Maitojono Oulussa Limingan osuusmeijerin maitomyymälän edustalla 1917. (Samuli Paulaharju/Museovirasto)
Eduskunta hyväksyi toukokuussa senaatin valmisteleman elintarvelain, jonka Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti kesäkuun alussa. Laki mahdollisti säännöstelyn ja pakko-otot. Sitä sovellettiin viljatuotteisiin, joista suomalaiset saivat yli puolet kokonaisenergiantarpeestaan.
Väliaikainen hallitus vahvisti elintarvelain myöhään illalla 2. kesäkuuta 1917. Senaatti alkoi panna lakia toimeen 5. kesäkuuta. Lain valmistelu oli alkanut heti senaatin aloitettua toimintansa maaliskuun lopussa. Sen tarpeellisuus korostui elintarviketilanteen heikentyessä nopeasti kevään aikana. Etenkin viljasta alkoi olla pula.
Vuoden 1916 lopulla ja seuraavan vuoden alussa oli sokerin, maitotuotteiden ja lihan kulutusta ryhdytty säännöstelemään paikallisesti korttijärjestelmällä.[1] Viljasäännöstely ei vielä näyttänyt tarpeelliselta. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti talven 1917 aikana.
Elintarvikeasiat olivat yksi keskeisimmistä eduskunnan käsittelemistä kysymyksistä keväällä 1917. Oskari Tokoin johtama senaatti korosti jo 11. huhtikuutta, että se tarvitsee laajat valtuudet säännellä elintarvikkeitten kulutusta. Eduskunta perustikin elintarvikevalio- ja maatalousvaliokunnat, ja alkoi käsitellä elintarvelakia senaatin esityksen pohjalta.[2]
Viljavarat 40 prosenttia normaalikulutuksesta
Maaliskuun lopussa toimintansa aloittaneen Tokoin senaatin elintarvikepolitiikkaa suuntasivat maalis–toukokuussa tehdyt kolme tiedustelua elintarvikevarastoista. Tilastollinen Päätoimisto selvitti huhtikuussa kunnallislautakunnille osoitetulla kyselyllä kuntien vilja- ja perunavarastot. Maan syömäviljavarastot — vehnä, ruis ja ohra — olivat huhtikuun alussa noin 179 miljoonaa kiloa. Tästä oli varattava kylvöihin 60 miljoonaa kiloa, joten viljaa oli käytettävissä 119 miljoonaa kiloa.
Normaaliaikoina keskimääräinen viljankulutus oli Suomessa noin 600 grammaa henkilöä kohden päivässä. Leipä ja viljatuotteet olivatkin tavallisen suomalaisen tärkein ravinnonlähde. Niiden osuus kokonaisenergiansaannista oli lähes 60 prosenttia.[3] Normaalitarpeen saavuttaminen olisi vaatinut 90 kiloa viljaa jokaista suomalaista kohti huhti-elokuun ajaksi. Lähelle tätä ylsivät ainoastaan Turun ja Porin läänin syömäviljavarastot. Läänin kunnista 65 prosenttia arvioi selviytyvänsä seuraavaan satoon omilla varastoilla. Omavaraisia kuntia löytyi myös Etelä-Pohjanmaalta, Uudeltamaalta ja Mikkelin läänistä.
Muualla maassa oli käytettävä myös kauraa, jotta yllettiin läheskään normaalille tasolle. Varsinaista syömäviljaa olisi riittänyt maan väestölle elokuun loppuun keskimäärin 260 grammaa, 40 prosenttia normaalikulutuksesta. Kauraa oli saatavissa vajaa 200 grammaa päivässä henkeä kohti.[4]
Pakon edessä tultava omillaan toimeen
Eduskunta sai jo 10. huhtikuuta käsiteltäväkseen hallituksen esityksen “laiksi eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa”. Lyhyesti se tunnettiin nimellä elintarvelaki, jonka mallina oli Ruotsissa säädetty vastaava laki. Lähtökohtana oli tuleminen toimeen pakon edessä omillaan. Tarvittiin erikoistoimia, koska oma tuotanto ei riittänyt normaaliin kulutukseen. Heikki Rantatupa on tiivistänyt tavoitteet ja keinot seuraavasti:
”Senaatti asetti päämääräksi elintarvikkeitten ja myös muiden välttämättömyystarvikkeitten oikeudenmukaisen ja tasaisen jakelun kuluttajille, hintatason matalana pitämisen ja oman tuotannon lisäämisen. Sen vuoksi oli säädeltävä elintarvikkeitten kuljetusta, kauppaa ja kulutusta.”
Senaatti halusi säilyttää sillä jo olleen oikeuden määrätä elintarvikkeiden korkeimmat sallitut myyntihinnat eli rajahinnat. Sen lisäksi se pyysi oikeutta takavarikoida eri tuotteita yleiseen kulutukseen ja valtuuksia rajoittaa kulutusta. Kaikki poliittiset ryhmät ymmärsivät kovien toimien välttämättömyyden, mutta yksityisomaisuuden takavarikointi oli monille porvarillisille kansanedustajille edustajille vaikea kysymys.
Sosiaalidemokraatit syyttivät puolestaan erityisesti maanviljelijöitä keinottelusta ja varastojen kätkemisestä, mikä johti “työläiskuluttajien nälkään näännyttämiseen”. Maalaisliitto kiisti maanviljelijöihin kohdistuneet väitteet perättöminä. Kiistaa syvensi eduskunnassa samaan aikaan käsitelty laki maataloustyöväen 8-tuntisesta työpäivästä. Ilmapiirin jännittyneisyyttä lisäsivät toukokuussa alkaneet maatalouslakot, joilla työväki yritti vauhdittaa työajan lyhentämistä.[5]
Senaatti saa valtuudet säännöstelyyn ja pakko-otot
Lakiin sisältynyt pakkoluovutusperiaate kajosi yksityiseen omistusoikeuteen, joten laki oli käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Ratkaiseva käsittely tapahtui 16. toukokuuta. Lain esitelleen senaattori Väinö Wuolijoen mukaan venäläistetyn senaatin kykenemättömyys reagoida vuoden alussa tyrehtyneeseen tuontiin oli pahentanut tilannetta. Vuoden 1917 suunnitellusta tuonnista oli toteutunut vain runsaat 13 prosenttia.
”Kun tänä aikana, 135 päivänä, olisi pitänyt tehdyn suunnitelman mukaan tuoda 135,000,000 kiloa tuotiin vain 18,000,000 kiloa. Kun tänä samana aikana kulutusta ei oltu millään tavoin säännöstelty, kun päinvastoin hallituksen hintapolitiikka vei siihen että syömäviljaa tarpeettomasti tuhlattiin – olihan rajahinta kauroilla 70 penniä ja rukiilla 38 penniä kilolta, josta oli seurauksena että rukiita syötettiin hevosille ja säästettiin kauroja – niin selvä on että me tällä kertaa emme ole missään kadehdittavassa asemassa.”
Senaattori Wuolijoki perusteli lain välttämättömyyttä Saksan ja Ruotsin esimerkeillä. Senaatti teki lain hyväksymisestä luottamuskysymyksen. Eduskunta julisti lain kiireelliseksi ja hyväksyi sen yöllä 17. toukokuuta äänin 177–6.[6]
Lain oli saatava vielä väliaikaisen hallituksen vahvistus, jota viivyttivät suomalaisten ja väliaikaisen hallituksen kireät suhteet. Pääministeri Lvov vahvisti lain 2.6.1917. Lain sallimien poikkeustoimien piiriin tulivat elintarvikkeet, rehu, polttoaineet, vaatetavara, paperi ja muut yleiset tarveaineet sekä tuotannolle välttämättömät teollisuustuotteet. Senaatti sai laajat valtuudet elintarvikesäännöstelyn ja pakko-ottojen järjestämiseen. Laki sovellettiin muiden kuin elintarvikkeitten osalta lähes yksinomaan hintasäännöstelynä.
Heti voimaan tullut laki oli voimassa 1.5.1918 saakka. Eduskunta jatkoi sen voimassaoloaikaa heinäkuussa 1918, lokakuussa 1919 ja maaliskuussa 1920. Toukokuussa 1920 annettu uusi laki jatkoi joitakin säännöstelymääräyksiä 1.4.1921 asti.
Koko maan tasolla säännöstelyä johti aluksi senaatin kamaritoimituskunnan alainen elintarvikeosasto ja sittemmin elintarvikehallitus. Myöhemmin tehtävää hoitivat elintarviketoimituskunta ja elintarvikeministeriö.[7] Paikallistasolla lain täytäntöönpanoa toteuttivat ja valvoivat kunnalliset elintarvikelautakunnat. Niiden kokoonpanossa oli huomioitava kunnan väestön yhteiskunnallinen koostumus.
Täysimittainen viljasäännöstely alkaa
Elintarvelain vahvistamisen jälkeen senaatti antoi asetuksia säännöstelyyn siirtymisestä. Se kielsi 5. kesäkuuta syömäviljan käytön eläinten ruoaksi. Samana päivänä senaatti antoi asetuksen leipäviljan kulutuksen järjestämisestä kesän aikana. Hallitus julisti sillä syömäviljavarastot takavarikoiduksi 17. kesäkuuta lukien.
Asetus koski vehnä-, ruis- ja ohravarastoja sekä leipä- ja ryynivarastoja, jotka valtio takavarikoi. Luovutusmääräys koski yli 4 kilon vilja- ja yli 3 kilon ryynivarastoja. Maanviljelijätaloudet saivat jättää jäsenilleen viikkoannosten mukaan lasketun määrän viljaa ja viljatuotteita kulutuskauden loppuun sekä tarvittaessa siemenviljaa.
Tavoitteena oli järjestää viljan kulutus määriteltyjen annosten mukaiseksi 17.6.1917–15.9.197 väliseksi ajaksi. Suomi siirtyi asetuksella täysimittaiseen viljasäännöstelyyn. Muitten elintarvikkeitten säännöstely jatkui entisellään valvomalla myyntiä sekä käyttämällä tuotekohtaisia rajahintoja.
Viljavarojen tarkastus ja takavarikointi perustui ruokakuntien omaan ilmoitukseen. Paikalliset olot tunteneet vaalilautakunnat tarkastivat ilmoitukset ja ehdottivat elintarvikelautakunnalle niitten hyväksymistä tai hylkäämistä. Laskelmien mukaan valtiolle luovutettavaksi määrätty vilja oli tarkastuksen jälkeen tuotava lautakunnan osoittamaan paikkaan, josta se jaettiin joko omassa kunnassa tai vietiin muualle.
