Siniristilippu 1918. Vuonna 1918 hyväksytystä valtiolipusta poistettiin 1920 valtioneuvoston päätöksellä vaakunaan kuulunut kruunu, joka oli sama kuin suuriruhtinaskunnan vaakunassa käytetty.
Siniristilippu – Punakeltainen leijonalippu sai väistyä, kun eduskunta vahvisti siniristilipun Suomen valtiolipuksi toukokuussa 1918.
Eduskunta vahvisti siniristilipun Suomen valtiolipuksi 28. toukokuuta 1918. Itsenäistymisen jälkeen virallisissa yhteyksissä käytetty punainen leijonalippu sai väistyä. Punainen pohjaväri ei sopinut tynkäeduskunnan enemmistön mielestä vallankumouksen kukistaneen valtion vertauskuvaksi. Myönnytyksenä punakeltaisen lipun kannattajille valtiolipun ristin keskelle sijoitettiin kruunupäinen leijonavaakuna. Ristilippu liitti Suomen vertauskuvallisesti Pohjoismaihin. Nuorelle valtiolle myös uusi lippu merkitsi uutta alkua.
Laki Suomen lipusta määritteli viralliseksi valtiolipuksi ”suorakaiteen muotoisen vaatteen, jossa on valkealla pohjalla merensininen – (ultramariini) – sininen risti”. Ristin keskellä on Suomen punakeltainen leijonavaakuna. Merenkulku- ja kauppalipuksi tuli valtiolippu ilman vaakunaa. Sotalipuksi Suomi sai kielekkeisen valtiolipun. Eduskunnan vahvistaman lipun suunnittelivat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Valtiolipun vaakunasta poistettiin siihen kuulunut, suuriruhtinaskunnan vaakunasta Suomen vaakunaan ja valtiolippuun siirtynyt kruunu 1920.[i]
Laki Suomen lipusta oli ensimmäisiä sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 eduskunnassa käsiteltyjä lakeja. Tynkäeduskunnan enemmistö koki pääväriltään punaisen leijonalipun sopimattomaksi valtiolipuksi. Leijonalipun puolesta puhuivat eduskunnassa Ruotsalaisen kansanpuolueen ja muutamat nuorsuomalaiset kansanedustajat. Punakeltaisen leijonavaakunan liittäminen osaksi valtiolippua oli pieni myönnytys heille.[ii]
Sisällissodan aikana valkoiset olivat käyttäneet paraateissa ja sankarihautajaisissa sekä leijonalippuja että erilaisia sinivalkoisia lippuja. Kansanvaltuuskunnan hallitsemalla alueella liehuivat punaiset liput. Hautajaissaatoissa kannettiin työväenyhdistysten ja ammattiosastojen lippuja.
Sinivalkoisten värien synty ja vakiintuminen
Erilaisia sinivalkoisia vaihtoehtoja oli ehdotettu Suomen lipuksi jo Venäjän vallan aikana. Eduskunnan hyväksymän lipun kaltaisia siniristilippuja oli esiintynyt postikorteissa jo vuonna 1905. Etenkin amerikansuomalaiset pitivät siniristilippua parhaana vaihtoehtona. Arvostelijoiden mielestä siniristi muistutti liiaksi pursiseurojen, kuten Pietarin Keisarillisen Jahtiklubin ja Nyländska Jaktklubbenin, lippuja.
Sinivalkoisuuden puhui 1800-luvun lopulla etenkin Zachris Topelius, joka esitteli sinisen ja valkoisen Suomen väreinä jo 1850-luvulla. Aikalaiset liittivät ne sinisiin järviin ja valkoisiin hankiin.[iii] Sinivalkoiset värit vakiintuivat käyttöön 1860-luvulla rinnan leijonalipun kanssa. Ne olivat käytössä myös keisarillisten vierailuiden yhteydessä. Poliittisesti sinivalkoisiin väreihin sitoutuivat fennomaanit ja myöhemmin nimenomaan vanhasuomalaiset. Maaseudun erilaisissa juhlatilaisuuksissa käytettiin lähes yksinomaan sinivalkoista väriyhdistelmää. Leijonalipun kannalla olivat puolestaan suomenkielisistä nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset.[iv]
Siniristilippua käyttivät heti Suomen itsenäistyttyä valtion viranomaiset, kunnat ja porvarilliset järjestöt juhlatilaisuuksissaan. Yksityiset kansalaiset alkoivat liputtaa 1920-luvun loppupuolelta alkaen. Sekä Suomalaisuuden Liitto että Itsenäisyyden Liitto kampanjoivat liputtamisen puolesta.[v]
Olympiakisat tekivät lippua tunnetuksi sekä Suomessa että kansainvälisesti. Antwerpenin olympiamaratonin voittanut Hannes Kolehmainen sai Antwerpenissa hartioilleen siniristilipun, mikä oli lipunkäytön juhlallisuutta ja pyhyyttä korostaneella aikakaudella poikkeuksellista. Siniristiliput olivat myös keskeisessä osassa juhlittaessa olympiamenestyksiä kotimaassa virallisesti ja spontaanisti. Osaa kansalaisista olympialaisten voittouutisten herättämät riehakkaat tunteet närkästyttivät etenkin, kun juhlintaan liittyi alkoholinkäyttöä.[vi]
Suomen lippua tekivät tunnetuksi osaltaan lipputeemaiset mainokset ja pakkaukset. Karl Fazerin makeisrasian kannessa juoksi Paavo Nurmi taustanaan siniristilippu. Lipun käyttö oli mainoskuvastossa kunnioittavaa. Lisääntynyt näkyvyys teki sinirististä vähitellen osan suomalaista kuvastoa.
