Suomen valtakunnallinen poliittinen toiminta keskittyi 1900-luvun alussa entistä selvemmin Helsinkiin, mikä teki kaupungista Venäjän vastaisen vastarinnan keskuksen. Säätyvaltiopäivät ja vuodesta 1907 eduskunta kokosivat Helsingissä yhteen poliitikot, jotka joutuivat määrittelemään Suomen linjaa suhteessa Venäjään. Imperiumi heikensi asteittain määräyksin ja lainsäädännöllä Suomen autonomista asemaa. Myös suuriruhtinaanmaan hallituksena toiminut senaatti otti kantaa venäläistämiseen, kunnes se miehitettiin 1910-luvun alussa kokonaan keisarivallan kannattajilla. Vuonna 1917 eduskunta ja senaatti olivat keskeisessä asemassa maan itsenäistymiseen johtaneessa kehityksessä. Helsingissä kokoontunut eduskunta vahvisti 15.11.1917 ehdotuksen keisari-suuriruhtinaalle kuuluneen korkeimman vallan siirtämisestä itselleen. Suomen itsenäisyysjulistuksen eduskunta hyväksyi 6.12.1917.
Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin 1550 annetun kauppa- ja purjehdussäännön yhteydessä.[i] Kaupungin nimi juontuu ruotsalaisesta helsinkien heimosta, joka 1200-luvulla levittäytyi Suomenlahden pohjoisrannalle ristiretken yhteydessä.[ii] Meni aikaa, ennen kuin Helsinki nousi kauppakaupunkina Turun ja Viipurin veroiseksi.[iii] Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812, pian Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle. Päätöksellä siirtää pääkaupunki pois länsirannikolta pyrittiin heikentämään Suomen suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen siteitä Ruotsiin.[iv]
Venäjän yhtenäistämispolitiikka johti 1890-luvulta lähtien aikaisemmin Suomelle myönnettyjen vapauksien rajoittamiseen. Tämä vaikutti ilmapiiriin myös Helsingissä. Helmikuun manifestin 1899 aloittaman määrätietoisen venäläistämisohjelman vastustus johti Helsingissä kesäkuussa 1904 tapahtuneeseen poliittiseen murhaan, jossa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai surmansa Eugen Schaumanin luodista Senaatintalon portaikossa.[v]
Ensimmäisen maailmansodan aikana korostui Helsingin merkitys osana Pietarin puolustusta. Venäjän sotilasjohto pelkäsi saksalaisten maihinnousua ja alkoi rakennuttaa kiireesti linnoitusketjua kaupungin ympärille. Helsinkiläiset kokivat myös maihinnousun ja kaupungin pommittamisen suuriksi uhiksi ja pakenivat sodan alkuvaiheessa sankoin joukoin kaupungista. Venäläisten joukkojen määrä Helsingissä kasvoi ja satamiin ankkuroitui venäläisiä sotalaivoja. Kaupunkilaisten elämää vaikeuttivat mm. öinen ulkonaliikkumiskielto ja sotasensuuri.[vi]
Helsinki kasvoi nopeammin kuin Euroopan metropolit
Helsingin väkiluku kasvoi Venäjän vallan loppupuolella nopeasti. Vuonna 1870 asukkaita oli 30 000. Ensimmäisen maailmansodan alla helsinkiläisiä oli jo 140 000 ja kasvu jatkui.[vii] Suomen kaupungistuminen näkyi erityisen hyvin juuri Helsingissä, jossa väestönkasvu oli kaksi kertaa nopeampaa kuin Euroopan suurkaupungeissa Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä.[viii]
Kerrostalojen määrä lisääntyi Helsingissä vasta 1800-luvun lopulta alkaen. Hallinnollinen ja sivistyksellinen empire-keskusta oli saanut muotonsa 1800-luvun alkupuolella suuriruhtinaskunnan pääkaupungin siirryttyä Turusta Helsinkiin. Loistokasta Senaatintorin aluetta ympäröivät kuitenkin pitkään vaatimattomat puutalot ja harvat kivitalot. Kaupunkimaisema muuttui korkeiden kivikerrostalojen lukumäärän lähdettyä nopeaan kasvuun 1800-luvun lopulla. Vuonna 1880 yksityisten omistamia vähintään viisikerroksisia asuintaloja oli kolme, mutta vuoteen 1910 mennessä jo 187.[ix]
Asumisessa korostuivat teollistumisen myötä erilaiset sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan liittyneet todellisuudet. Työläisväestö keskittyi kaupungin reuna-alueille. Asukastiheys, asuntojen koot ja asumismukavuutta parantaneen kunnallistekniikan taso erosivat suuresti kaupungin eri alueilla.[x]
Tampereen ohella Suomen suurin teollisuuskaupunki
Teollisuus oli helsinkiläisten suurin työllistäjä. Vuonna 1914 eniten työpaikkoja tarjosivat vaatetus-, rakennus-, metalli- ja konepaja- ja elintarviketeollisuus. Helsingin tuotantolaitokset työllistivät vuonna 1914 noin 14 000 työntekijää sekä 1 400 toimihenkilöä tai palveluskuntaan kuulunutta.[xi]
Ensimmäisen maailmansodan aikana tehdastyöläisten määrä kasvoi nopeasti Venäjän armeijan sotatarviketilausten ansiosta. Uusia työpaikkoja avautui erityisesti metalli-, vaatetus- ja kenkäteollisuudessa.[xii] Lisäksi Helsinkiin rekrytoitiin tuhansia miehiä linnoitustöihin.[xiii]
Viljatuotteet, maitotuotteet ja peruna olivat tärkeällä sijalla työläisten päivittäisessä ruokavaliossa. Työläisperheissä ruokakustannukset kattoivat keskimäärin puolet kuukauden kokonaisansioista.[xiv] Nopeasti pilaantuvat elintarvikkeet tuotiin Helsinkiin lähialueilta. Monet muut maataloustuotteet kuten peruna, voi ja liha kuljetettiin Helsinkiin rautateitse muualta Etelä-Suomesta.