Kesäkuulla koottujen tietojen perusteella leipäviljatilanne ei ollut toivoton. Varastot riittivät noin 300 gramman päiväannoksiin. Senaatin ohjeiden perusteella viljatuotteiden päiväannos oli kevyessä työssä 150, keskiraskaassa työssä 240 ja raskaassa työssä 300 grammaa. Elintarvikelautakuntien oli ratkaistava, miten kulutus pysyy säädettyjen annosten rajoissa, ja miten saada kuntaan viljaa, jos siitä oli puute.
Niukkuuden jakaminen ei kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla. Senaatin ohjeissa ei määritelty, kuinka suuria annoksia eri ammattiryhmille oli jaettava. Tehtävä oli jätetty lautakunnille. Jos viljaa oli kunnassa runsaasti, niin kaikki annokset nousivat helposti korkeimpaan luokkaan, jopa sen yli. Kuntia oli vaikea saada lopettamaan yliannosten jakamista. Ihmiset oli vaikea supistaa kulutustaan, jos normaalimäärä viljaa oli saatavissa.
Senaatin epäonniset viljakaupat
Tokoin hallitus asetti tavoitteeksi myös viljantuonnin aloittamisen uudelleen. Periaatteessa tuonnin Venäjältä olisi pitänyt helpottua, sillä väliaikainen hallitus oli julistanut provinssien viljavarastot kansalliseksi omaisuudeksi. Käytännössä hallituksen arvovalta ei riittänyt pakottamaan provinsseja luovuttamaan viljaansa. Tuonti Suomeen lisääntyi huhtikuussa, mutta laski sen jälkeen yhteen-kahteen miljoonaan kiloon kuukaudessa. Viljansaantia Suomeen haittasivat myös väliaikaisen hallituksen ja Suomen senaatin kireät suhteet.
Senaatti yritti myös itse ostaa viljaa Venäjältä. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner ja elintarvikeasioita hoitanut kamaritoimituskunnan päällikkö Väinö Wuolijoki sopivat 27. kesäkuuta väliaikaisen hallituksen kanssa 62 miljoonan kilon viljatoimituksista Suomeen heinä–lokakuussa. Väliaikainen hallitus tarvitsi rahaa Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpitämiseksi, joten 60 miljoonan markan maksu piti suorittaa etukäteen markoissa.
Senaatti suostui etukäteismaksuun, koska siten ajateltiin voitavan painostaa väliaikaista hallitusta nopeuttamaan toimituksia. Toisin kuitenkin kävi. Markkapulasta kärsinyt väliaikainen hallitus käytti saamansa maksun sotaväen päivärahoihin, mutta viljatoimitukset Suomeen kutistuivat.
Yhtä heikosti onnistuivat senaatin yritykset saada viljaa Yhdysvalloista, vaikka nämäkin ostot maksettiin kesällä etukäteen. Viljaerä oli yhtä suuri kuin Venäjältä ostettu. Kuljetusvaikeudet ja Yhdysvaltojen kasvanut osallistuminen maailmansotaan lykkäsivät jo satamissa laivausta odottaneen viljan lähettämistä Suomeen.
Hallitukselle tuontiyritysten epäonnistuminen ei tullut yllätyksenä, vaikka ponnisteluja jatkettiinkin. Kun tuontinäkymät pysyivät epävarmoina ja oman maan maataloustuotantoa ei voitu hetkessä nostaa, oli olemassa vain yksi keino säästää varastoja: säännöstely.
Venäläissotilaat saivat enemmän elintarvikkeita
Kesällä 1917 Suomessa oli noin 100 000 venäläissotilasta, joiden huoltaminen söi Suomen niukkoja elintarvikevarastoja enemmän kuin pääluvun perusteella olisi voinut olettaa. Säännöstely ei koskenut käytännössä venäläisiä. Tarkoitus oli, että sotilaat olisivat saaneet viljansa Venäjältä ja muut elintarvikkeet Suomesta. Viljatoimitukset eivät kuitenkaan toteutuneet enää täysimääräisesti kesällä.
Säännöstely ei vaikuttanut sotilaiden lihankulutukseen, joiden keskimääräinen kuukausiannos oli runsaat viisi kiloa lihaa (lähes 200 grammaa/päivässä). Suomen sotilaallinen ja poliittinen asema oli sekä sisäisesti että Venäjän suuntaan niin arkaluontoinen, ettei senaatti uskaltanut ryhtyä merkittävästi pienentää sotilaitten annoksia. Se ei myöskään lopettanut lihakarjan pakkoluovutuksia, vaikka ajatus oli esillä.
Sotaväen omavaltaiset takavarikot yleistyivät kesällä. Ne johtuivat kurittomuudesta, mutta kyse oli myös komentajien hiljaisesti hyväksymästä huoltoa täydentäneestä toiminnasta. Elintarvikelautakunnat joutuivat osaltaan huolehtimaan sotilaiden muonittamisesta. Sotaväen ruokkiminen aiheutti varsinkin liha- ja maitotuotteiden puutetta.[8]
Säännöstely syksyllä 1917
Säännöstelyn aloittaminen oli kovasta retoriikasta huolimatta sujunut melko yksimielisesti. Elokuussa elintarvikepolitiikka joutui yhä kiivaammin kokonaan oppositioon siirtyneen SDP:n arvostelun kohteeksi. Pahenevan pulan vaatimien toimien toteuttaminen vaikeutui, kun ristiriidat kärjistyivät.
Vuoden 1917 sadon takavarikoinnin tarvetta korosti tuontinäkymien heikkeneminen entisestään. Kotimainen vilja oli saatava mahdollisimman tarkasti yleiseen kulutukseen. Syömäviljaa oli maassa laskelmasta riippuen 45–130 miljoonaa kiloa liian vähän. Osan vajauksesta elintarvikeviranomaiset uskoivat voitavan täyttää tuonnilla. Venäjältä oli saatu viljaa vallankumouksesta huolimatta vuoden 1917 aikana lähes 30 miljoonaa kiloa.
Senaatti perusti 1. joulukuuta maataloustoimituskunnan alaisuuteen elintarvikehaIIituksen, joka sai tehtäväkseen eIintarvikkeiden maahantuonnin ja säännöstelyn toteuttamisen. Hallituksen päätöksistä ei voinut valittaa, millä pyrittiin vahvistamaan sen asemaa.
Elintarvikehallitus joutui pienentämään päiväannoksia joulu-tammikuussa. Omavaraistalouksissa asuvat saivat kahdeksan, kevyttä työtä tekevät kuusi ja raskasta työtä tekevät yhdeksän kiloa viljaa kuukaudessa. Peruskorttiannos oli siten 200 grammaa viljaa päivässä, johon saattoi saada 100 gramman lisäkortin. Kuukausiannoksiin oli sisällyttävä kaksi kiloa kauraryynejä tai neljä kiloa kauraa.[9]
Tuontiyritykset raukeavat
Hallitus lähetti ulkomaille virallisia edustajia selvittämään viljantuontimahdollisuuksia. Itsenäisyysjulistuksen toivottiin helpottavan tuontia sekä Yhdysvalloista että puolueettomista maista. Yhdysvallat pelkäsi kuitenkin viljatoimitusten joutuvan väärin käsiin. Ympärysvaltojen “elintarvikediktaattori” Herbert Hoover keskeytti marraskuussa neuvottelut viljantoimituksista Suomeen.
Joulukuussa ympärysvallat arvioivat tilannetta uudelleen. Diplomaatit suosittelivat viljatoimituksia Suomeen, jotta Saksalle suosiollinen mieliala ei pääsisi vahvistumaan juuri itsenäistyneessä maassa. Yhdysvaltain hallitus aloittikin neuvottelut viljatoimituksista Suomeen uudelleen joulukuun puolivälissä.
Tammikuussa diplomaatit perustelivat elintarvikkeitten lähettämistä Suomeen levottomuuksien ehkäisemisellä ja bolsevikkien vaikutuksen torjumisella. Suomi ei kuitenkaan suostunut ympärysvaltojen esittämiin poliittisiin ehtoihin. Tilannearvioon vaikuttivat ilmeisesti Saksan ja Neuvosto-Venäjän käymät Brest-Litovskin rauhanneuvottelut, jotka lisäsivät toiveita saada Saksasta elintarvikeapua. Lopullisen tuonnin ympärysvalloista esti sisällissodan syttyminen.
Suomen ulkomailta saama vilja tuli vuoden 1917 lopulla edelleen yksinomaan Venäjältä. Vuoden 1918 puolella viljantuonti keskeytyi lähes kokonaan. Tuontia hoitanut Tuontikunta onnistui hankkimaan Venäjältä tammikuun alussa jo aikaisemmin ostamistaan 13 miljoonasta kilosta noin 84 000 kiloa.
Tuonnin epäonnistuminen ei yllättänyt elintarvikeviranomaisia. Kiertokirjeissä kuntien elintarvikelautakuntia oli kehotettu varautumaan siihen, että maa joutui tulemaan omillaan toimeen.
Suomeen saatiin ostettua jonkin verran lihaa. Joulukuussa elintarvikehallitus pystyi myymään 100 000 kg Ruotsista ostettua lihaa. Samaan aikaan oli hankittu Englannin omistuksessa olleita, Suomen satamissa säilytettyjä sillejä 35 000 astiaa (á 130 kg).[10]
Venäläissotilaiden osittainen lähtö helpotti hiukan
Itsenäisyysjulistuksen jälkeen oli periaatteessa mahdollista puuttua elintarviketilannetta vaikeuttaneeseen venäläisen sotaväen läsnäoloon. Sotilaita oli syksyn mittaan siirretty pois Suomesta sekä lähtenyt myös omatoimisesti. Vuodenvaihteen tienoilla maassa oli kuitenkin yhä noin 40 000 miestä. Huoltorasitus oli keventynyt alle puoleen huippulukemista, mutta sotilaiden elättäminen vaikutti edelleen merkittävästi elintarviketilanteeseen.
