilä, Evert Huttunen, Taavi Tainio, Anton Huotari, K. H. Viik, Paavo Leppänen, V. Vankkoja, Alex. Halonen, J. Rainio. A. Lindell, M. Airola, J. Raitio, P. Lönngrén, K. Ahmala, V. Annala y. m. Molempien suuntien keskitietä koettivat esittää m. m. K. M. Evä, E. Elo, O. Elfving, J. Lankila, A. Wesley у. m.
Asian käsittelyn aikana saapui kokoukseen Helsingin järjestyskaartin lähetystö, johon kuului Miettinen, Manninen ja eräs kolmas. Miettinen vaati saada esittää kaartilaisten vaatimukset, jotka sisältyivät siihen, että puoluekokouksen on päätettävä ottaa hallitusvalta vaikkapa väkivaltaisin keinoin. Ellei puoluekokous tätä vaatimusta noudata, on kaarti tuleva kokoukselle näyttämään, että se saa puoluekokouksen tottelemaan. Kokoussalissa nousi tämän johdosta suuri melu ja edustajat huusivat, ettei kaartilla ole oikeutta tulla tänne kokousta terrorisoimaan. Puhujalle osoitettiin voimakkaita ”alas” ja ”ulos” huutoja.
Tämän johdosta nousi kaartin toinen edustaja Manninen puhumaan, huomauttaen Miettisen puhuneen omaan laskuunsa, järjestyskaartin valtuuttamatta häntä sellaiseen. Puhuja paheksui Miettisen puheen muotoa ja vakuutti, että järjestyskaarti tulee toimimaan sopusoinnussa puolueen kanssa ja sen määräyksiä noudattaen. Tämä saikin kokouksen sitten rauhoittumaan.
Y. Sirola piti laajan puheen, jossa koetti todistella, että asema on nyt tullut sellaiseksi, että ainoastaan parlamenttaarista toimintaa suosittelevain toverien keinoilla ei päästä eteenpäin. Porvaristo on asestautunut ja tahtoo saada yliotteen. Työväen olisi jo ajoissa asetuttava tosiasiain pohjalle. Kun puoluekokous ei yhtä hyvin edusta kaikissa paikallisjärjestöissä esiintyviä mielipiteitä kuin esim. sellainen edustajakokous, jossa olisi edustajia jokaisesta kunnallisjärjestöstä, ilmoitti puoluetoimikunnassa liikkuneen sellaisia ajatuksia, että olisi ensi keväänä, ehkä toukokuussa, pidettävä kunnallisjärjestöjen edustajakokous, jossa perusjärjestöjen edustajat saisivat päättää, mitä politiikkaa olisi noudatettava.
Moitiskeli sitä, että joukko puolueen jäseniä oli alkanut pelätä joukkojen vallankumouksellista toimintaa. Tiukkasi tämän suunnan edustajia tulemaan esiin ja julistamaan mitä he vaativat tehtäväksi.
Eero Haapalainen sanoi vallan ottamisen viivyttelyillä vain pahennettavan työväen asiaa. Jos hänellä olisi puoli pataljoonaa järjestyskaartia, valloittaisi hän sillä koko Etelä-Suomen. Parlamenttarismiin uponneet pelkäävät suotta porvarien suojeluskuntia. Nykyisestä tilasta ei päästä ilman selvää otetta.
Ali Aaltonen viittasi kyminlaaksolaisten järjestyskaartien esiintymiseen suurlakon aikana ja sanoi porvarien olevan hiljaa, kun aletaan siihen tapaan esiintyä. Väinö Jokinen mainitsi aina olleensa rauhan mies, mutta nyt arveli olevan tarpeen jyrkän esiintymisen, muuten kapitalistivalta nujertaa meidät.
Taavi Tainio käytti kaksikin laajaa puhevuoroa, joissa tahtoi osoittaa, että työväestö vain vahingoittaisi asiaansa, jos se tarttuisi aseihin ja ryhtyisi käyttämään diktatuurin keinoja. Eikä siihen ole mitään tarvettakaan. Jo äskeisen suurlakon aikana oli meille vahinkoa kaikenlaisista kurittomista kaarteista. Maamme ei ole mikään Venäjä. Jos yritämme täällä samaa kuin venäläiset bolshevikit, on kohta vastassamme asestettu porvarillinen maailma. Se ei ole yhtä helposti voitettu kuin Venäjän heikko porvaristo. Venäläiseen apuun ei ole luotettava eikä sen apu ole toivottavaakaan. Tulemme täällä toimeen omin voiminkin. Puolueen on paras pysyä entisellä parlamenttaarisen toiminnan tiellä, jolla parhaat voitot on saavutettu.
Alex. Halonen leimasi diktatuurin ja aseellisen toiminnan puuhat kerrassaan järjettömiksi. Rynnistääkin saa silloin kuin voimaa on, mutta siinä on katsottava, etteivät housut repeä. Niin käy varmasti diktatuurihommien yrittäjille. Parasta olisi tehdä niinkuin Savonlinnassa hänen johdollaan tehtiin: kuopattiin sekä porvarien että sosialistien aseet samaan kaivoon.
Lähde:
Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.
parlamentarismi / puoluekokous / SDP / vallankumousHuttunen, Evert / Wesley, August / Elo, Eemil / Aaltonen, Ali / Sirola, Yrjö / Haapalainen, Eero / Airola, Matti / Taimi, Adolf / Tainio, Taavi / Salin, Eetu / Kuusinen, Otto Wille × Seth Heikkilän puheenvuoro parlamentaarisen linjan puolesta
Seth Heikkilä sanoi puhuvansa useiden sellaisten puoluetoverien nimessä, joilla on takanaan pitkä työpäivä tässä puolueessa. Näiden toverien mielestä ovat diktatuurihommat puolueen turmio. Puolueemme on saavuttanut kaikki voittonsa valtiollisen järjestymisen, ammatillisen liikkeen, parlamenttaarisen ja kunnallisen toiminnan sekä kulutusosuustoiminnan kautta. Niihin on edelleenkin turvauduttava.