Vasemmisto vieroksui pitkään siniristiä
Koko vasemmisto suhtautui siniristilippuun aluksi jyrkän kielteisesti. Sosiaalidemokraattinen puolue lievensi kantaansa 1920-luvulla ja hyväksyi muun muassa itsenäisyyspäivän vieton. Valkoisen Suomen juhlaliputuksiin puolue suhtautui kielteisesti ja monet sen jäsenistä vieroksuivat ylipäätään siniristilippua. Kommunistit suhtautuivat lippuun ehdottoman kielteisesti.[vii] Vuonna 1919 perustettu Työväen Urheiluliitto käytti siniristilippua kisa-asujensa rintamuksessa 1920–1930-lukujen Työläisolympialaisissa, mikä oli kisamatkalle myönnetyn valtiontuen ehtona.[viii]
Suomen lipun käytöstä tuli 1930 pakollista työväen vappukulkueissa. Vuoden 1934 lippuasetus kielsi poliittisten lippujen käytön kokonaan. Asetus kohdistui ennen kaikkea työväenjärjestöihin, jotka eivät käyttäneet sen tultua voimaan marsseillaan mitään lippuja. Vappumarsseille osallistuneet kantoivat vain mielenosoituskylttejä. Talvisodan aikana työväenlippujen käyttö sallittiin käytännössä uudelleen, vaikka asetusta lievennettiin vasta 1943.[ix]
Työväenliikkeen vastenmielisyyttä siniristilippua kohtaan eivät vähentäneet työväentalojen pakkoliputukset itsenäisyyden alkuvuosina. Vielä 1933 Isänmaallisen Kansanliikkeen kannattajat vetivät Suomen lipun yli sadan työväentalon lipputankoon vapaussodan päättymisen 15-vuotisjuhlapäivänä 16.toukokuuta. Maltilliset porvaripuolueet tuomitsivat IKL:n toiminnan jyrkästi, sillä se merkitsi vapaussodan muiston käyttämistä puoluepoliittisiin tarkoituksiin.
Liputuspäiviä oli vähän
Virallisia liputuspäiviä olivat aluksi itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta ja vapaussodan voittoparaatin vuosipäivänä 16.toukokuuta vietetty armeijan lippujuhla. Juhannuksesta tuli Suomen lipun päivä epävirallisesti 1927 ja virallisesti 1934. Päivää ehdotti ensimmäisenä kirjailija Maila Talvio. Lisäksi oli suotavaa liputtaa kansallisten suurmiesten J. L. Runebergin (5.2.) ja J. V. Snellmanin (12.5.) syntymäpäivinä. Kalevalan päivänä 28. helmikuuta liput liehuivat myös Lönnrotin kunniaksi. Etenkin suomenkieliset ylioppilaat toimivat Aleksis Kiven syntymäpäivän (10.10) saamiseksi liputuspäiväksi, mikä käytännössä toteutui 1930-luvulla. Liputtaminen vakiintui tavaksi myös äitienpäivänä, jota Suomessa on vietetty vuodesta 1918 alkaen.
Liputuspäivät herättivät ristiriitaisia tunteita eri kansalaispiireissä. Runeberg oli liian ruotsalainen monille suomenkielisille. Kivi ja Lönnrot olivat puolestaan suureelle osalle ruotsinkielisille vieraita. Snellman yhdisti periaatteessa kaikkia suomalaisia. Aitosuomalaiset ottivat kuitenkin Snellman-juhlinnan johtoonsa Helsingissä muiden kansalaispiirien närkästykseksi. Ruotsinkielisten nuiva suhtautuminen siniristilippuun ilmentyi Pohjanmaan rannikkoseuduilla toisinaan punakeltaisten värien käyttämisenä virallisen lipun rinnalla.[x]
Liputtaminen yleistyi 1930-luvun lopulla. Lipputanko pystytettiin yhä useamman maalaistalon pihalle. Kansakoulujen määrän lisääntyminen teki liputtamista tunnetuksi kautta maan. Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla trilogiansa toisessa osassa alleviivaavasti torpasta taloksi muuttuneen Koskelan tilan 1930-luvun lopun juhannusidylliä, johon kuuluvat lipputanko ja siniristilippu.
Sotavuodet tekivät lipusta yhteisen
Suomalaisten suhde siniristilippuun muuttui sotavuosina. Sankarihautajaisissa arkut peitettiin lipulla, mikä liitti isänmaan ja sen edestä annetun uhrin yhteen. Kaatuneita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja heillä oli ollut erilaisia poliittisia katsomuksia. Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi tiivisti siniristilipun luonteen muuttumisen juhannusaattona 1940 Helsingin Vallilassa järjestetyssä työväen lippujuhlassa:
”Viime talven tapahtumien jälkeen on valtakunnan lippu saavuttanut oikea sijan mielissämme. Se on meille itsenäisen, vapaan valtakunnan symbooli ja siihen peitettyinä kätkettiin moni sosialistinen ja luokkatietoinen työläinen isänmaansa puolesta kaatunut kotiseutunsa kirkkomaahan.”
Työväen lippujuhlan ohjelma heijasteli 1930-luvun lopulla orastanutta ja talvisodan aikana vahvistunutta kansallisen yhteisyyden henkeä. Illan aikana kaikuivat muun muassa F. E. Sillanpään sanoittama marssilaulu, Fredrik Paciuksen Suomen laulu, Karjalaisten laulu ja Maamme-laulu.[xi]
Siniristilippu toistui eri tavoin sota-ajan kuvastossa. Lottien myymiä Suomen pienoislippuja liehui runsaasti Suomi–Ruotsi–Saksa -maaottelussa syyskuussa 1940. Jatkosodan alkuvaiheissa toistuivat kuvat siniristilippujen palauttamisesta talvisodan jälkeen menetetyille alueille. Suomen sotalipun nosto Viipurin linnan torniin elokuun lopussa 1941 oli vahva vertauskuvallinen tapahtuma. Hyökkäys jatkui myös vanhan rajan yli Itä-Karjalaan, jossa Euran lottien ompelema lippu kohosi hulmuamaan Petroskoin ylle 1.10.1941. Neuvosto-Karjalan pääkaupunki muuttui Äänislinnaksi, jossa siniristilipun aikakausi kesti kesäkuulle 1944.