Suomen hallitus ei heti itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen erityisesti kiirehtinyt venäläissotilaiden lähtöä. Venäjä kuului vielä muodollisesti ympärysvaltoihin, joilta toivottiin saatavan elintarvikeapua. Hallitus toi kuitenkin esille, että sotaväki käytti Suomen niukkoja elintarvikevaroja ja aiheutti kurittomuudellaan turvattomuutta.[11]
Elintarvikepula vauhditti erilaisten korviketuotteiden kehittelyä. Yksi niistä oli Valtion Kotitaloustoimikunnan suosittelema, perunajauholla ja maidolla jatkettu "sotavoi", jonka reseptejä Uusi Päivä julkaisi 23.8.1917. Ruuanlaittoon toimikunta opasti käyttämään "rasvaketta".
Venäjällä riitti viljaa – kuljetukset eivät toimineet
Keisarikunnan elintarviketilanne oli Ukrainan viljavien peltojen ansiosta parempi kuin muiden suurten sotaakäyvien maiden. Venäjä oli vienyt yli 30 prosenttia tuottamastaan viljasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kun Venäjä ei kyennyt viemään viljaa, niin sitä riitti sodan ensimmäisten vuosien aikana runsaasti omaan kulutukseen.
Myös Suomi kykeni korvaamaan Venäjän-tuonnilla viljan, jota oli pääosin tuotu ennen maailmansodan syttymistä Saksasta. Suomeen oli tuotu ennestäänkin viljaa Venäjältä, mutta sodan sytyttyä keisarikunnasta tuli käytännössä ainoa mahdollinen viljantoimittaja.
Viljantuotanto laski Venäjällä maailmansodan aikana etenkin hevospulan ja keisarikunnan kärsimien aluemenetysten vuoksi. Viljaa oli silti periaatteessa riittävästi koko keisarikunnan tarpeiksi. Ongelmaksi muodostuivat kuljetukset. Rautateiden kalustopula johti vähitellen kuljetusten sekasortoon. Vaikutukset tuntuivat myös Suomessa vuoden 1917 alusta alkaen.
Venäjän keisarillinen hallinto ei halunnut ottaa säännöstelyä käyttöön elintarviketilanteen heikentyessä, vaikka suurkaupungeissa oli merkittäviä ongelmia elintarvikehuollossa vuoden 1916 loppupuolelta lähtien. Pietarin kaupunki valmisteli säännöstelytoimia itsenäisesti maaliskuun vallankumouksen alla. Elintarvikesäännöstely alkoi Venäjällä vasta väliaikaisen hallituksen tultua valtaan.
Suomen tilanteeseen vaikutti myös se, että vuosina 1914–1917 Pietarin väkiluku kasvoi 2,1 miljoonasta 2,5 miljoonaan. Pietari ja Suomi saivat elintarvikkeensa suurelta osin samoilta alueilta. Elintarvikevienti Suomesta keisarikunnan pääkaupunkiin oli runsasta ja etenkin voin, juuston ja maidon kasvanut kysyntä lisäsi sitä entisestään.
Lähde:
Heikki Rantatupa. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914–1921.
Väinö Tanner 20.4.1917: Nälkää on organiseerattava, jotta varastot riittäisivät
Elintarvelain lähetekeskustelu käytiin eduskunnassa 20. huhtikuuta 1917. Hallituksen puolesta puheenvuoron käytti valtiovaraintoimituskunnan päällikkö senaattori Väinö Tanner. Osuusliike Elannon toimitusjohtajan paikalta senaattoriksi siirtyneen Tannerin puheesta jäi yleiseen käyttöön ilmaisu ”nälän organiseeramisesta”.
”Siihen mielenkiintoon nähden, jolla tätä kysymystä epäilemättä Eduskunnassa tullaan käsittelemään, lienee paikallaan jollakulla sanalla tehdä selvää hallituksen kannasta asiassa ja samalla myöskin selostaa lähemmin niitä suunnitelmia, joiden kautta hallitus arvelee tässä kysymyksessä voitavan tehdä sen, mitä siinä tällä hetkellä enää voidaan tehdä.
Elintarvekysymys on tämän hetken polttava kysymys, ei ainoastaan meillä täällä Suomessa vaan myöskin kaikkialla maailmassa. Muualla maailmassa ollaan kuitenkin tässä suhteessa monin verroin edullisemmassa asemassa sen kautta, että siellä ajoissa on ryhdytty järjestelemään asiaa. Useimmissa maissa on jo heti maailmaansodan alettua rakennettu järjestelmä, jonka avulla on koetettu etukäteen torjua uhkaavaa puutetta, ja myöskin toimia siihen suuntaan, että tuotanto tulee mahdollisimman suuressa määrässä lisääntymään.
Meillä sen sijaan täytyy valittaen todeta, että äsken kukistunut hallitus ei ole tätä latua kulkenut. Se ei ole yrittänytkään luoda minkäänlaista yhtenäistä järjestelmää asiassa, vaan on toiminut päivästä päivään sen mukaan kuin tarve on osoittanut vaativan. Se antoi kallista aikaa kulua sotatilan alusta ilman että ryhdyttiin minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ja vasta myöhemmin, kun osoittautui että säännöllisillä järjestelyillä ei mihinkään päästäisi, johtui hallitus poikkeustilan pakottamana säännöstelemään elintarvekysymystä.
Senaatti nojautui laittomaan sotatila-asetukseen
Tällöin hallitus oli kuitenkin siinä vaikeassa asemassa, että sillä ei ollut mitään laillista valtaa, millä se tätä kysymystä olisi voinut järjestää. Se ei halunnut kutsua Eduskuntaa koolle ja ilman Eduskunnan antamia valtuuksia ei hallituksella meidän maassamme tämmöistä valtaa ole. Tämän puutteessa katsoi hallitus voivansa nojautua erääseen vuonna 1890 Venäjällä annettuun ja vuonna 1909 myöskin Suomen asetuskokoelmassa julkaistuun sotatilaa koskevaan asetukseen, jossa sotatilan aikana hallitukselle annetaan erinäisiä valtuuksia.
Tällä tavalla laittomasti hankkimansa vallan nojalla hallitus sittemmin antoi tunnetuita pakollisia määräyksiään, määräili rajahintoja, toimitti vientikieltoja ja sekaantui yksityiseen elämään ja liike-elämään mitä jyrkimmällä tavalla. Toinen puute hallituksen toiminnassa elintarvekysymyksen alalla oli se, että hallitus ei voinut nojautua tässä asiassa yhteiskuntaan. Kaikki toimenpiteet tapahtuivat niin sanoakseni byrokraattisesti: hallitus itse valmisti, itse koetti panna täytäntöön määräyksiä ja myös valvoa niiden täytäntöönpanoa näissä asioissa.
On selvää, että tuota tietä ei voida saavuttaa mitään hyviä tuloksia. Minkään maan hallitus ei voi yksinään tämmöisiä asioita valmistaa ja jollei se voi nojautua yhteiskuntaan, ei se myöskään voi saada kannatusta toimenpiteilleen. Ja kannatuksen saaminen on ennenkaikkea välttämätöntä, jos sen tapaisia toimenpiteitä halutaan lävitse ajaa, kuin sotatilan aikana on eri maissa osoittautunut välttämättömäksi.
”Horjuvata ja onnetonta politiikkaa”
Seurauksena näistä puuttuvista edellytyksistä hallituksen toiminnassa olikin, että sen elintarvepolitiikka oli koko ajan erittäin horjuvata ja onnetonta. Eri piirit ahdistelivat hallitusta ja koettivat intrigeeraamalla toimia etujensa hyväksi ja saada omia ryhmäharrastuksiaan vastaavia päätöksiä ja järjestelytoimenpiteitä aikaan.
Hallituksen rajahintapolitiikkaa on myöskin tavattoman jyrkästi ja jotenkin yksimielisesti arvosteltu, ja epäilemättä arvostelu monta kertaa onkin ollut aivan oikeaan osunutta. Ennenkaikkea on tällä rajahintapolitiikalia ollut se heikko puolensa, että se ei ole ollut järjestelmällistä, ei tarpeeksi taipuisaa ja että se vaihteli liian usein. Havaittiin, että elintarpeiden kaupan ja välityksen alalla melkein viikottain tuli uusia määräyksiä, jotka aikaansaivat epävarmuutta ja epäjärjestystäkin, kun ei kukaan tiennyt, miten kauan kullekin määräykselle voitiin rakentaa.
On hyvin ymmärrettävää, että asiain muodostuttua tällaisiksi hallituksen elintarvepolitiikka sai osakseen ankaraa kritiikkiä ja suurta tyytymättömyyttä miltei kaikissa kansamme osissa. Tuli miltei kunnia-asiaksi rikkoa hallituksen määräyksiä, ainakin mitä rajahintoihin tuli, joita sangen harvoissa tapauksissa on yhtenäisesti noudatettu.
Ja tarkkaavainen katsoja voi jo pitemmän aikaa huomata, että meidän maassamme matemaattisella varmuudella kulettiin uhkaavaa katastroofia, romahdusta kohden. Jotta tätä olisi voitu estää, jotta olisi voitu saada yhteiskunnalliset voimat mukaan asiata järjestämään, herätettiin jo aikoja sitten kysymys eduskunnan kokoonkutsumisesta ja tätä vaatimusta on sitten aika ajoin yhä uusiutuvalla ponnella esitetty, ilman että se kuitenkaan on johtanut mihinkään tulokseen.
”Elämme keskellä ankaraa pulaa”
Nyt tämä systeemi on kaatunut. Elintarvekysymykseen nähden se kuitenkin – se sanottakoon heti suoraan – on tapahtunut kovin myöhään, jollei tahdo sanoa: liian myöhään. Miltei kaikki sellaiset toimenpiteet, jotka olisivat voineet aikaansaada pysyvää järjestystä, on laiminlyöty. Me elämme nyt Suomessa keskellä ankaraa pulaa ja samalla ilman mitään valmista järjestelmää, ilman mitään valmista ohjelmaa ja ilman että hallituksella edes olisi riittäviä valtuuksia ryhtyä nopeisiin toimenpiteisiin. Tämän vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että uuden hallituksen ensimäisiä toimenpiteitä oli ryhtyä aikaansaamaan järjestystä jo sekavaksi käyneen elintarvekysymyksen alalla. Oli yritettävä pelastaa, mitä vielä pelastettavissa oli.