Aseelliset haaveet olisivat työväenluokalle turmiollisina hyljättävät. Puolueessa riitelee nyt kaksi suuntaa. Puoluekokouksen tulisi asettua tinkimättä parlamentaariselle kannalle. Keskustelun pohjaksi ja puoluekokouksen päätösehdotukseksi esitti seuraavat ponnet, jotka kokouksessa 18 läsnäolevaa henkilöä oli allekirjoittanut:
Puoluekokous lausuu:
"1) Sosialidemokratian päämäärän saavuttamiseen on edelleen pyrittävä valtiollisen, ammatillisen ja kulutusosuustoiminnallisen järjestäytymisen sekä parlamenttaarisen ja kunnallisen toiminnan kautta, ja julistaa puolue hylkäävänsä anarkistiset ja anarkososialistiset taistelutavat sekä muistuttaa puoluelehtien ja suullisen valistustyön harjoittajien velvollisuutta teroittaa joukoille tästä johtuvia menettelytapoja.
2) Puolueen keskusjohdon muodostamat tilapäiset järjestökaartit on kehitettävä työväen kehittyneiden menettelytapojen mukaisiksi, puolueen valvonnan alla ja vastuulla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että ne tukevat puolueen ja työväenluokan toimintaa sekä pyrkimyksiä eivätkä niitä hajoita ja vahingoita.
3) Kokoukselle esitetystä hallituskysymyksestä lausuu kokous:
Köyhälistön diktatuurille, jolla puolueen keskuudessa nykyään on kannatusta, ei taloudellisesti kehittymättömässä maassamme ole riittäviä edellytyksiä ja olisi se vallankin nykyisen nälänhädän ja työttömyyden aikana omiaan yhä enemmän lisäämään työväenluokan kärsimyksiä.
Puhdas sosialidemokraattinen hallitus, kun sillä ei eduskunnassa ole tukenaan sosialistista enemmistöä, tulisi vallankin tällä hetkellä, jolloin maan asiat on saatettu perinpohjaiseen rappiotilaan, ennen pitkää osoittautumaan maamme sosialidemokratialle vahingolliseksi. Sosialidemoraattien osanotto kokoomushallitukseen edistysmielisten ainesten kanssa, mikäli sellaisia on olemassa, voidaan pakoittavien olosuhteiden vallitessa hyväksyä sillä ehdolla, että hallituksessa on sosialidemokraattinen enemmistö ja että sen ohjelma on työväenluokan nykyisiä lähimpiä vaatimuksia vastaava."
(Tämän asiakirjan allekirjoittajina olivat ainakin seuraavat: Eetu Salin, Seth Heikkilä, Anton Huotari, Evert Huttunen, P. Leppänen, J. Rainio, H. Välisalmi, Hanna Kohonen, Jussi Raitio, Alex. Halonen, Aug. Lindell ja P. Lönngrén. Kuuden allekirjoittajan nimeä ei pöytäkirjan laatija muista.)
Lähde:
Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.
parlamentarismi / puoluekokous / SDP / vallankumousHuttunen, Evert / Salin, Eetu × K. H. Wiikin puheenvuoro diktatuurin tien vaaroista
K. H . Wiik laajassa puheessaan asiallisesti osoitti diktatuurin tielle astumisen vaarat. Sillä tiellä on paljon menetettävänä, mutta voitto on aivan epävarmaa. Monet luulevat olevansa jyrkkiä, kun suosittelevat jyrkältä näyttäviä menettelytapoja, mutta se ei suinkaan osoita sosialistista tietoisuutta. Suomen köyhälistöllä ei ole kumouksellista tehtävää varten kaikkia tarpeellisia ominaisuuksia. Se ei
ole riveistään erottanut siinä olevia ala-arvoisia aineksia; nämä tulisivat vallankumousliikkeessä helposti määräämään sen ilmaisumuodot ja siten riistämään köyhälistöltä sen siveellisen etevämmyyden vastustajiin verraten, jota ilman se ei voi voittaa eikä oikein käyttää voittoansa.
Suurlakko mielettömine hirvittävine murhineen oli tässä suhteessa varoittavana esimerkkinä. Muutenkin työväenluokaltamme puuttui se etujen ja pyrkimysten yhtenäisyys, joka olisi yksimielisen, voittoisan taistelun takeena. Tässäkin suhteessa oli suurlakko ollut opettava. Paremmassa asemassa olevilla ammattityöläisillä ja porvaristolla oli yhteisenä harrastuksena yhteiskunnallisen rauhan, järjestyksen ja turvallisuuden säilyttäminen. Sitä he eivät uhranneet ilman painavia, syvästi tunnettuja syitä. Proletaarinen vallankumous tulisi näin ollen helposti nojautumaan työväenluokan alimpiin kerroksiin, ehkä osaksi työväen ulko- ja alapuolella oleviin aineksiin.
Hetken polttavin kysymys on elintarvekysymys. Sitä ei vallankumous veisi tuumankaan vertaa ratkaisua kohti. Sitä vastoin tulisivat ne joukot, jotka sokeasti uskoivat noihin keinottelijoiden kätkemiin suuriin varastoihin, kääntämään raivonsa uusia vallanpitäjiä vastaan, kun nämäkin osoittautuisivat kykenemättömiksi hankkimaan heille ruokaa. Tähän voisi lisäksi tulla taistelu kaupunkien ja maaseudun välillä. Suuremmat tilanomistajat olivat nimittäin varanneet viljaa alustalaisilleen, eivätkä nämä antaisi ilman vastarintaa kaupunkilaisten viedä sitä.
Tuotantoa olisi siis ennen kaikkea ylläpidettävä ja kehitettävä. Mutta tämä juuri olisi kaikkein vaikeimpia probleemeja. Epäilemättä on suuri osa työväestöä siinä uskossa, että nyt jo löytyy suunnattomia rikkauksia ja että köyhälistön vallankumouksella alkaa levon ja nautinnon aika työtätekevälle luokalle. Silloin tulisi todella olemaan ratkaistavana kysymys ”työväen saattamisesta työhön”, johon Kautsky – vaikkei mitenkään vakuuttavasti – on koettanut vastata kirjassaan ”Yhteiskunnallinen vallankumous”, mutta jota vallankumoukselliset vallanpitäjät eivät ole mitenkään voineet ratkaista Venäjällä, missä maaliskuun vallankumouksen jälkeen työn tehokkuus on vähentynyt pieneksi murto-osaksi entisestään.