Kommunistit ottivat siniristilipun vappumarssiensa kärkeen heti sotavuosien jälkeen. Kyse oli kansakunnan käsitteen sisällöllisestä uudelleenmäärittelystä. Kommunistit julistivat hyväksymällä siniristilipun edustavansa kansaa ja olevansa sen asialla.
[i] Laki Suomen lipusta 29.5.1918. Suomen asetuskokoelma n:o 40 / 1918.
[ii] Tepora Tuomas. 2005. ”Lipun juureen!” Suomen lippu toteemina nuoressa tasavallassa. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu. Helsingin yliopisto, historian laitos, s. 86–91.
Juhani Aho liikuttui Leijonalipun hulmunnasta Suomenlinnaksi muutetussa Viaporissa
Juhani Aho kirjasi Suomenlinnan vertauskuvallisen vallanvaihdon tarkasti ja tunteikkaasti päiväkirjaansa. Karhumainen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud oli Ahon mielestä oikea mies julistamaan Viaporin suomalaiseksi ja julkistamaan uuden suomenkielisen nimen. Monet ruotsinkieliset esittivät valtionhoitajalle suorasukaisen vastalauseensa, mikä sai Ahon valittelemaan valtionjohdon vähäistä arvovaltaa. Kirjailijan päiväkirjamerkinnät sisällissodan ajalta ilmestyivät toimitettuina 1919.
”Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle, saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista. Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin tuttavansa tuntee.
Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista. Satamassa on vanha »Eläköön», jota ennen kutsuttiin Suomen amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y. m., astumme pienempään höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen saapuneet. »Eläköön» lähtee edellä, me sen vanavedessä. On juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia haltuunsa, — Viaporia! — sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä, entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään — ei mikään muu kuin Uspenski ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot. Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta ei käännytä ulos merelle, niin kuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin, vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen jalallaan astunut.
»Historiallisia hetkiä» on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä sentään niistä kaikista historiallisimmalta. kun noustaan maihin entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin. Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa. Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa, venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisine ulapoille, toinen sisäsaaristoon metsä taustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä. Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja varastomakasiineista, — mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko tämä juhlatunnelma, jossa nyt tahdon pysyä, olisi ehkä mennyt.
Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon. Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin laitteet voivat olla toisenmoiset.
Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla, lipputanko, josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon tangon eteen, vai lin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen lippu nousemistaan hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vahaten venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan, että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon asti ja siitä vielä lännemmä.
Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja, kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni, yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.
Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:
»Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja isänmaan kunniaksi!»
En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia Ruotsinlinnaa — Sveaborgia, Ryssänlinnaa — Sveaborgia ei ole enää olemassa. On olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se riitti.
Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen, mutta aate oh sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oh tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä. Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.
Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na 1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg luovutettiin Suomi.
»Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle.Sen harmaat muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina, jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanuunat olleet suunnattuina ’separatistipesää’ Helsinkiä kohtaan.» Näin kirjoitti tänään Hbl.
Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg, jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot, joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt. Ruotsalaisena ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on meille ollut sen historiallinen nimi.
Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. »Nyt on Sveaborg meidän», kirjoitti Hbl. »Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa kokeneelle maallemme.»
Tämän linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi täytyi tulla »Suomenlinna» — uudistamaan ja yhdistämään. Minkään muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, »riippumattoman Suomen ylväs valtiosymbooli», olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se oli siihen nostettu.
Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja sopusointuisaa kuin tuonne ulos.
Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä, hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita — tekisi mieli mainita nimetkin, mutta jääköön — jotka huudahtelivat, sähisivät: »Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu — det är ett helgerän!» — tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen valtionhoitajan.
Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa kuningasmielinen: — »Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas.» Minäkin olen sitä mieltä, että jos meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa pitämiseksi.”
Leijonalippu on noussut Suomenlinnan venäläiseen lipputankoon. Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud julistaa linnoitussaaren saaneen uudeksi nimekseen Suomenlinna.
Helsinkiin ensi kerran marssinut Urho Kekkonen ei pitänyt voitonparaatissa liehuneista punakeltaisista lipuista
”Eilen oli Valkoisen Suomen pääkaupungissa suuret juhlallisuudet maan nuoren mutta uljaan armeijan ja sen tarmokkaan ylipäällikön vastaanottamiseksi. Kaupunki oli pukeutunut juhla-asuun, talot ja ne kadut, joita pitkin armeija tuli marssimaan olivat liputetut ikävä kyllä, näytti että punakeltainen voittaa sinivalkoisen.
Kansaa oli keräytynyt katujen varsille sankasti. Kuuluttiinpa maksetun tuhatkin markkaa ikkunoista, joista voi nähdä kulkueen.
Kajaanilaisia sissejä oli mukana kahdesta eri osastosta, toisessa sissijääkärit Svinhufvudin komppaniasta toisessa Elja Rihtniemen poikia.
Kaikki joukot keräytyivät ensiksi Fredriksbergin luo maanteille, ja Eläintarhan urheilukentälle, joissa paikoin kenr. Mannerheim kävi miehiä tervehtimässä. Puolenpäivän seuduissa lähtivät joukot marssimaan kohti kaupunkia, kulkivat kiertäen kauppatorille.