Viljatuotteiden osalta Helsinki ja Suomi olivat suurelta osin Yhdysvaltain ja Venäjän hallitsemien kansainvälisten markkinoiden varassa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa 60 prosenttia suomalaisten kuluttamasta viljasta tuotiin ulkomailta.[xv]
Suursota sai ihmiset nostamaan käteistä ja hamstraamaan ruokaa
Tieto sodan syttymisestä loppukesällä 1914 näkyi pankkien edustoilla jonoina. Tallettajat pelkäsivät pankkien kaatuvan ja rahan arvon romahtavan. Helsingin Työväen Säästöpankista nostettiin elokuun ensimmäisellä viikolla yhtä paljon rahaa kuin tavallisesti kahdessa kuukaudessa. Sanomalehdistö yritti rauhoitella kaupunkilaisia korostamalla pankkien olevan hyvin vakavaraisia. Jo ensimmäisen sotaviikon jälkeen tilanne tasaantui. Helsingissä toimineiden säästöpankkien talletukset kuitenkin jäivät vuonna 1914 normaalia pienemmiksi.[xvi]
Yksi syy intoon nostaa talletuksia oli elintarvikkeiden hamstraus. Elintarvikkeiden hinnat olivat nousseet Helsingissä jo pitkään. Hieman ennen sotaa valmistuneen selvityksen mukaan hinnat olivat kohonneet 30 prosenttia seitsemässä vuodessa.[xvii] Sodan aikana kallistuminen nopeutui kysynnän kasvaessa ja huoltoyhteyksien heikentyessä. Pulaa pelänneet kaupunkilaiset alkoivat koota suuria kotivarastoja. Viranomaisia vaadittiin puuttumaan tilanteeseen. Elintarvikkeille asetettiinkin maksimihintoja Helsingissä pian sodan sytyttyä.[xviii]
Pitkittynyt sotatila vaikeutti elintarvikehuoltoa Helsingissä, jonka väkimäärä kasvoi venäläisten joukko-osastojen ja linnoitustyöläisten myötä. Elintarvikkeiden saanti ylsi harvoin sotaa edeltävälle tasolle. Erityisesti sokeria, silliä, perunaa ja lihaa oli niukalti. Suurin viljantuontimaa Venäjä alkoi kärsiä vaikeista tuotanto-ongelmista vuonna 1916, eikä viljajunia enää päästetty siirtymään elintarvikepulasta kärsivän Pietarin läpi kohti Helsinkiä.[xix] Loppuvuoteen 1916 mennessä elintarvikkeiden hinnat olivat kohonneet keskimäärin 250 prosenttia sotaa edeltäneestä tasosta.[xx]
Kuten muissakin sotaa käyvissä kaupungeissa, myös Helsingissä sotatila näkyi inflaationa ja elinkustannusten nousuna. Vuonna 1915 keskimääräiset elinkustannukset nousivat Helsingissä noin 53 prosenttia. Vuoden 1916 lopulla pitkittyneen sodan kielteiset talousvaikutukset alkoivat näkyä entistä selvemmin. Vuoteen 1916 mennessä elinkustannukset olivat kohonneet verrattuna sotaa edeltävään aikaan 139 prosenttia.[xxi]
Venäjän armeijan tilaukset ja linnoitustyöt toivat töitä
Sotatilan syttyminen vaikeutti Suomen ulkomaankauppaa. Vienti ja tuonti olivat tapahtuneet suurelta osin läntisten yhteyksien kautta, mutta rintamalinjat katkaisivat osan niistä.[xxii] Tulevaisuus näytti maailmansodan sytyttyä hankalalta. Teollisuuslaitosten ja kauppojen toiminta supistui. Työläisten ansiotaso laski, minkä herättämää närkästystä puitiin erityisesti Työmiehessä.[xxiii] Työttömyyden uhkan takia kaupunki ryhtyi toimiin työtilaisuuksien koordinoimiseksi.[xxiv]
Sodan pitkittyessä sotatalous tuotti kuitenkin runsaasti uusia työmahdollisuuksia. Imperiumin armeija tarvitsi sotaponnisteluihinsa runsaasti erilaisia tarvikkeita, joita myös helsinkiläiset tehtaat pääsivät tuottamaan. Metalliteollisuus hyötyi kasvaneesta kysynnästä erityisen paljon ja sen osuus Helsingin viennistä viisinkertaistui sotavuosina.