Ei pidä tätä vastaan väittää ettei nyt olekaan kysymystä yhteiskunnallisesta, vaan valtiollisesta vallankumouksesta. Köyhälistön toimeenpanema kumous saa välttämättä osaksi yhteiskunnallisen sisällyksen. Tämä tapahtuu jo senkin tähden, että köyhälistön täytyy omaa etuaan silmällä pitäen pitää käynnissä semmoisia teollisuuslaitoksia, joiden omistajat ovat lakkauttaneet tehtaittensa toiminnan. Tässä olisi yhtenä esteenä myös teknillisten johtajain puute, varsinkin meidän maassamme, missä useimmat insinöörit ja muut teknillistä sivistystä omaavat henkilöt tuntevat vielä kuuluvansa enemmän yhteen ylä- kuin alaluokan kanssa. Ja nykyään olisi vielä otettava huomioon raaka-aineiden ulkomailta saannin suuret vaikeudet.
Tuotannon loppumisesta olisi seurauksena valtion raha-asiain joutuminen rappiotilaan. Ennen pitkää olisi vallankumoushallitus pakotettu – tässäkin suhteessa seuraten bolshevikkien esimerkkiä – kansansa ja eritoten sen työväen vahingoksi painattamaan seteleitä ilman vastaavaa valuuttaa.
Mutta seteleillä eläminen olisi täällä yhtä vaikeata kuin Venäjällä.
”Virkamiesten sabotashi” oli yksi niistä vaikeuksista, joita vastaan bolshevikkien täytyi taistella. Sanotaan, että se on jo voitettu, mutta siitä ei mitenkään seuraa, että niin tulisi käymään Suomessakin. Sillä meidän maassamme on monisatavuotinen laillinen kehitys ja kaksikymmentävuotinen perustuslakitaistelu juurruttanut laillisuuskäsitteen verrattomasti syvemmälle kuin Venäjällä, missä tuota käsitettä tuskin on olemassa ja missä mikä pylväälle liimattu lappu tahansa on kuin laki. Meillä tulisi virkamiesten vastarinta olemaan paljoa sitkeämpää, ja koko porvaristo tulisi sitä kannattamaan, yhtä hyvin kuin silloin kun se kohdistui tsaarin laittomia ukaaseja vastaan.
Vihdoin, jos luotettiin venäläisiin pistimiin vallankumouksen toimeenpanemisessa, niin rakennettiin vierivälle hiekalle. Suomessa olevat venäläiset olivat kyllästyneet sotaan; huolimatta väitteistä, että heillä muka oli täällä hyvä olla ja että tahtoivat jäädä tänne niin kauaksi kuin mahdollista, oli kuitenkin tosiseikka, että he toivoivat pääsevänsä kotiin. Toista on pitää juhlapuheita kansainvälisestä solidarisuudesta, toista on tapella ja kärsiä, ja niin pian kuin venäläiset kohtaisivat vakavaa vastarintaa, lannistuisivat heidän veljeystunteensa hyvin nopeasti. Muuten on yhä edelleen voimassa se vanha lause, ettei voi istua pistimien päällä, kaikkein vähimmän ulkomaisten pistimien päällä. Valtiollinen tai yhteiskunnallinen murros voi perustua vain omassa maassa kypsyneisiin edellytyksiin.
Mutta ennenkaikkea: vallankumous onnistuu vain, jos se on oikeutettu, tai päin vastoin. Ja oikeutettu – historiallisesti, siveellisestä poliittisesti oikeutettu – se on ainoastaan silloin kun se on välttämättömyys. Semmoista välttämättömyyttä ei nyt ole. Turhaa on puhella uhkaavasta taantumuksesta, joka ainoastaan kumouksella oli torjuttava. Sillä jos sosialidemokratia pysyisi elävänä voimana, voisi se kyllä edelleenkin pitää taantumuksen aisoissa. Jos sitä vastoin syöstiin puolue perikatoon, niin ei olisi mitään suojaa vastustajain kostoa vastaan.
V. Vankkoja yhtyi täydellisesti Viikin valaisevaan esitykseen. Niin puhuu oikein ymmärretyn vallankumouksellisuuden kannalla oleva henkilö. Saattoi yhtyä siihen sitäkin paremmin, kun jo syksyllä oli vastustanut punakaartien muodostamista.
Anton Huotari myöskin yhtyi Viikin esittämiin mielipiteisiin. Tietoiset sosialidemokraatit eivät voi lähteä sille anarkian ja antiparlamenttarismin polulle, johon nyt tahdotaan puoluetta viedä. Puoluekokouksen on asetettava sille este. Leimasi Haapalaisen puheet Etelä-Suomen valloittamisesta muutamilla komppanioilla utopistisiksi. Yhteiskunnallisen kumouksen toimeenpano ei käy niin leikitellen kuin Haapalainen näkyy luulevan. Seth Heikkilän lukemien ponsien allekirjoittajana suositteli niiden hyväksymistä.
O. Elfving lausui, ettei hän tiedä, mitä ”tietoiset sosialidemokraatit” tällaisessa tilassa tekevät, mutta asema on nyt sellainen, että jotain tulisi tehdä. Ei eduskunta yksinään auta, joten muitakin keinoja olisi keksittävä ja käytettävä.
Eetu Salin sanoi olleensa mukana siitä asti kuin sosialismia tässä maassa on saarnattu, vieläpä sen ensimmäisten julistajain joukossa, ja aina olleensa valmiina lähtöön kuin sotaratsu taistelumarssin kuuluessa. Mutta siihen taisteluun, jota nyt yrittävät puhaltaa vasta puolueeseen tulleet ja sen aatteista tietämättömät joukot, ei hän tahdo lähteä. Hän luottaa enemmän puolueen vanhoihin, koeteltuihin menettelytapoihin. Heikkilän esityksessä, jonka hänkin on allekirjoittanut, on myöskin laaja perustelu, meidän oikeistolaisiksi leimattujen yhteisen kokouksen laatima. (Sirola huusi tähän väliin, että sieltä se sittenkin tuli esiin se oikeistolaisten yhteispuuha, jota on haisteltu!)