Ihmiset hurrasivat ja huusivat eläköötä, liehuttivat valkoisia liinoja. Me sissit olimme Pohjois-Savon rykmentissä ja jouduimme heidän lippunsa perässä kulkemaan, sillä omaa lippuamme ei annettu kantaa, vaikka niitä oli Helsingissä kaksikin. Siitä huolimatta huudettiin meille erikseen monet kerrat, eläköön Kajaanin Sissit! kun taas savolaisille kohdistetut suosionosoitukset olivat sangen laimeat. Alituinen "sissittely" kuului missä kuljimmekin ja monen ruotsia puhuvan rouvan kuultiin vierustoverilleen ryhtyvän selittämään, että nuo ovat juuri niitä "berömda sissipojkar".
Emme sentään ryhdy kehumaan liioin itseämme kuten muutamien meitä etelämpänä olevien kaupunkien lehdet tekevät.
Kauppatorilla levähdettiin ja juotiin Helsingin mautonta sitruunasoodaa. Kohta tuli määräys lähteä eteenpäin ja marssimme ohi kenraali Mannerheimista, joka istui hevosen selässä Runebergin patsaan luona ja tarkasti joukkoja. Taas kansa hurrasi. Marssi päättyi asemarakennuksen edustalle, jossa oli sotajoukoille juhlapäivälliset, mutta meidän komppania ei sitä jaksanut odottaa, vaan lähti majapaikoilleen Brändöhön syömään omia eväitään, jotka koko Helsingissä oloajan eivät ole olleet kehuttavia.
Iltapäivän saimme käyttää vapaasti ja heti riensimme kaupungille. Väkeä oli liikkeellä erittäin paljon, varsinkin Esplanadilla. Kaikki sotaväen osastot olivat edustettuina ja siviiliväestöä siihen lisäksi.
On moitittu helsinkiläisten kylmäkiskoista suhtautumista valkoisen armeijan sotilaita kohtaan ja ikävä kyllä ei aivan syyttä. Samalla on paheksuttava ilmiö, että pääkaupungissamme näkee niin paljon nuoria kykeneviä miehiä, joilla ei ole käsivarressa minkäänlaista nauhaa, eivätkä siis kuulu Helsingin suojeluskuntiin. Pohjanmaalla on nuoriso käsittänyt velvollisuutensa. Kuta etelämmäs tullaan, sitä vähempi on innostusta asiaamme kohtaan.
Lisäksi olen kuullut monen rehdin talon pojan ihmettelevän miksi punakeltainen lippu ja leijonalippu liehuvat ylinnä täällä. Pitäisihän Suomen pääkaupungissa toki olla sinivalkoinen etusijassa. He eivät voi käsittää, että maamme lipuksi voisi tulla muu kuin sinivalkoinen. Varsinkin nykyisen ajan jälkeen pitäisi leijonalippu jo punaisen värinsä vuoksi hyljätä, emmekä me ole ruotsalaisia, että heidän värejänsä kantaisimme kansallislipussamme.
Kansallisteatterissa ja Kansannäyttämöllä on joka päivä esitetty sotilaille vapaita näytäntöjä. Tänään meni "Pohjalaisia" ja on varmaa että moni Pohjanmaan lakeuden poika kuunteli mielihyvällä Jussi Harrin pontevia sanoja vapaudesta ja itsenäisyydestä.
Kauniin muiston jätti paraati sen osanottajiin ja kaikilla on nyt vankka usko Suomen loistoisaan tulevaisuuteen.”
Helsingissä 16.5. järjestetyn paraatin osallistujia Kansallismuseon kohdalla.
Leijonalippu kertaa Suomen sotahistoriaa, Lippulaulu velvoittaa uhrautumaan isänmaan puolesta
Runoilija V. A. Koskenniemi kirjoitti maaliskuun 1917 vallankumouksen innoittamana laulun leijonalipulle. Leevi Madetojan sävellys Koskenniemen sanoihin ilmestyi 1918 Kansanopiston laulukirjassa. Myös Ernst Linko laati oman sävellyksensä Koskenniemen runosta 1920.
Koskenniemi kirjoitti 1925 siniristilipulle runon, jonka Yrjö Kilpinen sävelsi. Koskenniemi tiivisti sanoihin tehokkaasti uhrimielen ja lipun yhteyden Suomen luontoon. Lippulaulu tuli laajan yleisön tietoisuuteen, kun Uusi Suomi julkaisen se itsenäisyyspäivänä 1925. Laulusta tuli nopeasti osa lipunnostoseremonioita.
Leijonalippu (1917)
Sua, Suomen Leijona, tervehdän:
miten säilässäs aurinko palaa!
Ylös vapauden päivähän
sinun voimas vangitut halaa.
Olet karaistu kentillä taistojen,
olet elänyt vainojen aikaa,
läpi veristen vuosisatojen
sinun säiläs säihkyy ja kaikaa.
On Reinin rannoilta Tonavaan
nimes kerran pelkoa tuonut,
ja tanner Puolan ja Bööminmaan
on hurmehestasi juonut,
ja syvälle Balkanin metsihin
sinun kunnias jäljet johtaa j
ja päivät Narvan ja Lützenin
ne kruunusi kivinä hohtaa.
Sua, Suomen Leijona, tervehdin!
Taas voimasi valveutuvat,
ja sadoin ja sadointuhansin
rivit takanas taajentuvat.
On vapaudenpäivästäs
sana hiihdetty salosta saloon:
koko kansa sun seuraa jälkiäs,
joka sydän on syttynyt paloon.