Hallituksella on asiaan ryhtyessään ollut kaksi lähtökohtaa: toisena on ollut pyrkimys saada elintarvekysymykseen kohdistuva järjestely lailliselle pohjalle, toisena pyrkimys koettaa vetää kaikki yhteiskunnalliset voimat mukaan asiata järjestelemään. Jos saadaan yhteiskunta kokonaisuudessaan mukaan tässä asiassa, silloin voidaan että niille saadaan koko kansan kannatus. Saadakseen asian nopeasti alkuun esitti hallitus jo eduskunnan juhlallisissa avajaisissa sen esityksen laiksi, joka tällä kertaa on täällä esillä valiokuntaan lähettämistä varten. Tämän lakiehdotuksen sisällön eduskunnan jäsenet hyvin tuntevat. Sen tarkoituksena on hankkia hallitukselle valta määrätä rajahintoja ja n. s. minimihintoja, aikaansaada vientikieltoja ja muutenkin ryhtyä kaikin tavoin elintarvekysymystä järjestelemään semmoisillakin keinoin, jotka säännöllisissä oloissa eivät tulisi kysymykseen.
Laki on epäilemättä sangen ankara, mutta toiselta puolen se on välttämätön, ja ilman tämäntapaisia ankaroita määräyksiä ei voisi toivoa mitään pysyvää ja tehokasta järjestelmää voitavan luoda. Osoitukseksi siitä, että tämä laki silti on oikein jo etukäteen ymmärretty, lienee syytä mainita, että sitä valmistelemassa on ollut mukana niin hyvin kuluttajain kuin tuottajainkin järjestöjä, jotka ovat jokseenkin yksimielisesti hyväksyneet sen siinä muodossa kuin se hallituksen taholta on esitetty.
Tuonti Venäjältä jäänyt puoleen suunnitellusta
Osoitukseksi siitä, miten vakava asema meillä Suomessa tätä nykyä on ja miten nopeita ja tehokkaita toimenpiteitä asiassa kaivataan, lienee paikallaan esittää joitakuita numeroita siitä, minkälaisia elintarvevarastoja meillä koottujen tilastojen mukaan nykyään on ja minkälaisia mahdollisuuksia meillä on saada ulkoapäin mitään varastojemme lisäystä.
Pääasiallisestihan Suomi tätä nykyä on riippuva siitä, mitä se ulkoapäin on voinut saada oman satonsa lisäksi. Suomen sato ei ole koskaan riittänyt maamme kulutuksen tyydyttämiseksi ja sota-aikana se on riittänyt vielä vähemmin kuin aikaisemmin, sen vuoksi että maamme varastoja ovat olleet entistä suuremmat kuluttajamäärät käyttämässä. Sodan aikana on tuontimme kohdistunut miltei yksinomaan Venäjältä tapahtuvaan viljan tuontiin ja senvuoksi koskettelenkin yksinomaan lukuja, jotka osoittavat, minkälaista tämä tuonti on viime aikoina ollut.
Viime vuoden huhtikuun lopussa tehtiin Pietarissa toimivan erityisen neuvottelukomitean toimesta tuontisuunnitelma vuodeksi eteenpäin Venäjältä Suomeen tuotavaa viljaa, sokeria ja väkirehua varten. Tämän tuontisuunnitelman mukaan piti Suomen saada vuoden kuluessa eli 1 päivästä toukokuuta 1916 1 päivään syyskuuta 1917 yhteensä 53 miljoonaa puutaa eli 850 miljoonaa kiloa kaikenlaisia elintarpeita.
Näitä elintarpeita ei kuitenkaan ole läheskään voitu tuottaa maahan siinä määrin kuin suunnitelma edellytti. Tänne on huhtikuun 1 päivään mennessä voitu tuoda ainoastaan 29 miljoonaa puutaa, joten vajaus tekee noin 2–4 miljoonaa puntaa eli 380 miljoonaa kiloa. Jos tämä vajaus jaettaisiin tasaisesti niiden 5 kuukauden osalle, jotka vielä ·ovat jäljellä ennenkuin uuteen satoon päästään, täytyisi tänne kuukausittain saada noin 76 miljoonaa kiloa elintarpeita.
Pyydän huomauttaa, että silloin kun tämä suunnitelma tehtiin, koetettiin tarkkaan laskea Suomen varastot ja täällä tapahtuva säännöllinen kulutus, eikä millään tavalla arvioitu liian korkeaksi sitä määrää, mikä ulkoa oli tuotava. Siitä määrästä, mikä näin varovasti laskemalla silloin arvioitiin tarvittavan. on siis tähän asti jäänyt tulematta noin 45 % eli lähes puolet koko määrästä.
Sekin määrä, mitä maahamme viljaa ja muita tarpeita tämän suunnitelman pohjalta on tuotu, tuotiin etupäässä viime kesän ja syksyn aikana. Sitten viime marraskuun on tuonti ollut tavattoman heikko. Sen sijaan että marras-maaliskuun aikana yhteensä olisi pitänyt tuoda noin 5,200 vaunulastia, on matkalle lähetetty ainoastaan 463 vaunulastia, ei siis täyttä 1/10 koko suunnitellusta määrästä, ja osa näistäkin matkalle lähteneistä vaunuista on vielä Suomeen saapumatta.
Omat varastot pienet
Tämän tapaisia ovat ne numerot, jotka osottavat, minkälainen tuonti Venäjältä on ollut ja minkälaiseksi se etenkin viime kuukausina on muodostunut. Jos tämän vastakohdaksi katsellaan, minkä verran meillä Suomessa on omia varastoja, niin huomaamme, että ne ovat sangen pienet. Erään tilaston mukaan, joka kerättiin viime maaliskuun 1 päivänä, olisi Suomessa ruista, vehnää, ohraa, ruis-, vehnä- ja ohrajauhoja ainoastaan 240 miljoonaa kiloa. Tästä täytyisi laskelmien mukaan säästää siemenviljaksi vähintäin 60 miljoonaa kiloa, joten kulutukseen käytettäväksi jäisi ainoastaan noin 180 miljoonaa kiloa.
On laskettu, että maassamme on nykyään noin 4 miljoonaa kuluttujaa, ja että nämä keskimäärin kuluttavat kuukausittain 50 miljoonaa kiloa. Jos tämä laskelma pitää paikkansa ja jos toiselta puolen ei ryhdytä ajoissa sangen tuntuviin rajoituksiin kulutuksessa, riittäisivät meidän maamme viljavarastot ainoastaan kesäkuun alkuun. Sen pitemmäksi aikaa ei säännöllisellä kulutuksella voitaisi tulla toimeen, ja ellei ulkoa, etupäässä Venäjältä, voida viljaa saada, on meillä edessämme sangen vakava ja ankara aika.
Sokeria saatu niukasti
Mitä sokeriin tulee, joka sekin on muodostunut verrattain tärkeäksi kulutusaineeksi, joskaan se ei läheskään ole viljaan verrattavissa, on siinäkin tuonti ollut koko lailla, pienempi kuin säännöllisissä oloissa. Säännöllisissä oloissa meillä vuosittain tuotiin noin 3 miljoonaa puutaa sokeria, mutta viime vuoden lopulla tämä määrä vähennettiin jo 1 % miljoonaan puutaan, mikä määrä meille luvattiin tuoda ja mikä merkitsisi noin 150 vaunulastia kuukaudessa.
Kun tämä määräys oli annettu, ryhdyttiin Suomessa järjestämään sokerin kulutusta ja määrättiin se tapahtuvaksi siten, että kuukausittain voitaisiin antaa Helsingissä 1 kg, muissa kaupungeissa 800 grammaa ja maalaiskunnissa 500 grammaa. Myöhemmin kuitenkin on havaittu. ettei edes tätä supistettua määrää ole voitu jakaa sen johdosta, että maahamme ei ole saatu sitä määrää sokeria, joka oli luvassa.
Sen sijaan, että viimeisten 5 kuukauden kuluessa oli tarkoitus tuottaa tänne 750 vaunulastia, olemme tänne saaneet ainoastaan 243 vaunulastia. Tämä on vaikuttanut sen, ettei läheskään sitä määrää, mitä on suunniteltu, ole voitu jakaa.
Näin on laita viljan ja sokerin. Lihaan nähden tiedämme kaikki, että vaikeudet siinäkin ovat tulleet tavattoman suuriksi. Venäläinen sotaväki on runsaissa määrin tarvinnut lihaa ja sitä on sen tarpeeksi pakko-otoilla täytynyt ottaa. Siviliväestön elättämiseksi on senvuoksi ollut vaikeata saada riittävää määrää.
Tähän elintarpeeseen nähden on kuitenkin todettava, että sitä tosin maassa on. mutta että toiselta puolen sen liiallinen kuluttaminen ei suinkaan o1e toivottavaa, koska se puolestaan vähentäisi maidon, voin ja juuston tuotantoa.
”Nälkää organiseerattava vastaisuudessa”
Nämä tiedot osoittavat, että maassamme tällä hetkellä on sangen vähän elintarpeita ja että ei ole varsin suurta toivetta niiden saantiin Venäjältä. On tosin ryhdytty kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita tällä hetkellä voidaan ajatella, elintarpeiden tuonnin lisäämiseksi Venäjältä, mutta mitään takeita siitä, onnistuvatko nämä toimenpiteet, ei luonnollisesti ole olemassa. Asema on meillä senvuoksi tällä hetkellä tavattoman vakava, ja jokaisella on syytä tehdä itselleen selväksi, että meidän on tässä maassa koetettava asettua siihen asemaan, että me emme ulkoapäin saa mitään, vaan että meidän on omilla elinvaroillamme tultava toimeen uuteen satoon.
Tämä on mahdollista ainoastaan sen kautta, että mitä jyrkimmällä tavalla ryhdymme supistamaan kulutusta, antamalla annoksittain vähimmin saatavissa olevia elintarpeita. Vastaiset toimenpiteet elintarvekysymyksen alalla näinollen merkitsevät jotenkin samaa kuin organiseerata nälkää, sillä ellei olemassaolevia varastoja koeteta jatkaa paria kuukautta pitemmälle, kuin ne tavallisen kulutuksen mukaan kestäisivät, niin loppuvat ne ennen aikojaan.
Tämä nykyinen tilanne vaatii senvuoksi kaikilta kansalaisilta jotakin semmoista, mihin säännöllisissä oloissa ei ehkä olisi suostuttu. Se vaatii tuottajilta, että nämä muuttavat tähänastista menettelytapaansa ja suostuvat vapaasti luovuttamaan hallussaan olevia varastoja yhteisiin tarpeisiin. Se vaatii myös kuluttajilta jotakin, se vaatii heiltä itsensä hillitsemistä ja tyytymistä siihen, että heille tästä lähtien voidaan antaa välttämättömiä elintarpeita vähemmän, kuin mihin he ovat tottuneet.