Puhuja selosti sitten lähemmin kahta puolueessa vallitsevaa suuntaa, jotka tekevät toistensa työn tehottomaksi ja vain haittaavat toisiaan. Ellei kokous hyväksy Heikkilän esitystä, olisi parempi että kummankin suunnan annettaisiin vapaasti toimia omien periaatteidensa mukaan. Siiloin ei kumpikaan tulisi vastuuseen toistensa erehdyksistä. Sanoi olevansa reippaan toiminnankannattaja, mutta sellaisessa politiikassa, jossa pää lyödään seinään, ei hän ole mukana. Ei pelkää tarvittaessa käydä radikaaliporvarien kanssa neuvotteluihin vaikkapa sekahallituksen muodostamisesta.
Lähde:
Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.
parlamentarismi / puoluekokous / SDP / vallankumousSalin, Eetu × Puoluekokouksen päätös menettelytavasta
Lähetekeskustelun päättyessä marrask. 26 p:nä vaati menettelytapavaliokunnan jäsen Eetu Salin, että kokouksen oli toimitettava koeäänestys, kummallako suunnalla on enemmän kannatusta, diktatuuriajatuksella vaiko sen vastustajilla, jotta valiokunta tietää laatia mietintönsä siihen katsoen. Tällöin oli Heikkilän esittämien ponsien puolella 59 ääntä ja diktatuurin kannalla 43 ääntä.
Menettelytapavaliokunta, jonne kysymys tämän keskustelun jälkeen lykättiin, laati siitä mietinnön, joka esitettiin marraskuun 27 päivän istunnossa ja kuului se seuraavasti:
Menettelytapavaliokunnan laatima ehdotus menettelytavasta.
1) Puoluekokous on sitä mieltä, että on annettava oikea arvonsa niille osittaisillekin eduskunnallisille tuloksille, joihin johti äskettäin käyty valtava suurlakkotaistelu, johon Suomen työväenluokan pakotti ryhtymään kauan kärsitty nälkä ja äärimmäisestä nylkemisestä johtunut hätä sekä porvariston uhkaava aseistautumis- ja kaappaushanke. Mutta samalla kokous selittää, että lakkotaistelussa saavutetut tulokset ovat riittämättömät, ja velvoittaa puoluejärjestöt, edustajat ja kaikki jäsenet jatkamaan voimakasta taistelua leivän ja kansanvallan puolesta, kiinnipitäen lähinnä siitä, mitä ohjelmassa ”Me vaadimme” on esitetty. Ennen kaikkea on kiinnipidettävä heinäkuun 18 p:nä päätetystä kansanvallan perustuslaista, jonka kumoushankkeet on leimattava porvariston häpeälliseksi kaappausyritykseksi Suomen kansan perusoikeuksia vastaan.
2) Sosialidemokratia pyrkii toteuttamaan suuret historialliset tehtävänsä kaikilla kansan oikeudentuntoa vastaavilla keinoilla. Se vaatii työväellekin oikeuden, kun muu ei auta, myös ase kädessä puolustaa itseään aseistettuja vihollisia vastaan. Mutta silloinkin, kun työväki on pakotettu esiintymään ase kädessä, on pidettävä kiinni siitä, että väkivaltaa ei käytetä muuta kuin väkivaltaa vastaan eikä missään tapauksessa enempää kuin mitä on tarpeen työväkeä vastaan esiintyvän väkivallan murskaamiseksi. Tästä yleisestä säännöstä poikkeavaa väkivaltaista toimintaa ei puoluekokous hyväksy. Murhat, ryöstöt ja kaikenlaiset muut senlaatuiset ilkityöt sosialidemokratia tuomitsee.
Katalana herjana on torjuttava porvarien valheet, että suurlakon aikana tai senjälkeen sattuneista raaoista anarkistisista teoista lankeaisi vastuunalaisuus sosialidemokraattiselle puolueelle tai puolueen järjestöille taikka työväen vallankumoukselliselle keskusneuvostolle, sillä nämä ovat juuri koettaneet ehkäistä sellaisia tekoja. Jollei porvaristo tahdo tunnustaa eroa toisaalta köyhälistön oikeustajunnan hyväksymän vallankumouksellisen ja ryöstötoiminnan ja toisaalta anarkististen tekojen välillä, vaan yrittää järjestötoiminnan päätösten toimeenpanijoita tuomita ja saattaa kostonsa, uhreiksi, niin tietäköön porvaristo, että Suomen järjestynyt työväki tulee jyrkästi taistelemaan kaikkea sellaista kostoa vastaan. Kantakoon porvaristo itse edesvastuun anarkiastaan, sekä tähänastisesta että kaikesta tulevasta, koska se on jarrutuksellaan anarkistista henkeä lietsonut, kuulematta sosialidemokratianvaroituksia.
3) Puolueen keskuudessa työväenluokan itsepuolustusta varten muodostetut tilapäiset järjestyskaartit on kehitettävä työväen vakiintuneitten menettelytapojen mukaisiksi, työväenjärjestöjen valvonnan alla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että ne tukevat voimakkaasti puolueen ja työväenluokan oikeuksia, eivätkä rivejämme hajoita tai vahingoita. Järjestyskaartin aseita ei ole porvaristolle luovutettava.
4) Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia tilapäisesti joko hallitus- ja valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin taikka sosialidemokraattien osanottoa sellaiseen kokoomushallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkitkoon kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko jommastakummasta menettelystä odotettavissa sosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa ja jos tulevat yhdenmukaiseen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuudesta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittu.
5) Nykyään suuresti kärjistyneessä luokkataisteluvaiheessa on jokaisen sosialidemokraattisen työväenliikkeen riveissä olevan toverin entistä tarkemmin varottava, ettei minkäänlaisella esiintymisellään anna aihetta hajaannukselle omissa riveissä, eikä porvaristolle sen taistelussa työväkeä vastaan vähintäkään oikeutettua iloitsemisen tai moitteen aihetta. Puolueneuvostolle antaa puoluekokous laajennetut valtuudet tänä aikana väliaikaisesti erottaa puolueesta ne, jotka puoluetta vahingoittavat.