Teollisuustyöntekijöiden lukumäärä kasvoi nopeasti. Esimerkiksi Kone- ja siltarakennus Oy:n työntekijämäärä kasvoi vuodesta 11913 vuoteen 1916 yli nelinkertaiseksi (700 à 3 000). Kaikkiaan metalliteollisuuden konepajat työllistivät Helsingissä vuonna 1916 jo 8 200 työläistä, kun vastaava luku vuonna 1913 oli ollut 3 500. Myös vaatetus- ja kenkäteollisuus hyötyi sotatarviketilauksista. Teollisuus kärsi työvoimapulasta ja työvuorot venyivät pitkiksi.[xxv]
Pietaria turvaamaan suunnitellun Pietari Suuren merilinnoituksen rakennustöihin palkattiin miehiä Suomenlahden etelä- ja pohjoispuolelle. Helsingin kaupungin työnvälitystoimiston arvioiden mukaan 1916 kaupungin ympäristön linnoitustyöt työllistivät noin 10 000 miestä, joista reilu viidennes oli kotoisin Kaukoidästä. Venäläisen, eri puolilta imperiumia kotoisin olleen sotaväen määrä lisääntyi kaupungissa, kun kaupunkiin sijoitettiin uusia joukko-osastoja.[xxvi]
Sotatalouden nousukausi taittui vuoden 1916 lopulla. Työttömiksi joutui tuhansia miehiä, kun Venäjän valtion teettämät työt keskeytettiin ja sotatarviketuotanto pieneni.[xxvii] Samaan aikaan elintarviketuonti Suomeen vaikeutui entisestään, mikä johti säännöstelyyn. Ensimmäisenä kortille joutui sokeri, jota saatiin Venäjältä entistä vähemmän. Monet kunnat ottivat vuoden loppuun mennessä käyttöön sokerikortit. Talvella 1916–1917 säännöstely laajeni koskemaan voita, lihaa, maitoa, juustoa, leipää sekä jauhoja.[xxviii]
Helsinki kuohui vallankumousten vuonna 1917
Keisarivallan romahtaminen Venäjällä maaliskuun vallankumouksessa 1917 näkyi myös Helsingin katukuvassa. Kaupunkilaiset riemuitsivat kaduilla uudesta vapaudesta. Kuun lopulla kaupungissa juhlittiin näyttävästi Siperiasta palannutta kansallissankaria P. E. Svinhufvudia sekä kaupungissa vieraillutta maaliskuun vallankumouksen johtohahmoihin kuulunutta Aleksandr Kerenskiä.[xxix]
Venäläistetyn poliisilaitoksen toiminnan loputtua järjestyksenpito siirtyi kaupungin rahoittamalle työläismiliisille.[xxx] Venäjällä vallankumouksen laukaisema sekasorto kärjistivät pian myös Helsingissä työttömyyttä ja elintarvikepulaa.[xxxi] Sotateollisuuden, linnoitustöiden ja sotilaiden Suomeen tuomien ruplien arvo heikkeni nopeasti. Kaupunkilaiset jonottivat päivittäin Suomen Pankin edessä vaihtaakseen ruplat markoiksi. Pankki rajoitti keväällä liikkeiden ja yksityishenkilöiden valuutanvaihdon 10 ruplaan päivässä. Inflaatiota kiihdytti ruplan arvon heikentymisen ohella syvenevä pula-aika.[xxxii]
Venäjän lokakuun vallankumous, joka Suomessa käynnistyi gregoriaanisen kalenterin mukaan 6.–7. marraskuuta, johti keisarin valtaa käyttäneen Venäjän väliaikaisen hallituksen kaatumiseen. Keisari-suuriruhtinaan valta ei kuulunut yhden tulkinnan mukaan Suomessa enää millekään toimijalle.[xxxiii] Helsingissä kokoontunut lokakuussa valittu uusi eduskunta yritti ratkaista kysymyksen korkeimmasta vallasta.