Luottamusta herättävä organisatsioni tarpeen
Yksistään sen kautta, että eduskunta hyväksyy sen lain, joka tänä iltana on valiokuntaan lähetettävänä, ei luonnollisesti aikaansaataisi mitään. Se on ainoastaan valtakirja, jonka avulla hallitus voisi ryhtyä toimenpiteisiin. Sen jälkeen vaaditaan monenlaisia toimenpiteitä, jotta kaikki ne eri alat, joiden kanssa elintarvekysymys joutuu kosketuksiin, tulisivat oikealle kannalle järjestetyiksi.
Jotta tämä järjestelytyö kävisi säännöllisesti, vaaditaan myös hyvää, nopeasti toimivaa ja myös luottamusta herättävää organisatsionia, johonka yhteiskunnan kaikkia piiriä ja voimia koetetaan vetää mukaan. Siihen nähden että ainakin joissakin eduskunnan piireissä on ollut suunnitteluja vastaisesta organisatsionista elintarveasiain järjestelyä varten, lienee paikallaan lyhyesti selostaa, millä tavalla hallitus on suunnitellut vastaisen järjestelytyön tapahtuvaksi.
Ylimpänä toimeenpanevana valtana näissä asioissa tulisi luonnollisesti olemaan maan hallitus, senaatti, ja sille valmistelisi asioita senaatin omassa keskuudessa asetettava valiokunta, n. s. elintarvevaliokunta. Jotta kuitenkin kaikki tälle alalle kuuluvat asiat, jotka tähän saakka ovat olleet hajaantuneina useampaan toimituskuntaan, saataisiin yksiin käsiin ja siten keskitystä aikaan, on suunniteltu uuden toimituskunnan perustamista, joka ei kuitenkaan tulisi olemaan virallinen toimituskunta kuten muut, koska siihen vaadittaisiin senaatin ohjesäännön muutosta, mihin tällä hetkellä ei katsota olevan enää riittävästi aikaa.
Se tulisi kuitenkin toimimaan samalla tavalla kuin muutkin toimituskunnat, ja sen etunenässä tulisi olemaan yksi hallituksen jäsenistä. Tämä elintarvetoimituskunta taasen tulisi nojautumaan kahdenlaisiin järjestöihin, toiselta puolen yhteiskunnallisiin järjestöihin, toiselta puolen asiantuntijajärjestöihin. Yhteiskunnallisten järjestöjen sarjassa olisi ylimpänä ja niitä kaikkia edustavana jonkunlainen elintarvekeskuskomitea, joka koetettaisiin muodostaa siten, että siinä olisi niin hyvin kuluttajilla kuin tuottajilla jotenkin saman verran vaikutusvaltaa ja ääniä. Tämän keskuskomitean tukena olisi toiselta puolen kuluttajien keskusjärjestö, toiselta puolen tuottajien keskusjärjestö.
Työväestö tarvitaan mukaan
Kuluttajien keskusjärjestönä toimii tätä nykyä Kuntainvälinen Elintarvekomitea, joka kuitenkin, ennenkuin se voisi nauttia luottamusta kaikkien kuluttaja-piirien taholta, tarvitsisi saada jäseniksi riittävän määrän työväestön edustajia, se kun on nykyään ainoastaan kaupunkien valtuustojen muodostama järjestö ja senvuoksi jokseenkin yksipuolisesti kokoonpantu. Toivottavasti voidaankin aikaansaada sensuuntainen muutos kaikkien tähän asti toimivien elintarvekomiteain kokoonpanossa, että porvarilliset ainekset toiselta puolen suostuvat ottamaan niihin työväestöä mukaan ja että toiselta puolen työväestö suostuu antamaan niihin miehiään mukaan työskentelemään.
Jos tämä Kuntainvälinenkin elintarvekomitea saadaan tällä tavoin kokoonpannuksi, tulee se epäilemättä täydellä auktoriteetilla edustamaan niitä harrastuksia, joita kuluttajien piireissä liikkuu. Sen alajärjestönä tulisivat olemaan paikalliset, eri kunnissa toimivat elintarvevaliokunnat, jotka myös olisivat kokoonpantavat siten, että niissä sekä työväellä että muilla luokilla olisi jokseenkin tasainen edustus.
Jos taas katselee mitä järjestöjä koko maata käsittävällä elintarvekeskuskomitealla olisi tuottajain taholla, niin huomataan tuottajiemme järjestyneen yhdeksi koko maata käsittäväksi Maataloustuottajien keskusjärjestöksi, johon kuuluvat alajärjestöinä maidon tuottajien, juuston valmistajien, voinvalmistajain y. m. keskusjärjestöt. Tällä tavalla edustaa tämä Maataloustuottajain keskusjärjestö kaikkia maassamme toimivia maataloustuottajia ja voi sen kautta ilmoittaa kussakin tilanteessa mitä tuottajien taholla halutaan, ja sen kanssa voidaan myös neuvotella, milloin tuottajille on joitakin vaatimuksia tehtävänä ja odottaa tämän järjestön tehokasta myötävaikutusta näiden vaatimusten toteuttamiselle.
Asiantuntijat valmistelemaan päätöksiä
Nämä olisivat ne n. s. yhteiskunnalliset järjestöt, joihin koko maata käsittävä elintarvekeskuskomitea tulisi nojautumaan. Tällä tavalla kokoonpantuna eivät nämä järjestöt kuitenkaan voisi aina antaa sitä asiantuntemusta, mitä keskuskomitea epäilemättä tulisi tarvitsemaan. Senvuoksi on hallituksen mielestä ollut syytä luoda toiseenkin suuntaan käypä alajärjestelmä, jonka kautta tälle keskuskomitealle annettaisiin asiantuntijajärjestöjä avuksi.
Näitäkin täytyisi olla kahta laatua, koska välttämättömimpiin elintarpeisiin kuuluvat tarveaineet voidaan jakaa kahteen ryhmään: maataloustuotteisiin ja teollisuustuotteisiin. On nim. arveltu sopivimmaksi järjestää nämä asiantuntijajaostot tavararyhmien mukaan Näiden jaostojen joukossa olisi siis toiselta puolen maataloustuotteiden valmistusta, kauppaa ja jakoa edustavat jaostot, joita on ajateltu kolme kappaletta. Näistä ensimäinen harkitsisi kysymyksiä, jotka koskevat leipäviljaa, rehuvaroja, siemeniä ja perunoita. Toinen näistä jaostoista käsittelisi maitotaloustuotteita koskevia kysymyksiä ja kolmas lihakauppaa koskevia kysymyksiä.
Toiselta puolen taas olisi useampia jaostoja teollisuustuotteiden kauppaa ja tuotantoa koskevia kysymyksiä käsittelemässä. Siinä suhteessa ei ole lopullista kiinteää suunnitelmaa vielä olemassa, mutta on toistaiseksi arveltu olevan syytä asettaa niitä viisi kappaletta, joista ensimäinen tulisi käsittelemään kutomateollisuuden alaa koskevia asioita, toinen nahka- ja jalkineteollisuuden alaa, kolmas sokeriteollisuuden alaa, neljäs leipäteollisuuden alaa ja viides tulitikkujen y. m. pienempien teollisuustuotteiden alaa koskevia asioita.
Jos tämäntapainen organisatsioni saadaan luoduksi ja jos se voi täysin tyydyttävästi toimia, niin on toivomuksenamme, että sen avulla saadaan monta etua voitetuksi siihen verraten, miten tähän saakka on elintarveasioita käsitelty. Sillä vedettäisiin ensinnäkin kaikki yhteiskuntaryhmät asiassa mukaan, annettaisiin niille neuvottelutilaisuutta ja toiselta puolen myöskin vastuunalaisuutta joka kysymyksessä, ja aikaansaataisiin siten semmoinen siivilöimislaitos, jonka lävitse kaikki asiat kulkisivat, ennenkuin ne tulisivat lopullisesti hallituksen päätettäviksi ja toimeenpantaviksi.
Toiselta puolen saataisiin tällaisen järjestelmän avulla kaikki se asiantuntemus kerätyksi, mikä tässä maassa on saatavissa niitten artikkelien suhteen, joista enimmin on ilmaantunut puutetta. Arvelen, että meillä on syytä esittää tämä suunnitelma yksityiskohdissaan eduskunnan asettamalle elintarveasiainvaliokunnalle, jotta voitaisiin yhteisesti neuvottelemalla saada aikaan mahdollisimman hyvä ja tehokas järjestö tämän asian eteenpäin viemiseksi.
Tilanne on kaikkea muuta kuin hauska
Eduskunnan olisi nyt vain pidettävä huolta siitä, että valiokuntaan nyt lähetettävä laki mahdollisimman pian saataisiin valmiiksi. Se välitila, jossa me nyt elämme, on kaikkea muuta kuin hauska. Meillä ei tällä haavaa ole enää voimassa vanha järjestelmä ja uutta ei ole voitu vielä luoda.
Siitä onollut seurauksena täydellinen hajaantumisprosessi kaikkialla. Vanhoja pakollisia määräyksiä, rajahintamääräyksiä y. m. toimenpiteitä ei enää noudateta, vaan jokainen katsoo olevansa oikeutettu menettelemään, niinkuin itse parhaaksi katsoo. Senvuoksi olisi syytä niin pian kuin suinkin mahdollista ja ilman pitempiä periaatteellisia keskusteluja jouduttaa tämän lain voimaan astumista, jotta uusien määräyksien antamiseen voitaisiin mahdollisimman pian päästä.
Lienee paikallaan lopuksi kajota pariin kysymykseen, jotka täällä keskustelun kuluessa on herätetty. Ed. Huotari katsoi sopimattomaksi tämän lakiehdotuksen 5 §:ssä olevan määräyksen, että senaatille annettaisiin valta luovuttaa muutamien tavarain kaupan harjoittamisessa yhdelle tai useammalle liikkeelle tai liikeyhtymälle yksinoikeuksia eli monopoliasema. Hän viittasi joihinkin esimerkkeihin tämän epäilyksensä tueksi.