On sinuun kansa katsonut
surun, tuskan päivänänsä:
ei häpeä ikänänsä.
Nyt takanas kulkevan miljoonain
nään loistos ja kunnias tiellä,
sydän yks, veri yks on heillä vain,
vala yksi veressä heillä.
Sinä Suomen Leijona, mahtias
ei enää maahan syöstä.
Sinä katso: kunniavahtinas
ovat urhot kumpujen yöstä.
Sun lähelläsi ma Lallin nään,
jok' ei kärsinyt vierasta miestä,
ja Pentti Poutun harmaan pään,
joka uhmas herrojen iestä.
Ja Ilkka hymyten kaulastaan
pois hirttonuoran heittää.
Stålhandske rintansa haarniskaan
hän haavainsa kunnian peittää,
ja nuoren Schwerinin kulkevan
nään vierellä vanhan Drufvan
ja väärää jalkaa astuvan,
kuten aina, ma nään Sven Dufvan.
Sinä Suomen Leijona, valtainen
on saattoväkesi luku:
sua seuraa raatajat korpien
ja Paavo ja Paavon suku,
joka vakoonsa hukkaan kylvänyt
jyvän köyhän on monen kerran
ja aapisen puuhun veistänyt
ja vuottanut ihmettä Herran.
Sua, Suomen Leijona, tervehdän:
miten säilässäs aurinko palaa!
Ylös vapauden päivähän
sinun voimas vangitut halaa.
Oi, Suomen Leijona, nähnyt oon
sinun kunnianpäiväsi koiton.
Sinä johdat ihanaan taisteloon,
sinä annat vaaran ja voiton!
Lippulaulu (1925)
Siniristilippumme,
sulle käsin vannomme, sydämin:
sinun puolestas elää ja kuolla
on halumme korkehin.
Kuin taivas ja hanki Suomen
ovat värisi puhtahat.
Sinä hulmullas mielemme nostat
ja kotimme korotat.
Isät, veljet verellään
vihki sinut viiriksi vapaan maan.
Ilomiellä sun jäljessäs käymme
teit’ isäin astumaan.
Sun on kunnias kunniamme,
sinun voimasi voimamme on.
Sinun kanssasi onnemme jaamme
ja iskut kohtalon.
Siniristilippumme,
sulle valan vannomme kallihin:
sinun puolestas elää ja kuolla
on halumme korkehin.
Lippu on koko kansakuntaa yhdistävä pyhä vertauskuva, jonka edestä on annettu veriuhri
Tuomas Tepora (2011) on psykohistoriallisesta näkökulmasta pohtinut Suomen lipun merkitystä suomalaisille vuodesta 1917 toisen maailmansodan loppuun. Tepora tulkitsee siniristilipun muuttumista sisällissodan voittaneen valkoisen Suomen lipusta kansakunnan yhteiseksi symboliksi toteemi- ja uhrikäsitteiden avulla.
Siniristilippu oli aluksi vain hallituksen ja virallisen Suomen vertauskuva. Vasemmiston toteemeina säilyivät itsenäisyyden alkuvuosina työnväen järjestöliput. Molempiin toteemeihin liittyi 1918 annettu veriuhri – siniristilipulle se oli annettu isänmaan, punaisille lipuille työväenluokan puolesta. Teporan korostaa lippuihin liittyvien vahvojen tunnekokemusten merkitystä:
”Toteemilipun käyttötarkoitukset löytyvät vappumarssin etumaisesta punalipusta, isänmaallisten lipunnostoseremonioiden keskeltä ja sankarivainajien arkun päältä. Tunnelatautunut toteemilippu on poikkeusaikojen symboli tai rituaalinen tunnus, jonka kautta yhteisö puhuu arkielämälle vieraalla kielellä ja joka saa voimansa silloin kun yhteisö tiivistyy yhteisen tunnuksen alle puolustamaan omia symbolisia ja todellisia rajojaan niin kuin sisällissodassa tai talvi- ja jatkosodassa.”
Toteemilippu helpottaa ryhmää tai kansakuntaa vetämään rajan ”meidän” ja ”muiden” välille. Siniristilippu ei pelkästään esine, vaan vahvoja mielikuvia herättämä vertauskuva. Lippua on pidetty pyhänä, ja lipun julkinen turmeleminen on edelleen laissa rangaistava teko. Sekä Suomessa että eri puolilla maailmaan lippuun kohdistuvan hyökkäyksen on tulkittu kohdistuvan koko kansakuntaa kohtaan.
”Lipun turmelemista verrataankin toisinaan kansakunnan ruumiilliseen häpäisyyn, aivan niin kuin lippu olisi lihaa ja verta. Kansallislippua voikin pitää kansakunnan fyysisenä, ruumiillisena symbolina.”
Siniristilipulle annetut uhrit yhdistivät kansakuntaa talvi- ja jatkosodan aikana. Uhrit muuttivat lipun koko Suomen yhteiseksi toteemiksi. Lipun ja kansan sidettä vahvisti Suomessa omaksuttu käytäntö haudata kaatuneet kotiseudulle. Sankarihautajaisissa lipun sai arkkunsa verhoksi jokainen kaatunut.
Kirjallisuutta:
Tuomas Tepora. 2011. Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945. Helsinki:WSOY.
Leijonalippu nousee salkoon Suomenlinnassa 12.5.1918. Punakeltaisen lipun voima toteemina oli kuitenkin ehtynyt sisällissodassa ja sen korvasi toukokuun lopussa 1918 siniristilippu.