Sosiaalidemokraattien perustaman vallankumouksellisen keskusneuvoston julistama yleislakko seisautti pääkaupungin ja koko Suomen keskiyöstä 13.–14. marraskuuta alkaen viikoksi ja aiheutti väkivaltaisuuksia. Marraskuun suurlakolla sosiaalidemokraatit yrittivät painostaa eduskuntaa hyväksymään edellisen eduskunnan hajotukseen heinäkuussa johtaneen valtalain sekä julkistamaan Kullervo Mannerin (SDP) 28. syyskuuta koolle kutsuman hajotetun eduskunnan vahvistamat kunnallis- ja työaikalait.[xxxiv]
Uusi eduskunta oli vaikeuksia ratkaista kysymys korkeimman vallan haltijasta sekä porvarien että sosiaalidemokraattien hyväksymällä tavalla. Kompromissiehdotuksen tehneen maalaisliiton kansanedustaja Santeri Alkion esityksestä eduskunta päätti 15. marraskuuta siirtää kaiken keisari-suuriruhtinaalle kuuluneen korkeimman vallan Suomen eduskunnalle.[xxxv] Eduskunnan päätös oli käytännössä Suomen itsenäisyysjulistus.
Eduskunta nimitti Suomelle 26. marraskuuta 1917 uuden hallituksen. P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi eduskunnalle oman itsenäisyysjulistuksen 4. joulukuuta. Itsenäisyysjulistuksessa Svinhufvud esitti ne toimenpiteet, joihin eduskunnan ja hallituksen oli ryhdyttävä eduskunnan korkeimman vallan haltijaksi julistautumisen johdosta. Eduskunta hyväksyi 6.12. pitämässään istunnossa Svinhufvudin johdolla annetun hallituksen esityksen.[xxxvi]
[i] Jorma Keränen, Kustaa Vaasa ja uskonpuhdistuksen aika. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 155.
[ii] Ari Siiriäinen, Esihistoria. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 77.
[iii] Keränen 2003, s. 155.
[iv] Zetterberg ja Pulma 2003, s. 387–388.
[v] Toivo Nygård ja Veikko Kallio, Rajamaa. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 552.
[vi] Laura Kolbe ja Samu Nyström, Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva 2008. s. 34–35.
[vii] Samu Nyström. Poikkeusajan elämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXIX. Helsinki 2013, s. 25–26.
[viii] Nyström 2013, s. 26.
[ix] Nyström 2013, s. 35.
[x] Nyström 2013, s. 36.
[xi] Nyström 2013, s. 27.
[xii] Nyström 2013, s. 70–72.
[xiii] Nyström 2013, s. 69–70.
[xiv] Nyström 2013, s. 31.
[xv] Nyström 2013, s. 31, 100, 111.
[xvi] Samu Nyström. Poikkeusajan elämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXIX. Helsinki 2013, s. 65.
[xvii] Nyström 2013, s. 100.
[xviii] Nyström 2013, s. 65–66, 103.
[xix] Nyström 2013, s. 105, 111.
[xx] Nyström 2013, s. 105.
[xxi] Nyström 2013, s. 76–77.
[xxii] Nyström 2013, s. 66.
[xxiii] Nyström 2013, s. 66–67.
[xxiv] Nyström 2013, s. 67–68.
[xxv] Nyström 2013, s. 69–72.
[xxvi] Nyström 2013, s. 59–60, 69–71.
[xxvii] Nyström 2013, s. 84, 151.
[xxviii] Nyström 2013, s. 111–112, 115.
[xxix] Kolbe ja Nyström 2008, s. 40, 42.
[xxx] Kolbe ja Nyström 2008, s. 42.
[xxxi] Kolbe ja Nyström 2008, s. 42, 44, 46, 48.
[xxxii] Nyström 2013, s. 151–152.
[xxxiii] Pertti Luntinen, Autonomian vahvistamisyritys. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 1. Irti Venäjästä. Valtionarkisto 1992, s. 215.
[xxxiv] Luntinen 1992, s. 194, 212–215.
[xxxv] Luntinen 1992, s. 218.
[xxxvi] Luntinen 1992, s. 224–227.
Linkkejä:
Juuso Lehtisen Helsingin kartoin ja kuvin esittelevä sivusto http://helsinkiennen.fi/ Lehtisen kokoamalla sivustolla Helsinki ennen ja nyt voi verrata Signe Branderin kuvaamia näkymiä 2010-luvun tilanteeseen. http://karttalehtinen.fi/helsinki/
Kirjallisuutta
Laura Kolbe & Samu Nyström, Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva 2008.
Jarmo Nieminen, Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917–1918, Gummerus 2015
Samu Nyström, Poikkeusajan kaupunkielämäkerta: Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918, Helsingin yliopisto 2013