Luulen kuitenkin, että päinvastaisen kannan hyväksi on esitettävissä paljon pätevämpiä esimerkkejä. Meillä on Suomessakin jo koko lailla kokeiltu tämäntapaisilla yksinoikeuksilla eli monopolijärjestelmällä. Huomattavin sentapainen monopoliliike on meillä tällä haavaa Elintarpeiden Tuontikunta, joka on saanut yksinoikeuden tuottaa viljaa maahan Venäjältä. Luulen lausuvani kaikkien asiaa lähemmin seuranneiden mielipiteen mainitessani, että tämä liike on voinut onnistua tehtävässään paljon paremmin, kuin jos tuonti olisi ollut erikseen toimivain liikkeitten hajanaisten yritysten varassa.
Sitäpaitsi on meillä lihakauppa ollut järjestettynä monopolin varaan, ja joskin sitä vastaan voitaneen joitakuita muistutuksia tehdä, on nykyinen järjestelmä luultavasti kuitenkin toiminut monin verroin paremmin kuin aikaisempi hajanainen järjestelmä, jolloin jokaisella pikkukauppiaalla oli oikeus tuottaa ja myydä lihaa. Ja jos me katsomme muualle, huomaamme, että esim. Saksassa, missä näitä asioita on järjestelmällisimmin, hoidettu, on moni ala tällä tavalla monopoliksi järjestetty. Esim. viljakauppa on koko valtakunnassa niin sanotun ReichsGetreide-Gesellschaftin hallussa, ja minä luulen, että siinä maassa ollaan jokseenkin tyytyväisiä sen toimintaan.
Sotaväen pakkotoimet tosiasia
Toinen muistutus, mitä keskustelussa tehtiin tätä lakiehdotusta vastaan, tehtiin ed. Bäckin lausunnossa, jossa hän kiinnitti huomiota lakiehdotuksen 16 §:ään tiedustellen, mihin perustuu se oikeus pakkotilaukseen, joka tässä sanotaan olevan myönnetyn sotilasviranomaisille. Ed. Bäckin lausunnon johdosta on aluksi huomautettava, ettei tässä pykälässä sanota sotilasviranomaisten oikeuden olevan myönnetyn minkään meillä voimassaolevan lain nojalla, vaan viitataan ainoastaan siihen tosiasialliseen asiain tilaan, joka meillä nykyään on olemassa. Meillähän on venäläisten sotilasviranomaisten taholta koko sota-ajan harjoitettu tämmöistä pakko-ottoa, ja se on siis mainittava tosiasiaksi, jota ei voida kieltää.
Tämä sotilasviranomaisten pakko-otto perustuu erääseen Venäjällä 26 päivänä helmikuuta 1890 vahvistettuun asetukseen, joka koskee sotajoukkojen hallintoa sodassa ja sodan aikana. Tämä asetus on venäläisessä järjestyksessä ulotettu Suomeenkin ja julaistu Suomen asetuskokoelmassa 13 päivänä marraskuuta 1909.
Tällä asetuksella ei tietenkään ole laillisesti velvoittavaa voimaa meillä Suomessa, koska sitä ei ole käsitelty siinä järjestyksessä, kuin meidän lakimme määrää tämmöisiä asioita käsiteltäväksi. Siitä huolimatta on se ollut meillä koko sota-ajan sinä perustana, johon sotilasviranomaiset ovat nojautuneet. Sen nojalla on annettu rajahintoja koskevia määräyksiä, on toimitettu pakko-ottoja ja annettu kaikenlaisia pakollisia määräyksiä, joita meillä runsaasti on ilmestynyt.
Jokaisessa maassa on sodan varalta havaittu tarpeelliseksi säätää sentapaisia lakeja, kuin tämä äsken mainitsemani venäläinen asetus on. Että meillä semmoista ei ole laillisessa järjestyksessä säädetty, on ehkä ollut puute. Tämä puute tulee kuitenkin poistetuksi elintarvekysymykseen nähden sen kautta, että eduskunta nyt hyväksyisi tässä asetuksessa asiaa koskevan määräyksen, jossa annettaisiin ainakin hiljainen myönnytys tälle sotilasviranomaisten pakko-otolle.”
Senaattori Väinö Wuolijoen selonteko esityksestä elintarvelaiksi
Senaattori Väinö Wuolijoki käsitteli elintarvelain kolmannessa käsittelyssä laajasti sen taustaa. Hänen puheenvuoronsa kertoo realistisesti Suomen maatalouden ja maailman viljantuotannon tilasta 1917.
”Ennenkuin eduskunta ryhtyy lopullisesti päättämään esilläolevasta lakiehdotuksesta, jolla se hallitukselle antaa sangen laajan vallan, jopa vallan sekaantua kansalaisten yksityisiin toimiin, katsoo hallitus olevan syytä tehdä selvää, mitkä syyt ovat pakottaneet hallituksen antamaan tällaisen lakiehdotuksen ja miten hallitus aikoo tätä lakiehdotusta käyttää. Tähän on sitä enemmän syytä, koska porvarillisten ryhmäin puolelta on ilmoitettu, että he eivät tahdo tätä lakiehdotusta hyväksyä, ennenkuin hallituksen puolelta on jollakin tavalla ilmoitettu, miten hallitus tulee tätä lakiehdotusta käyttämään.
Meidän maamme kuuluu niihin maihin, jotka eivät itse tuota riittävästi leipäviljaa. Tiedämmehän, että tuontimme ulkoa on ollut suunnilleen jokseenkin sama kuin se määrä viljaa, minkä me omassa maassa olemme saaneet. Meidän satomme nousee noin 380 miljoonaan kiloon vuosittain. Kun siitä otetaan pois siemen, noin 60 miljoonaa kiloa, jää 320 miljoonaa kiloa syötäväksi. Ja jotakuinkin sama määrä on vuosittain tähän maahan tuotu. Se tuotiin ennen sotaa pääasiallisesti lännestä päin, joko suoraan Amerikasta tai Saksasta, mutta sodan jälkeen se on tuotu yksinomaan Venäjältä.
Ja aina tämän vuoden alkuun tuonti Venäjältä olikin siksi riittävä, että se vastasi jokseenkin sitä määrää, mikä normaalisina aikoina ennenkin oli Suomeen tuotu. Kun neuvottelukokouksessa 30. päivänä huhtikuuta 1916 Suomen silloisen hallituksen edustajain ja Venäjän hallituksen välillä sovittiin niistä määristä, niitä Suomeen piti tuotaman, niin täytettiin tämä sopimus Venäjän puolelta jotenkin tarkkaan 1 päivään tammikuuta asti.
Tuonti romahtanut – nälkä vaatii organiseeraamista
Se tuontimäärä, mikä silloin sovittiin tuotavaksi, oli 1 miljoona kiloa päivässä, ja se määrä kutakuinkin tuotiinkin tammikuun 1 päivään asti. Mutta kun siitä alkaen katselemme tuontinumeroita, niin näemme, että ne viikko viikolta ovat pienentyneet. Niinpä tuotiin ensimäisenä kuukautena, tammikuussa, 8,500,000 kiloa pyörein luvuin, helmikuussa 3,500,000 kiloa, maaliskuussa 1,900,000 kiloa, huhtikuussa tuonti vähän nousi, tehden 3,500,000 kiloa, mutta toukokuussa alkupuoliskolla se laski niin että tuotiin vain vähän yli 300,000 kiloa.
Kun tänä aikana, 135 päivänä, olisi pitänyt tehdyn suunnitelman mukaan tuoda 135,000,000 kiloa tuotiin vain 18,000,000 kiloa. Kun tänä samana aikana kulutusta ei oltu millään tavoin säännöstelty, kun päinvastoin hallituksen hintapolitiikka vei siihen että syömäviljaa tarpeettomasti tuhlattiin - olihan rajahinta kauroilla 70 penniä ja rukiilla 38 penniä kilolta, josta oli seurauksena että rukiita syötettiin hevosille ja säästettiin kauroja – niin selvä on että me tällä kertaa emme ole missään kadehdittavassa asemassa.
Kun huhtikuun 1. päivänä kerätyn tilaston mukaan laskettiin, kuinka paljon on kutakin asukasta kohti leipäviljaa käytettäväksi, jos kulutuskausi laskettaisiin syyskuun 1 päivään, niin saatiin silloin ottamalla huomioon ruis, ohra ja vehnä, 230 grammaa päivää kohti. Mutta nyt kun toukokuun 1 päivän tilaston mukaan on tehty tilasto, niin saadaan enää 167 grammaa asukasta ja päivää kohti. Jos me katsomme nyt, missä tilanteessa tällä kertaa olemme, niin meillä on ruista 94,000,000 kiloa, vehnää 7,600,000 kiloa, ohraa 24,000,000 kiloa kaikkiaan maassa viljaa yhteensä siis 126 000 000 kiloa.
Jos siitä otetaan siemen pois, joka on pyöreissä luvuissa 60,000,000 kiloa, niin jää 66,000,000 kiloa ja kun tämä jaetaan 3½miljoonan ihmisen kesken 120 päiväksi syyskuun 1 päivään, niin siitä tulee noin 160 grammaa henkeä kohti. Jokainen tietää jo tuosta, että se summa ei ole suuri. Se merkitsee todellakin, jos meillä ei ole toiveita saada Venäjältä, niin kuten täällä on sanottu ennen, nälän organiseeraamista.
Mitä tulee nykyiseen tuontiin Venäjältä, niin Senaatin puolesta oltiin neuvotteluissa Venäjän maanviljelysministerin kanssa ja silloin sanottiin tuonnin minimimääräksi, millä Suomen kansa nälkää näkemättä voi tulla toimeen 100 grammaa henkeä ja päivää kohti ja laskettiin, että se olisi tehnyt noin 500 venäläistä vaunua kuukaudessa. Maanviljelysministeri sanoi, että se koetetaan saada, mutta että ensimäisenä kuukautena ei ole toivoa, sillä Venäjän kuljetusvaikeudet ovat niin suuret monestakin syystä, m. m. siitä syystä, että toukoaika on juuri käsissä ja maamiehet eivät silloin kuljettaneet viljaa asemille. Jos ensimäisenä kuukautena ei ollut suuria toiveita, niin näyttää hyvin epäilyttävältä tokko mainittuja pyydettyjä määriä saadaan seuraavinakaan kuukausina.