Tukholmalainen Axel Eliasson kustantamo julkaisi 1906 Ragnhild Sellénin piirtämän postikortin, jossa Suomi-neito pitelee Leijona-lippua ja vaakunakilpeä. (Kuvalähde: Museovirasto, historian kuva-arkisto)
Leijonalippu – Itsenäinen Suomi liputti aluksi sortovuosina kansakunnan vertauskuvaksi kohonneella punakeltaisella leijonalipulla
Keskustelu valtiolipusta virisi 1860-luvulla Suomen olojen vapauduttua ja yhteiskunnallisen uudistustyön vauhdituttua. Suomen vaakunaan pohjautuva leijonalippu nousi esille yhtenä vaihtoehtona. Suomen Oulun kaupunginlääkäri Fredrik Nylander ehdotti 1862 Suomen valtiolipuksi ”jalopeuraa” punaisella pohjalla.
Leijonalippu vakiintui Suomen puoliviralliseksi tunnukseksi 1800-luvun loppuun mennessä. Sen ohella käytettiin paljon Zachris Topeliuksen Ruotsin Marstrandissa 1862 pidettyyn purjehduskilpailuun suunnittelemaa sinivalkoista lippua. Marstrandin lippu jakautuu siniseen alaosaan ja valkoiseen yläosaan, jossa on leijonavaakuna. Topelius toimi aktiivisesti sinivalkoisen väriyhdistelmän puolesta. Käytössä oli myös muita sinivalkoisia ja punakeltaisia yhdistelmiä. Sinivalkoiset värit liittyivät 1800-luvun lopulla kielipoliittisesti fennomaniaan ja punakeltainen yhdistelmä ruotsinkielisyyteen, vaikka käytännössä jako ei ollut näin jyrkkä.
Venäjä kielsi kaikkien suomalaisten lippujen käytön 1896 julkisissa tilaisuuksissa, mikä korosti leijonalipun ja Marstrandin lipun asemaa. Leijonalipun arvostusta lisäsi 1899 annetun helmikuun manifestin jälkeen. Lipusta tuli laillisuuden ja Suomen valtion vertauskuva. Punakeltainen väriyhdistelmän kannattajiksi ryhmittyivät nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset. Vanhasuomalaiset olivat sinivalkoisen vaihtoehdon kannalla. Leijonalippu sai myös jonkin verran kansainvälistä näkyvyyttä. Tukholman olympiakisojen alla kaupungin suurin tavaratalo NK teetti pieniä leijonalippuja myytäväksi katsojille.
Venäjän helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen leijonalippu syrjäytti Venäjän trikolorin julkisessa liputtamisessa. Lipun suosio vapauden vertauskuvana oli korkeimmillaan. Järjestöt ja yksityishenkilöt käyttivät lisäksi erilaisia sinivalkoisia ja punakeltaisia lippuja.
Senaatti esitti 5.1.1918 eduskunnalle valtiolipuksi leijonalippua. Lippuasian käsittely oli kesken sisällissodan alkaessa tammikuun lopussa. Sen kuluessa kävi ilmeiseksi, että leijonalippu ei vastannut kansanedustajien enemmistön käsitystä valtionlipusta. Leijonalippu nousi Suomeen yhdistetyssä Viaporissa ja oli käytössä vielä vapaussodan voitonparaatissa 16.5.1918. Lippu ei kuitenkaan yhdistänyt enää edes sisällissodan voittajia.
Leijonalippu nousi liehumaan Senaatintalon ylle 20.3.1917 Venäjän maaliskuun vallankumouksen vapauttamissa tunnelmissa. Punakeltaisen lipun voima toteemina oli kuitenkin ehtynyt sisällissodassa ja sen korvasi toukokuun lopussa 1918 siniristilippu. (Kuvalähde: Helsingin Kaupunginmuseo)
Historiallinen leijonavaakuna on kestänyt kaikki Suomen valtiolliset vaiheet
Suomen vaakunana säilyi itsenäistymisen jälkeen 1500-luvulta peräisin oleva leijonavaakuna, joka oli ollut käytössä Ruotsin-vallan aikana valtakunnan Pohjanlahden itäpuolisen osan tunnuksena. Vaakuna siirtyi suuriruhtinaskunnan tunnukseksi Venäjän liitettyä Suomen osaksi imperiumia 1809. Kruunu poistettiin vaakunasta 1920 valtioneuvoston päätöksellä.
Suomen leijonavaakuna ensimmäinen tunnettu muoto sisältyy Kustaa Vaasan 1583 valmistuneeseen hautamonumenttiin Upsalan tuomiokirkossa. Heraldisena eläimenä leijona on ollut hyvin käytetty eurooppalaisissa vaakunoissa. Leijonateema toistuu myös Norjan, Ruotsin ja Tanskan vaakunoissa. Kustaa Vaasan hautamonumentin leijona on pystyssä kahdella jalalla sapelin päällä ja sen häntä on yksipäinen.
Ruotsin vallan aikana vaakunaleijona muuttui kolmella jalalla sapelin päällä seisovaksi. Oikealla käpälällään miekkaa kohottavan leijonan hännästä tuli samalla kaksihaarainen. Tähän esikuvaan perustuva suuriruhtinaskunnan vaakunan ensimmäinen versio oli nähtävillä jo Aleksanteri I:n tavatessa Suomen säätyjen edustajat Porvoossa 1809. Vaakuna oli 1860-luvulle saakka lähes yksinomaan käytössä Suomen vertauskuvana. Vaakunan yläosan kruunu vaihtui suuriruhtinaan kruunuksi. Suomen postimerkkeihin painettiin 1880-luvun puoliväliin saakka kolmen jalkaan tukeutuva leijona.