Valiokunnan mietintöä seurasi neljä vastalausetta, jotka kuuluivat:
Menettelytapavaliokunnan enemmistön mielipiteeseen ja mietintöön yhdymme muissa kohdin, paitsi 4:nnen kohdan, jonka ehdotamme näin kuuluvaksi:
I Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia tilapäisesti hallitus- ja
valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin, niin harkitkoot kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko sosialidemokraattiselle luokkataistelulle tästä varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa, ja jos tulevat yksimieliseen päätökseen, olkoon se toistaiseksi sallittu.
A. Aaltonen. E. Toivonen “
II „Puoluekokouksen päätöslauselmaksi menettelytapakysymyksessä esitän evästyskeskustelussa lausuttujen periaatteiden mukaan seuraavaa:
Puoluekokous lausuu:
1) Sosialidemokratian päämäärän saavuttamiseen on edelleen pyrittävä valtiollisen, ammatillisen ja kulutusosuustoiminnallisen järjestäytymisen sekä parlamenttaarisen ja kunnallisen toiminnan kautta ja julistaa kokous hylkäävänsä anarkistiset ja anarkososialistiset menettelytavat, muistuttaen puoluelehtien ja suullisen valistustyön harjoittajien velvollisuutta teroittaa joukoille tästä johtuvia menettelytapoja.
2) Puolueen keskuudessa työväenluokan itsepuolustusta varten muodostetut tilapäiset järjestökaartit on kehitettävä työväen vakiintuneiden menettelytapojen mukaisiksi, puolueen valvonnan alla ja vastuulla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että ne tukevat puolueen ja työväenluokan toimintaa ja pyrkimyksiä eivätkä niitä hajoita ja vahingoita.
3) Niille henkilöille, jotka suurlakkoliikettä edistäessään ovat järjestöpäätöksiä täytäntöönpannessaan joutuneet rikkomaan lakia, on vaadittava anteeksiantoa.
4) Kokoukselle esitetystä hallituskysymyksestä lausuu kokous:
Köyhälistön diktatuuri, jolla puolueen keskuudessa nykyään on kannatusta, ei taloudellisesti kehittymättömässä maassamme ole riittäviä edellytyksiä, ja olisi se vallankin nykyisen nälänhädän ja työttömyyden aikana omiaan yhä enemmän lisäämään työväenluokan kärsimyksiä. Puhdas sosialidemokraattinen hallitus, kun sillä ei eduskunnassa ole tukenaan sosialistista enemmistöä, tulisi vallankin tällä hetkellä, jolloin maan asiat on saatettu perinpohjaiseen rappiotilaan, ennen pitkää osoittautumaan maamme sosialidemokratialle vahingolliseksi.
Sosialidemokraattien osanotto kokoomushallitukseen edistysmielisten porvarillisten ainesten kanssa, mikäli sellaisia on olemassa, voidaan pakoiltavien olosuhteiden vallitessa hyväksyä sillä ehdolla, että hallituksessa on sosialidemokraattinen enemmistö ja että sen ohjelma on työväenluokan nykyisiä vähimpiä vaatimuksia vastaava.
Eetu Salin
III. Koska en voi yhtyä valiokunnan enemmistön esitykseen siinä kohden, mikä koskee sos.-dem. eduskuntaryhmän puolelta tällä kertaa eduskunnassa esitettyä ehdotusta hallituksen kokoonpanosta, niin pyydän eriävänä käsityksenäni esittää: että tällä kertaa ei ole sosialistista hallitusta muodostettava.
Isak Penttala.“
IV „Esitän puoluekokouksen hyväksyttäväksi:
Puoluekokous, asettuen tinkimättömän luokkataistelun kannalle ja seisoen lujana Zimmerwaldin internatsionaleen yhtyneiden eri maiden sosialidemokraattien rinnalla, päättää, että Suomen sosialidemokraattisen puolueen tulee olla selvästi erossa kaikista kompromisseista porvaripuolueiden kanssa.
Sensijaan on puolueen niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin tapahtuvassa toiminnassa esiinnyttävä täysin itsenäisenä. Nykyisen tilanteen vallitessa on käytävä päättäväisesti vallankumoustielle, hallitus- ja valtiovallan valtaamiseksi työväenluokan käsiin kaikilla kansan oikeudentuntoa vastaavilla keinoilla Forssan puoluekokouksessa tehdyn puolueohjelman mukaan.
Onni Tuomi.“
Loppukeskustelu oli myöskin verrattain laaja, vaikka puhevuorot olivatkin lyhempiä. Keskustelussa kannatettiin sekä mietintöä että kaikkia vastalauseita. Suurinta kannatusta saivat mietintö ja toinen (Salinin) vastalause. Viimemainitun kannattajien puolelta selitettiin, että mietinnön ehdotus on mahdoton, koska siihen on sovitettu kaksi aivan vastakkaista katsantokantaa. О. V. Kuusinen valiokunnan puolesta puolusti mietintöä. Se on yhteensovittelun tulos, ja kummankaan puolen ei pitäisi olla tyytymätön, kun kumpaakaan keinoa ei ole tuomittu kelvottomaksi. Salinin vastalauseen kannattajain ei pitäisi pelätä mietintöä, koska sen mukaan voi vallanotto tapahtua vain puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän yhtäpitävällä päätöksellä, ja eduskuntaryhmähän nyt on sellainen laitos, ettei siellä mene läpi diktatuuriehdotus.
A. Halonen ehdotti sovinnon saavuttamiseksi, että valiokunnan mietintö hyväksyttäisiin sillä muutoksella, että sen ensimmäiseksi kappaleeksi otettaisiin Salinin vastalauseen ensimmäinen kappale. Tätäkin ehdotusta kannatettiin. Äänestyksessä pantiin ensin vastatusten valiokunnan mietintö ja Halosen ehdotus. Halosen ehdotus tuli hylätyksi 53 äänellä 31 vastaan. Tämän jälkeen ryhdyttiin hakemaan valiokunnan ehdotukselle vastaehdotusta. Ensin joutuivat äänestettäväksi Salinin ja Tuomen ehdotukset. Siinä sai Tuomen vastalause 59 ja Salinin vastalause 44 ääntä. Edelleen joutuivat vastakkain Tuomen sekä Aaltosen ja Toivosen (3:s) vastalause. Siinä voitti viimemainittu 67 äänellä 28 vastaan. Viimeinen äänestys oli mietinnön sekä Aaltosen ja Toivosen vastalauseen välillä, jolloin mietintö voitti 70 äänellä 43 vastaan. Mietintö oli siis tullut puoluekokouksen päätökseksi.