Viljavarat on takavarikoitava
Senvuoksi hallituksen tarkoitus on mitä lähimmässä tulevaisuudessa koettaa järjestää, säännöstellä kulutusta, ja tässä on ajateltu samaa keinoa, mitä on hyvällä menestyksellä muut maat käyttäneet, ensiksi Saksa ja sitten Ruotsi: takavarikoidaan määrättynä päivänä koko maan viljavarat. Tällä kertaa ajatellaan leipäviljavarat, vehnä, ruis ja ohra. Kaura jäisi toistaiseksi takavarikoimatta. Jos minä suunnitellusta asetuksesta luen muutamia kohtia, niin tästä selviää paraiten, millä tavoin on ajateltu tällainen järjestely panna toimeen.
’Viljan kulutusjärjestelyn tarkoituksena on saada kaikki se leipävilja, mikä maassa on olemassa, valtion käytettäväksi, jotta se voitaisiin jakaa tasaisesti väestön kesken. Hallitus sen vuoksi määrää, että kaikki kesäkuun 10 päivänä 1917 k:lo 5 aamulla maassa oleva jauhamaton ruis, vehnä ja ohra kaikki jauhot, ryynit ja kova leipä, joiden valmistukseen on käytetty näitä viljalajeja, sekä niin ikään kaikki kauraryynit, samoinkuin myös mainitun ajankohdan jälkeen muiden kuin valtion lukuun maahan tulevat viljalähetykset ovat takavarikossa, sekä että jokaisen, jonka hallussa on takavarikon alaisia viljavarastoja, on tarkoin ilmoitettava, kuinka paljon hänellä niitä takavarikon alkaessa on.
Viljavaroien kulutus järjestetään aina syyskuun 15 päivään asti siten, että ne ruokakunnat joilla itsellään on riittävät varastot, saavat pitää huostassaan niin paljon kuin heidän osalleen noudatettaviksi määrättyjen perusteiden mukaan lasketaan tulevan. Näitä ruokakuntia sanotaan omavaraistalouksiksi. Niille ruokakunnille taas, joilla ei ole viljavarastoja, tahi joiden varastot eivät riitä syyskuun 15 päivään asti, annetaan jauho- tai leipäkortteja, jotka oikeuttavat kortin haltijan ostamaan määrätyn annoksen jauhoja tai leipää viikossa siitä viikosta alkaen, jolloin ruokakunnan omat varastot vahvistettujen perusteiden mukaan katsotaan loppuvan.
Jos ruokakunta, jolla on riittävät varastot, ei halua muodostua omavaraistaloudeksi, annetaan sille leipäkortteja sen luovuttaessa kaikki takavarikon alaisen viljansa lukuunottamatta 4 kiloa jauhoja ja leipää sekä 3 kiloa ryynejä henkeä kohti. Taikavarikkoon panon jälkeen on puheenalaisten elintarpeiden myynti kokonaan kielletty, kunnes niiden kauppa elintarvelautakuntain toimesta tulee uudelleen järjestetyksi. Ainoastaan pehmeää leipää, jota ei takavarikoida saa leipurilta vapaasti ostaa ja ravintoloissa ruokavieraille antaa, siksi kunnes leipäkortit on ehditty jakaa.
Leipäkortit jakoon juhannukseen mennessä
Leipäkorttien jako on tarkoitettu tapahtuvaksi kahden viikon kuluessa ja päättyväksi kesäkuun 23 päivänä. Sen jälkeen saa jauhoja, ryynejä ja leipää myydä ainoastaan sille, joka esittää jauho- tai leipäkortin, jolloin kortista irroitetaan myytyä jauho-, ryyni- tai leipämäärää vastaavat liput. Samoin on ruokavieraiden ravintoloissa ja muissa ruokapaikoissa leipää saadakseen esitettävä leipäkortti. Valtiolle luovutettavan viljan ottaa kunnan elintarvelautakunta haltuunsa ja antaa sitä hyväksymilleen kauppaliikkeille niiden lunastamia lippuja vastaan. Yksityinen on niiden käyttämiseen nähden velvollinen noudattamaan annettuja määräyksiä. Hänellä ei ole oikeutta käyttää niitä enempää kuin on laskettu välttämättä tarvittavan elatukseksi hänelle itselleen ja niille, jotka kuuluvat hänen ruokakuntaansa.
Toistaiseksi on päiväannos jauhoja määrätty 150 grammaksi henkistä tai kevyttä ruumiillista työtä tekeville, 240 grammaksi raskasta ruumiillista työtä tekeville, jos ruokakuntaan kuuluu lapsia, ja 300 grammaksi ruokakunnille, joiden kaikki jäsenet tekevät raskasta ruumiillista työtä ulkoilmassa. Omista viljavarastoistaan saa kukin pidättää siemeneksi 200 kiloa vehnää ja 180 kiloa ruista hehtaaria kohti.’
Tämä asetus ei ole lopullisesti tarkistettu eivätkä nämä luvut aivan lopullisesti hyväksytyt, mutta toimen-piteen suunta käy tästä kuitenkin selville, sentakia olen sen tässä tahtonut lukea. Tällainen järjestelmä edellyttää hyvin kehittyneitä yhteiskunnallisia oloja. Se on jokseenkin monimutkainen, siinä tulee hyvin monia kaavakkeita täyttää ja on epäilyksenalaista, kuinka tällaisen järjestelmän toimeenpano onnistuu.
Vallankin on syytä epäillä, kun tiedetään, ettei se ole onnistunut ensi kerralla hyvin Saksassa eikä Ruotsissakaan. Mutta kun tällaiseen on uskallettu ryhtyä, niin on se tapahtunut siitä syystä, että meillä on jonkun verran enemmän edellytyksiä, kuin esim. Ruotsissa. Siellä se alotettiin jotenkin ylhäältä päin, sanoisinko byrokraattisen järjestelmän malliin, meillä se voidaan toteuttaa alhaalta päin.
Vastuuta vaalilautakunnille
Meillä on eräs järjestö, joka minun mielestäni tekee mahdolliseksi tällaisen toimeenpanon. Tämä järjestö on vaalilautakunnat. Ne tuntevat hyvin ympäristönsä ja niitten tehtäväksi on pääasiallisesti ajateltu tuo takavarikoiminen, joka järjestelmässä on vaikein tehtävä. Näille vaalilautakunnille koetetaan antaa apua niin paljon kuin mahdollista, koetetaan organiseerata ylioppilaskunta ja koetetaan vedota erikoisesti sivistyneisiin ja kirjoitustaitoisiin maalla, että he niin paljon kuin mahdollista auttaisivat vaalilautakuntia tätä järjestelmää toimeenpantaessa. Jos on tuollainen järjestö jo olemassa, kuin meillä vaalilautakunnat, niin se minun mielestäni antaa verrattain suuria takeita siitä, että systeemi tulee onnistumaan.
Ja vaikka se ei ensi kerralla onnistuisi, niin tämä 3 kuukautta on ikään kuin koeaika, jolla ajalla me opimme sen, niin että syksyllä voimme ehkä suuremmalla menestyksellä saada sen käytäntöön ja onkin tärkeämpää saada se silloin syksyllä järjestetyksi kuin nyt kesäkautta varten. Tämä siis lähinnä tästä kulutuskaudesta, mutta vielä kriitillisempi on seuraava kulutuskausi.
Mehän olemme tällä kertaa siinä onnellisessa asemassa, että meillä on kesä ja meidän maassamme on kesällä hyvin suuria mahdollisuuksia tulla toimeen verrattain vähilläkin leipäannoksilla. Maammehan on hyvin kalarikas ja kesällä ruvetaan koko aikaisin saamaan perunoita ja vihanneksia, niin että jos leipäannos täytyisikin supistaa loppukesällä, niin ei nälkäkuolemaa tarvitse tällä kertaa pelätä. Mutta paljon tärkeämpi on tulevan kulutuskauden järjestäminen seuraavaan satoon asti. Näen nimittäin tilanteen olevan sellaisen, että ei ole suuria toiveita tuontiin enemmän lännestä kuin idästäkään.
Maailmanlaajuinen nälkävuosi edessä
Viimeisten tilastojen mukaan, Rooman kansainvälisen maanviljelystilastotoimiston tilaston mukaan, on maailman viljavaroissa 26 miljoonan sentnerin vajaus. Se merkitsee, että noin 20 miljoonalta ihmiseltä puuttuu leipää tulevana vuonna, jos verrataan edellisiin tilastoihin. Toisin sanoen: jollei sato tule erikoisen suuri tänä vuonna, niin se merkitsee, että koko maailma näkee tulevana vuonna nälkää. Se on yksi syy, joka panee ajattelemaan, että meillä ei ole vallan suuria toiveita ensi vuonna saada viljaa maahan.
Toinen syy on se, että sen jälkeen kun Yhdysvallat ryhtyivät sotaan, niin sielläkin alkaa olla viljan puute, sielläkin jo ruvetaan ajattelemaan leipäviljan säännöstelemistä joko korteilla tai muulla tavalla. Jos katselemme itään päin, niin saman Rooman kansainvälisen tilaston mukaan Venäjän maanviljelyspinta-ala, jos otetaan lukuun 48 kuvernementtia, jotka kuuluvat Venäjälle, osoittaa noin 20 prosentin vähennystä. Se lähentelee jo sitä määrää, että Venäjä ei paljon pysty viemään ulos viljaa, hyvinä vuosina kyllä, mutta huonoina ei juuri sanottavasti. Ja sitäpaitsi mehän emme tiedä, millä tavoin olot Venäjällä kehittyvät, tokko tuotanto voi pysyä yhtä suurena kuin ennen.
Minä kumminkin katson aseman siksi, että meillä on verrattain vähän toiveita tulevana vuonna saada viljaa enemmän idästä kuin lännestäkään, vaan että meidän pitää koettaa järjestää asiamme siten, että me tulemme tässä maassa omillamme toimeen. Niinkuin alussa mainitsin, niin leipäviljan tuontihan on tähän maahan ollut jokseenkin yhtä suuri kuin sato omassa maassa tai siis puolet kulutuksesta. Herää senvuoksi epäilys, voidaanko ollenkaan järjestää niin, että oman maan viljalla voidaan tulla toimeen.