Leijona nousi uudelleen takakäpälilleen, kun valtionarkistonhoitaja K. A. Bomansson hahmotteli ja litografi Ferdinand Tilgman toteutti 1886 Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan. Tämä leijonahahmo yleistyi heti Suomessa valmistetuissa vaakunoissa ja leijonalipuissa. Myös postimerkkien leijona sai uuden muodon. Leijonavaakunan käyttö postimerkeissä ja korteissa loppui venäläistämisen seurauksena. Postimerkeissä kaksipäinen kotka tuli leijonan rinnalle vuoden 1891 postimanifestin jälkeen. Suomalaiset käyttivät kuitenkin pääasiassa leijonamerkkejä. Vuoden 1900 alusta lähtien postilaitos ei saanut ottaa vastaan postilähetyksiä, joissa näkyi erikseen painettuna Suomen vaakuna. Postikortteihin ilmestyivät leijonan tilalle maakuntatunnukset. Leijona-aiheisten postimerkkien merkkien käyttö loppui kokonaan 14. tammikuuta 1901.
Suomen vaakuna sisältyi Venäjän vallan loppuvuosina sekä keisarikunnan pieneen (1883) että suureen (1882) vaakunaan. Pienessä vaakunassa valtakunnan yhdeksän keisarillisen statuksen omannutta aluetta on sijoitettu kaksipäisen kotkan siipiin. Suuressa vaakunassa (1882) Venäjän kaksipäistä kotkaa ympäröivät myös kuuden asemaltaan alisteisempien imperiumien osaksi vaakunat. Venäjän vaakunoihin sisältyvän Suomen vaakunan leijona seisoo kolmella jalalla.
Vaakuna ei vaihtunut itsenäistymisen jälkeen
Suomen itsenäistyttyä leijonavaakuna säilytti asemansa uuden itsenäisen valtion tunnuksena. Vaakunaleijona sai kuitenkin uudistetun hahmon. Vaakuna-asiaa valtion sinettikomitea ei pitänyt K. A. Bomanssonin 1886 suunnittelemaa vaakunaa täysin onnistuneena, vaan katsoi sen olevan vähemmän voimallinen kuin Kustaa Vaasan hautamonumenttiin kuuluvan vaakuna, jonka Erik O. W. Ehrström otti työnsä pohjaksi. Uudenkin vaakunan päällä oli suuriruhtinaskunnan kruunu, joka poistettiin valtioneuvoston päätöksellä 1920.
Valtioneuvosto asetti vuonna 1934 komitean suunnittelemaan tasavallalle täydellisen vaakunan. Taiteilija G. Paaerin piirtämässä luonnoksessa leijonavaakunaa kannattelee havujalustalla seisovaa kaksi karhua. Ehdotukseen sisältyy myös tunnuslause-ehdotus ”vapaa, vankka, vakaa”. Vaakunan uudistustyö eteni kuitenkin hitaasti ja unohtui sotavuosina.
Leijonavaakunan ulkoasua on tarkistettu hieman vuonna 1978. Heraldikko Olof Eriksson teki muutokset Kustaa Vaasan hautamuistomerkkiin kuuluvan vaakunan perusteella. Samana vuonna voimaan tullut laki määrittelee vaakunan seuraavasti:
"Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua."
Valtioneuvoston helmikuussa 1920 vahvistama vaakuna.
Maamme-laulun asema kansallislauluna perustuu 1800-luvulla vähitellen vakiintuneeseen tapakulttuuriin
Johan Ludvig Runebergin 1840-luvun loppupuolella sanoittama ja Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu saavutti 1800-luvun kuluessa Suomen kansallislaulun aseman. Laulun asemaa lujitti yleistynyt tapa soittaa ja laulaa Maamme isänmaallisten tilaisuuksien ja kansanjuhlien lopuksi. Suomen kansallislaulua ei ole määritelty lainsäädännössä, eikä laulusta käyty keskustelua itsenäistymisvaiheissa.
J.L. Runebergin kirjoitti Maamme-laulun ruotsinkieliset sanat (Vårt land) 1846. Fredrik Pacius sävelsi runon 1848 ylioppilaiden 13. toukokuuta vietettyyn Kukan-päivän juhlaan. Runebergin teksti sisältyi joulun alla 1848 ilmestyneeseen Vänrikki Stoolin tarinoihin ensimmäisen osan ensimmäisenä runona. Teokseen sisältyi myös nuottiliite.
Matti Klinge on korostanut vanhemman polven yliopistomiesten ohjanneen Maamme-laulun ensiesityksellä ylioppilaiden Kukan-päivän juhlintaa poliittisesti turvalliseen suuntaan. Ylioppilaat olivat valmiita laulamaan vallankumouslauluja Marseljeesin sävelellä Euroopan suurena vallankumousvuonna 1848, mutta Suomen kannalta oli viisaampaa laulaa isänmaasta ja vakuuttaa uskollisuutta keisarille. Matkalla Kumtähden kentälle ylioppilaat lauloivat kerta toisensa jälkeen Maamme-laulun Kaartin soittokunnan säestyksellä. Laulusta tuli muotoutumassa olleen kansakunnan uusi tunnuslaulu, joka sai vähitellen kansallislaulun aseman.
Maamme-laulun laulettavaksi vakiintuneet suomenkieliset sanat runoili Paavo Cajander 1889. Laulun käännös sisältyi vuonna 1867 ilmestyneeseen Vänrikki Stoolin tarinoiden suomennokseen. Cajanderin käännös ei poikkea kovin aikaisemmasta. Maamme-laulun asema ei ollut kiistaton etenkään suomenkielisissä piireissä ennen 1890-lukua. Isänmaallisissa tilaisuuksissa laulua laulettiin myös suomeksi 1860-luvun lopulta alkaen. Uusi Suometar kertoi marraskuussa 1869 Maamme-laulusta kansallislauluna, jonka Ilmajoen ”lastenkodon” lapset olivat laulaneet arpajaisjuhlassa.