Päätöstä vastaan ilmoittivat Eetu Salin, Seth Heikkilä, Anton Huotari, Paavo Leppänen, J. Rainio y. m. seuraavan (Heikkilän laatiman) vastalauseen:
Olimme odottaneet, että puoluekokous, joka nykyisissä oloissa joutuisi määräämään puolueen menettelytavat, olisi pitänyt erikoisena velvollisuutenaan painostaa puolueen tähänastisten koeteltujen menettelytapojen tärkeyttä ja huomauttanut, mitä vaaroja niistä poikkeaminen saattaa aiheuttaa.
Tämä olisi ollut sitä tärkeämpää, kun puolueen keskuudessa ilmeisesti on olemassa voimakasta pyrkimystä turvautua välittömiin keinoihin muka nopeampien tulosten saavuttamiseksi. Sen sijaan, että puoluekokouksen enemmistö olisi näin menetellyt, hyväksyi se ponsilauselman, jossa kiirehditään antamaan hyväksyminen puoluejohdon viimeaikaiselle toiminnalle siitä huolimatta, että sen tulosten ei luulisi kehoittavan puoluetta jatkamaan samalla tiellä. Ja samalla jätetään puolueelle mahdollisuus jatkuvasti toimia tähän aikaisemmasta menettelytavasta poikkeavaan suuntaan sen sijaan, että olisi päättävästi astuttu selvälle ja oikealle kannalle. Tämmöisten ohjeitten antamiseen emme voi olla myötävaikuttamassa.
Puoluekokouksen enemmistön hyväksymän ponsilauselman viaksi on pääasiallisesti luettava se, että se jättää puolueen edelleen siihen ristiriitaisten menettelytapojen umpikujaan, jossa se viime kuukausina on ollut. Puolueemme keskuudessahan on ilmennyt kaksi aivan vastakkaista suuntaa, joiden menettelytavat taistelivat toisiansa vastaan: toinen, joka on vähintään anarko-sosialistinen, ellei puhtaasti anarkistinen, on pitänyt tärkeimpänä taistelukeinona köyhälistön diktatuurin aikaansaamista, välittämättä siitä, että sen kautta saatetaan vaaraan työväen jo saavuttamat ja vakiintuneilla menettelytavoilla saavutettavissa olevat edut. Tätä puolestamme pidämme puoluettamme vahingoittavana. Sen rinnalla on edelleenkin ollut vaikuttamassa toinenkin suunta, joka, nojautuen aikaisemmin puolueemme keskuudessa yksimielisesti tunnustettuihin menettelytapoihin, ei ole antanut kuohumistilassa olevien valtiollisten olojen yhtä vähän kuin vaihtelevien venäläisten konjunktuurien johtaa itseään pois näiden viittomalta tieltä.
Kumpikin suunta on halunnut työskennellä työväenluokan hyväksi niillä aseilla, joita se pitää edullisimpina, mutta pakotettuina yhdessä työskentelemään, ovat ne ainoastaan häirinneet toisiaan saamatta kumpikaan tilaisuutta käytännössä osoittaa, kummasta niistä on työväenluokalle suurempaa hyötyä. Kun ei kumpikaan näistä suunnista, puoluekokouksessa käydyistä keskusteluista päättäen, voi toistaiseksi luopua omaksumistaan menettelytavoista, on nähtävästi välttämätöntä antaa niille kummallekin tilaisuus ja vapaus käytännössä näitä menettelytapojaan toteuttaa.
Jatkuvasta eri menettelytapojen yhteenkytkemisestä tämmöisissä oloissa on vain seurauksena, että sosialidemokraattinen puolue kuluttaa voimiaan keskinäisissä taisteluissa sillä aikaa kun sen täytyisi voida kohdistaa kaikki voimansa porvariston vastarinnan murtamiseen ja työväenluokkaa hyödyttävien käytännöllisten tulosten saavuttamiseen.
Kun ei siis kumpikaan suunta halua olla vastuussa toistensa menettelytavoista ja kun mitään kumpaakaan suuntaa yhteensovittavaa menettelytapaa ei voida aikaansaada – puoluekokouksen enemmistön tähän tähtäävä yritys, joka jättää kaiken epäselväksi, ei ainakaan meitä tyydytä – näyttää mielestämme parhaalta puolueen sisällä ryhmittyä erilaisten menettelytapojen ympärille. Tästä syystä puolueemme tähänastisille menettelytavoille uskollisina pysyen panemme vastalauseemme puoluekokouksen enemmistön päätöstä vastaan ja pidämme tulevan toimintamme lähimpänä ohjeena alempana olevaa päätöslauselmaa, jonka olemme puoluekokouksessa äänestyksen alaiseksi saattaneet. Enemmistön uhkaaman puolueesta erottamisen uhallakin pidätämme vapauden näin menetellä ja olemme vakuutetut sen kautta hyödyttävämme työväenluokan asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Ehdottamamme päätöslauselma kuuluu: (Seuraa Salinin vastalauseen ponnet)."
Evert Huttunen jätti päätöstä vastaan näin kuuluvan vastalauseen:
„Olin allekirjoittanut useiden toisten kerallä sen ehdotuksen päätöslauselmaksi, minkä kokouksen menettelytapakysymyksessä esitti toveri Seth Heikkilä. Kun ehdotus ei kuitenkaan joutunut valiokunnan asiallisen käsittelyn pohjaksi, esitti tov. E. Salin valiokunnan mietintöön vastalauseensa, mikä pääasiallisesti oli samansisältöinen Heikkilän ehdotuksen kanssa. Ilmoitan täten yhtyväni tov. E. Salinin y.m. vastalauseeseen. Teen sen useista syistä, mutta ennenkaikkea sen periaatteellisen suunnan johdosta, joka on valiokunnan mietinnön tultua kokouksen päätökseksi, saanut tunnustuksensa.
Vastalauseessa oli ehdotettu sen ensimäisessä kohdassa mainittavaksi, että puolue pyrkii yhdenmukaisesti aikaisempien puoluekokouksien sos.-dem. päämäärän saavuttamiseen valtiollisen, ammatillisen ja kulutusosuustoiminnallisen järjestäytymisen sekä parlamenttaarisen ja kunnallisen toiminnan kautta. Mutta tätä periaatetta ei kokous tahtonut riittävän selvästi tunnustaa, vaan jätti sen hämäräksi. Vieläpä on merkille pantava, että se suosiessaan kumouksellisia ja parlamentarismia vierovia menettelytapoja, hylkäsi äänestyksellä tov. Halosen ehdotuksen valiokunnan mietinnön korjaamisesta ja selventämisestä siten, että siinä parlamenttaarisen toiminnan merkitystä olisi tehokkaammin painostettava. Tässä kokouksen päätöksessä näen parlamenttaarista toimintaa väheksyvän katsantokannan voiton, josta on käsitykseni mukaan oleva vahinkoa työväenliikkeelle maassa.
Edelleen en saata hyväksyä sitä valiokunnan mietinnön kautta kokouksen päätökseksi tullutta kohtaa, minkä mukaan kysymystä köyhälistön diktatuurihallituksen muodostamisesta ei ole selvästi ratkaistu puoleen tai toiseen, vaan on se jäänyt yhtä epäselväksi, millaisena se joutui kokouksen käsiteltäväksikin.
Eduskuntaryhmä oli toivonut puoluekokouksen koollekutsumista ratkaisemaan mainittua asiaa, mutta nyt jätettiin puoluekokouspäätöksellä asia ryhmän ja puolueneuvoston ratkaisun varaan. En saata hyväksyä puoluekokouksen sitä päätöstä, että mainituille orgaaneille edes valittavaksi jäisi diktatuurin tai eduskunnallisen hallituksen välillä, koska mielestäni maassamme ei vielä ole olemassa niitä edellytyksiä, jotka olisivat takeena köyhälistön diktatuurihallituksen menestymiselle. Pitäisin sellaisen muodostamista suurena onnettomuutena maamme työväenluokalle ja sen vuoksi en olisi tahtonut ryhmälle jätettäväksi mitään valinnan varaa noin tärkeässä periaatteellisessa asiassa, varsinkaan kun puoluekokous ei ole itsekään katsonut voivansa tehdä siitä mitään sitovaa päätöstä ja kun kysymystä ei ole ennen kokousta valmistettu sellaisella huolella kuin se olisi antanut aihetta laajakantoisuuteensa nähden.
Niinikään olen pakoitettu merkitsemään eriävän mielipiteeni valiokunnan mietinnön 5 kappaleen suhteen, jossa myönnetään puolueneuvostolle oikeus erottaa puolueesta ne, jotka puoluetta vahingoittavat. Kun mainitussa kappaleessaei lähemmin osoiteta, minkälaisissa tapauksissa eroittaminen saattaa tulla kysymykseen, niin näen siinä sellaisen vaaran mahdollisuuden, että mainittua kohtaa tultaisiin käyttämään ehkä niitäkin vastaan, jotka kannattavat mietintöön liitetyn toveri Salinin vastalauseen ajatuksia ja julkisuudessa sekä järjestöissä että puoluelehdissä esille toisivat sitä käsitystä selvittäviä ja tukevia mielipiteitä.
Entisten puoluekokouspäätösten perusteella on kylläkin puolueen jäsenillä oikeus puolustaa mielipiteitään julkisuudessa, jopa arvostella puoluekokouksen päätöksiä, mutta nyt hyväksytyn päätöslauselman kautta sellainen arvosteluvapaus on saatettu jollei suorastaan vaaraan, niin kuitenkin epäilyksen alaiseksi, varsinkin, koska siinä ei selvästi tunnusteta oikeutta sosialidemokraattiseen sanan- ja toiminnan vapauteen, jonka rajoissa allekirjoittamani vastalauseen periaatteet liikkuvat.
Lähde:
Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.
parlamentarismi / puoluekokous / SDP / vallankumousHuttunen, Evert / Aaltonen, Ali / Salin, Eetu × Josef Stalinin puhe 27.11.1917
Toverit!
Minut on lähetetty tänne tervehtimään teitä Venäjän työväen vallankumouksen nimessä, joka juuria myöten horjuttaa kapitalistisen järjestelmän perusteita. Olen saapunut luoksenne tervehtiäkseni edustajakokoustanne Venäjän työläis- ja talonpoikaishallituksen, tämän vallankumouksen tulessa syntyneen Kansankomissaarien Neuvoston nimessä.
Mutta en ole saapunut luoksenne vain tervehtiäkseni teitä. Tahtoisin ennen kaikkea ilmoittaa teille iloisen viestin Venäjän vallankumouksen voitoista, sen vihollisten hajaannustilaan joutumisesta ja siitä, että loppuaan tekevän imperialistisen sodan ilmapiirissä kasvavat vallankumouksen voiton mahdollisuudet päivä päivältä.
Tilanherrain orjavalta on murskattu, sillä maaseudulla on valta siirtynyt talonpoikain käsiin. On murrettu kenraalien valta, sillä armeijassa on valta keskitetty sotilaiden käsiin. Kapitalisteille on pantu suitset suuhun, sillä tehtaisiin ja pankkeihin nähden järjestetään kiireellisesti työläisten kontrolli. Kaikkialla maassa, kaupungeissa ja maaseudulla, selkäpuolella ja rintamalla on tiheässä työläisten, sotilaiden ja talonpoikain vallankumouksellisia komiteoita, jotka ottavat hallitusohjakset omiin käsiinsä.
Meitä peloteltiin Kerenskillä ja vastavallankumouksellisilla kenraaleilla. Mutta Kerenski on karkoitettu ja kenraalit ovat sotilaiden piirityksessä, sillä vieläpä kasakatkin lausuvat julki solidaarisuutensa työläisten ja talonpoikain vaatimuksiin nähden.
Meitä peloteltiin nälällä, ennustettiin, että neuvostovalta tuhoutuu elintarvesekasorron kynsiin. Mutta meidän tarvitsi vain panna aisoihin keinottelijat, meidän tarvitsi vain kääntyä talonpoikain puoleen – ja viljaa alkoi virrata kaupunkeihin sadoin tuhansin puudin.