Maamme-laulu on vakiintunut kansallislauluksi. Laulusta ei ole säädetty erikseen lakia, kuten on tehty lipusta ja vaakunasta. Ruotsalaisen Kansanpuolueen eduskuntaryhmä teki J. L. Runebergin syntymän 200-vuotismuiston kunniaksi 2004 lakialoitteen Maamme-laulun vahvistamisesta kansallislauluksi. Myös Maamme-laulun korvaamista Finlandialla on esitetty eduskunnassa 2000-luvun alussa. Asiasta on keskusteltu 1920-luvulta lähtien.Lainsäädäntöön ei sisälly mitään mainintaa kansallislaulusta. Maamme-laulussa 11 säkeistöä, joista lauletaan tavallisesti vain ensimmäinen ja viimeinen. tilaisuuksissa, joihin osallistuu suomenruotsalaisia vähemmistönä, lauletaan ensimmäinen säkeistö suomeksi ja ruotsiksi, ja viimeinen säkeistö suomeksi.
Viron kansallislaulussa Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, jonka on sanoittanut Johann Voldemar Jannsen, on sama sävel kuin Maamme-laulussa. Laulu tuli tunnetuksi Virossa vuonna 1869 järjestettyjen maan ensimmäisten laulujuhlien ansiosta. Viroksi laulua laulettaessa ei kuitenkaan kerrata neljää viimeistä säettä. Myös liiviläisten kansallislaulu Min izāmō? lauletaan Maamme-laulun sävelellä.
Maamme-laulun ensiesityksen vuosipäivää on juhlittu näyttävästi 1948 ja 1998. Maamme-laulun 100-vuotisjuhlaan kirjoitti juhlarunon Laulun mahti V. A. Koskenniemi. Runon lausui Sakari Puurunen. Maamme-laulun 150-vuotisjuhliin juhlarunon Maanosamme, maailmamme laati taiteilija Juice Leskinen, joka esitti sen itse.
Kolbe Laura–Valjus Risto–Wrede, Johan (toim.). 1998. Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino.
Nummi Jyrki, Intiimi vai poliittinen isänmaa? J. L. Runebergin ”Maamme”, Aleksis Kiven ”Suomenmaa” ja tekstienväliset yhteydet, Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 1 / 2007.
Maamme-laulun sanat ilmestyivät 1898 Vänrikki Stoolin tarinoissa vuoden 1867 asussa. Teoksen kuvitti Albert Edelfeltin.
Maamme-laulun suomenkieliset sanat Paavo Cajanderin muokkaamana: ”Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen.”
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen.
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht´yömme, kesät kirkkahat,
kaikk´kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kum päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
Tääll´olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kallimpaa?
Ja tässä, täss´ on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss´ on se,
maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk´ kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
haluamme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss´ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
(Suomentanut Paavo Cajander 1889)
Maamme-laulun sanat ilmestyivät 1867 suomennetussa muodossa Albert Edelfeltin kuvittamassa Vänrikki Stoolin tarinoissa.
Svenska originaltexten av J. L. Runeberg: “Vårt land, vårt land, vårt fosterland, Ljud högt, o dyra ord!”
Vårt land, vårt land, vårt fosterland,
Ljud högt, o dyra ord!
Ej lyfts en höjd mot himlens rand,
Ej sänks en dal, ej sköljs en strand,
Mer älskad än vår bygd i nord,
Än våra fäders jord.
Vårt land är fattig, skall så bli
För den, som guld begär.
En främling far oss stolt förbi:
Men detta landet älska vi,
För oss med moar, fjäll och skär
Ett guldland dock det är.
Vi älska våra strömmars brus
Och våra bäckars språng.
Den mörka skogens dystra sus,
Vår stjärnenatt, vårt sommarlju.
Allt, allt, vad här som syn, som sång
Vårt hjärta rört en gång.
Här striddes våra fäders strid
Med tanke, svärd och plog.
Här, här, i klar som mulen tid.
Med lycka hård, med lycka blid.
Det finska folkets hjärta slog.
Här bars vad det fördrog.
Vem täljde väl de striders tal.
Som detta folk bestod.
Då kriget röt från dal till dal.
Då frosten kom med hungers kval.
Vem mätte allt dess spillda blod
Och allt dess tålamod?
Och det var här det blodet flöt,
Ja, här för oss det var,
Och det var här sin fröjd det njöt,
Och det var här sin suck det göt.
Det folk som våra bördor bar
Långt före våra dar.
Här är oss ljuvt, här är oss gott,
Här är oss allt beskärt;
Hur ödet kastar än vår lott.
Ett land, ett fosterland vi fått,
Vad finns på jorden mera värt
Att hållas dyrt och kärt?
Och här och här är detta land.
Vårt öga ser det här,
Vi kunna sträcka ut vår hand
Och visa glatt på sjö och strand
Och säga: se det landet där.
Vårt fosterland det är.
Och fördes vi att bo i glans
Bland guldmoln i det blå,
Och blev vårt liv en stjärnedans.
Där tår ej göts, där suck ej fanns.
Till detta arma land ändå
Vår längtan skulle stå.
O land, du tusen sjöars land,
Där sång och trohet byggt,
Där livets hav oss gett en strand,
Vår forntids land, vår framtids land.
Var för din fattigdom ej skyggt.
Var fritt, var glatt, var tryggt.
Din blomning , sluten än i knopp,
Skall mogna ur sitt tvång;
Se, ur vår kärlek skall gå opp
Ditt ljus, din glans, din fröjd, ditt hopp.
Och högre klinga skall en gång
Vår fosterländska sång.