Meitä peloteltiin valtiokoneiston sekasortoon joutumisella, virkamiesten sabotaashilla y. m. Tiesimme itsekin, ettei uuden sosialistisen hallituksen onnistu yksinkertaisesti ottaa käsiinsä vanha porvarillinen valtiokoneisto ja tehdä se omakseen. Mutta tarvitsi vain ryhtyä uusimaan vanhaa koneistoa, puhdistamaan sitä yhteiskuntavastaisista aineksista – ja sabotaashi alkoi murtua.
Meitä peloteltiin sodan yllätyksillä, mahdollisilla selkkauksilla imperialististen koplain taholta demokraattista rauhaa koskevan tarjouksemme johdosta. Ja tosiankin vaara, kuolemanvaara oli olemassa, mutta se oli Saarenmaan valtauksen jälkeen, jolloin Kerenskin hallitus valmistautui pakenemaan Moskovaan, luovuttamaan, Pietarin, ja jolloin Englannin, ja Saksan imperialistit hieroivat rauhantekoa Venäjän kustannuksella. Sellaisen rauhan pohjalla olisivat imperialistit tosiaankin voineet tehdä tyhjäksi Venäjän ja ehkä kansainvälisenkin vallankumouksen asian. Mutta. Lokakuun vallankumous tuli oikeaan aikaan. Se otti rauhan asian omiin käsiinsä, se löi pois kansainvälisen imperialismin käsistä kaikkein vaarallisimman aseen ja siten varjeli vallankumouksen kuoleman vaaralta.
Vanhoille imperialistisusille ei jää muuta neuvoksi kuin joko alistua kaikissa maissa syttymässä olevan vallankumousliikkeen tahdon alle, hyväksyen rauhan, tai jatkaa taistelua sodan jatkamisen pohjalla. Mutta jatkaa sotaa neljäntenä sotavuotena, jolloin koko maailma on nääntymässä sodan kynsiin, jolloin edessäoleva talvisota synnyttää kaikkien maiden sotilaiden keskuudessa suuttumuksen myrskyn, jolloin likaiset salaiset sopimukset on jo julkaistu, – jatkaa sotaa tällaisissa olosuhteissa, se merkitsee tuomita itsensä varmasti epäonnistumaan. Imperialismin vanhat sudet ovat tällä kertaa laskeneet väärin. Ja juuri siksi eivät imperialistien ”yllätykset” meitä peloita.
Lopuksi – meitä peloteltiin Venäjän hajaantumisella, sen pirstoutumisella monilukuisiin riippumattomiin valtioihin; tällöin viittailtiin Kansankomissaarien Neuvoston julistamaan kansojen itsemääräämisoikeuteen, pitäen sitä ”tuhoisana virheenä”. Mutta minun on lausuttava mitä jyrkimmin, että me emme olisi demokraatteja (sosialismista puhumattakaan!), ellemme tunnustaisi Venäjän kansoille vapaata itsemääräämisoikeutta.
Minä selitän, että me pettäisimme sosialismin, jollemme ryhtyisi kaikkiin toimenpiteisiin veljellisen luottamuksen palauttamiseksi Suomen ja Venäjän työläisten välillä Mutta jokainenhan tietää, että ilman Suomen kansan vapaan itsemääräämisoikeuden päättävää tunnustamista ei tällaisen luottamuksen palauttaminen ole ajateltavissa. Ja tässä on tärkeätä ei vain tämän oikeuden suullinen, vaikkapa virallinenkin tunnustaminen. Tärkeätä on se, että Kansankomissaarien Neuvosto tulee teossa varmentamaan tämän suullisen tunnustamisen, että se tullaan horjumatta panemaan täytäntöön. Sillä sanojen aika on mennyt. Sillä on tullut aika, jolloin vanha tunnuslause: ”Kaikkien maiden proletaarit, yhtykää!” on pantava täytäntöön.
Täysi vapaus elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle, samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältäpäin Suomen kansaan nähden! Tällaiset ovat Kansankomissaarien Neuvoston politiikan periaatteet. Vain tällaisen politiikan avulla voidaan luoda Venäjän kansojen keskinäinen luottamus.
Vain tällaisen luottamuksen pohjalla voidaan toteuttaa Venäjän kansojen proletaarien luja liittyminen yhdeksi armeijaksi. Vain tällaisen yhteenliittymisen kautta voidaan Lokakuun vallankumouksen saavutukset lujittaa, viedä eteenpäin kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen asiaa. Kas tämän takia me hymähdämme joka kerta, kun meille puhutaan Venäjän kiertämättömästä hajaantumisesta kansojen itsemääräämisoikeuden aatteen toteuttamisen johdosta.
Tällaiset ovat ne vaikeudet, joilla viholliset meitä pelottelivat ja edelleen pelottelevat, mutta jotka me voitamme sitä mukaa kuin vallankumous kasvaa.
Toverit! Meille on tullut tietoja, että teidän maassanne on samanlainen valtakriisi kuin oli Venäjälläkin Lokakuun vallankumouksen aattona. Meille on tullut tietoja, että teitä myöskin pelotellaan nälällä, sabotaashilla jne. Sallikaa Venäjän vallankumousliikkeen käytännössä saadun kokemuksen perusteella lausua teille, että kaikki nämä vaarat, vaikka ne olisivat realisetkin, eivät suinkaan ole voittamattomia. Ne, nämä vaarat, voidaan voittaa, jos toimitaan päättävästi ja horjumatta. Sodan ja rappion, lännessä syttymässä olevan vallankumousliikkeen ja Venäjän työläisvallankumouksen kasvavien voittojen ilmapiirissä ei ole sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, jotka voisivat kestää teidän rynnäkkönne. Tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta! Tällaisessa ilmapiirissä kelpaa vain yksi taktiikka, Dantonin taktiikka: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta!
Ja jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille kätemme.
Tästä voitte olla varmat.
Lähde:
Pauli Kruhsen "History of Finland"-internetsivusto
itsenäisyys / kansallisuuspolitiikka / Neuvosto-Venäjä / SuomiStalin, Josif Vissarionovitsh ×