Jos lasketaan sato 380,000,000 kiloksi ja vähennämme siitä 60,000,000 jää 320,000,000. Jos jaamme sen asukasta ja vuoden päiviä kohti, niin saamme noin 260 grammaa asukasta kohti. Tuo määrä ei ole suuri, mutta se ei ole niin toivottoman pienikään, ettei voisi ajatella, että tällä voidaan, kun riittävästi säännöstellään, tulla juuri toimeen, vallankin kun me muistamme, että Ruotsissa tullaan toimeen jotakuinkin 200 grammalla ja Saksassa on tultu toimeen 200 grammalla. Tosin kumpikin maa on edullisemmassa asemassa kuin Suomi. Saksassa nimittäin on perunasato ainakin noin neljä kertaa – minulla ei ole luotettavaa Suomen tilastoa – niin suuri kuin Suomessa ja sokeria sitäpaitsi tavattoman paljon enemmän, meillähän sitä ei ole ollenkaan, siellä sitä on runsaasti.
Tuotantoa yritetään lisätä – keinot vähissä
Samoin Ruotsi on monin kerroin edullisemmassa asemassa. Sitäpaitsi meidän kansamme epäilemättä syö leipää paljon enemmän kuin Saksan ja Ruotsin kansa, niin että tuo 260 grammaa olisi ihan minimimäärä, jolla voisimme tulla toimeen. Senvuoksi toinen puoli tässä laissa viittaakin siihen, että on koetettava tehdä voitavansa tämän vuoden sadon lisäämiseksi. Muissa maissa on hallitus ryhtynyt monenlaisiin toimenpiteisiin sadon lisäämiseen. Saksassa on vallan suurenmoisiin toimenpiteisiin ryhdytty apulantainvalmistamiseksi ja siellähän on juuri sodan aikana tehty aivan maailmaa mullistavia keksintöjä apulantateollisuuden alalla.
Ruotsissakin on hallitus uhrannut suuria summia maanviljelyksen hyväksi, m. m. 4,000,000 markkaa apulantojen ostamiseksi. Se voi myydä maanviljelijöille apulantoja markkinahintoja halvemmalla. Me olemme näitä muita maita siinä suhteessa paljon epäedullisemmassa asemassa. Meillähän ei saada oikeastaan mitään muita kuin vähän fosforihappoisia apulantoja. Kaliapulantoja me emme saa lainkaan. Typpiapulannoista voi niinikään sanoa, ettei niitä ollenkaan saada. Ainoat siis mitä saadaan, ovat fosforihappoiset apulannat.
Ja ehkei olisi aivan mahdotonta tässä maassa koettaa saada verrattain läheisessä tulevaisuudessa fosforihappoisten apulantojen teollisuus käyntiin. .Jos me Venäjältä saamme raaka-fosfaatteja, joita siellä suuressa määrässä on, – hallitus tulee ainakin tekemään kaiken voitavansa niitä sieltä saadakseen –, niin ei ole mahdotonta, että voisimme kotimaassa saada fosforihappoisten apulantojen teollisuuden käyntiin.
Meillä siis tällaisia – sanoisinko – positiivisia keinoja on hallituksella sangen vähän koettaakseen lisätä maan tuotantoa. Mutta minä arvaan, että maanviljelijät sanovat, että tuotantoa onkin tähän saakka koetettu vähentää järjettömällä hintapolitiikalla ja senvuoksi odotetaan tietoa nykyisen hallituksen hinnoista ja tulen tässä esittämään muutamia suuntaviivoja siitä hintapolitiikasta, jota hallituksen on tarkoitus noudattaa.
Maksimihintoja tarvitaan
Useimmat tuottajat ovat sitä mielipidettä, että kaikki maksimihinnat ovat pahasta ja että tilanne paranee heti, jos maksimihinnat poistetaan. Minä luulen, että se on vallan väärä ajatuskanta.
Ei maksimihintojen itsestään tarvitse olla pahoja, jos niitä hyvin käytetään. Ne ovat välttämättömiäkin. Ei mikään maa, ei Saksa, ei Ruotsi, eikä mikään muukaan maa ole tullut toimeen ilman maksimihintoja. Niillä on ensinnäkin silloin merkitystä, kun syntyy paniikki. Kun jotakin tavaraa on riittävästi ja sen hinta paniikin syntyessä pyrkii kovin nousemaan, silloin asetetaan maksimihinnat ja silloin ei tarvitse olla pelkoa tavaran loppumisesta.
Mutta maksimihinnat yksistään eivät voi mitään aikaansaada, vaan niitä pitää verrattain pian seurata pakko-otto tai ainakin uhka pakko-otosta. Silloin vasta maksimihinnoilla on jotakin merkitystä. Jos malkaimihinnat ovat olemassa eikä hallituksella ole valtaa minkäänlaiseen pako-ottoon, silloin ne ovat tehottomat, niitä kierretään ja ne eivät merkitse mitään.
Meidän rajahinnoistamme voi sanoa, että ne suureksi osaksi ovat olleet aivan kelvottomasti hoidetut. Niitten suurin virhe on ollut se, että ne ovat olleet suhteettomia. Sanotaan: voin ja maidon hinta ei ole ollut oikeassa suhteessa toisiinsa. Yhteen aikaan on kannattanut laittaa voita ja maito on silloin loppunut, toiseen aikaan on kannattanut myödä maitoa ja voi on ruvennut loppumaan. Samoin on ollut kaurojen ja rukiitten hintojen laita. Kun kauroille pidetään korkeata hintaa ja rukiille alhaista, niin ruis loppuu ja kaura jää, jota ei suinkaan ole tarkoitettu. Siis lyhyesti sanoen: rajahinnoista ei päästä, se on aivan ilmeistä, niistä ei minun käsittääkseni mikään hallitus tällaisissa oloissa voikaan päästä.
Valtion maksettava tuottajille verraten korkeita hintoja
Mitä sitten tulee niihin hintoihin, joita hallitus aikoo sovelluttaa, niin minä ensinnäkin tahdon tehdä eron sen viljan välillä, joka nyt jo on olemassa, ja sen viljan, joka tullaan ensi sadossa saamaan. Se vilja, joka nyt on varastossa, on vallan toisessa asemassa, sen tuotantokustannuksethan me tiedämme, tiedämme, mitä se on suunnilleen tullut maksamaan. Tuotantokustannukset viime vuonna eivät olleet kovin suuret ja sentakia sitä hinnoiteltaessa ei ole noudatettava korkeita hintoja, vaan verrattain alhaisia hintoja.
Vallan toisessa asemassa sitävastoin on se vilja, joka saadaan ensi syksynä. Siinähän ensinnäkin tuotantokustannukset tulevat paljon nousemaan. Mehän tiedämme, että kaikki raakatarpeet ovat nousseet, apulannat nekin vähät, jotka ovat olleet saatavissa, 4–5-kertaisiksi. Työpalkat ovat nousseet, siemen on kalliimpaa, ja monet muut seikat jo aiheuttavat, että on tuntuvasti korotettava hintoja.
Mutta vaikka näitäkään syitä ei olisi, on kumminkin eräs syy, joka tekee välttämättömäksi hintojen korottamisen, ja se on tuotannon kiihottaminen. Senvuoksi minun mielestäni on asetettava ne hinnat, joilla ensi vuonna otetaan pakko-otolla kaikki viljavarastot talteen, verrattain korkeiksi. Mielestäni hallituksella täytyy olla vielä mahdollisuuksia niissä paikoissa, missä on köyhintä väestöä, voida myydä halvemmalla kuin mitä vilja maksaa; se voi sillä tavalla auttaa maanviljelystä, että se maksaa maanviljelijöille vähän enemmän ja myö vähän halvemmalla kuluttajille; ehkä voi myöskin tehdä eron rikkaamman ja köyhän kuluttajan välillä.
Maidon maksimihintaa korotettava
Mitä tulee muutamiin muihin artikkeleihin, niin voi ja juusto ovat minusta sellaisia artikkeleita, joissa rajahintoja ei vallan paljon tarvita korottaa – mahdollisesti syksyllä jonkun verran, jos näemme, ettemme saa väkirehuja, ja jos ne tulevat paljon kalliimmiksi, jotta näiden tuotanto ei ehtyisi, on korotettava rajahintoja. Mutta joka tapauksessa niiden rajahintoja on korotettava vähemmän kuin maidon.
Maito on sellainen artikkeli, jonka hintaa on korotettava suhteellisesti vähän enemmän, senvuoksi että maito saataisiin tulemaan kulutuskeskuksiin kauempaakin. Jos maito jalostetaan juustoksi tai voiksi, menee nimittäin suuri osa ihmisravintoa hukkaan joko herana tai kuorittuna maitona ja silloin on kiihoitettava tuomaan maitoa pitempienkin matkojen päästä kulutuspaikoista. Senvuoksi on maidolle annettava korkeampi hinta, kuin mitä voi ja juusto edellyttää.
Mitä taas lihaan tulee, niin johtaa tämä systeemi, että kaikki viljatavarat takavarikoidaan ja viljaa kielletään syöttämästä eläimille siihen, että tietysti karjakantaa on vähennettävä; siitä emme pääse. Siat ensimäiseksi, koska ne ovat vaarallisin ruokakilpailija ihmiselle, ne syövät sitä mikä Suorastaan kelpaa ihmisravinnoksi. Sen jälkeen nuori karja ja lypsylehmät säästettävä.
Olen astunut tuottajien ja kuluttajien varpaille
Tästä johtuu mielestäni että lihan rajahintoja ei ole korotettava. Lihaa tulee verrattain runsaasti markkinoille korottamattakin eikä ole kiihotettava lihan tuotantoa, 'koska se taas puolestaan voisi aiheuttaa viljan syöttämistä eläimille. Olen varma, että minä tässä jo olen astunut kummankin varpaille, sekä tuottajain että kuluttajain. Tiedän että kummallakin puolen on minua vastaan hyvin paljon tyytymättömyyttä. Tiesin jo tämän toimen ottaessani, että niin tulee käymään.
Mutta asia on todella sillä tavalla, että jos tätä tointa aikoo kunnolla hoitaa, niin täytyy astua vuoroin kummankin varpaille. Muuten me emme saa järjestetyksi tuotantoa ja kulutusta tässä maassa siten että todellakin tulisimme omillamme toimeen. Olemme vielä siinä suhteessa vaikeassa tilanteessa, että tulemme vasta, sanoisinko 11 hetkellä järjestämään näitä asioita. Näemmehän muissa maissa, ottaaksemme esimerkkiä Saksasta ja Ruotsista, että ne ovat alusta alkaen osanneet itse järjestää asiansa. Meillähän ei ole siihen ollut tässä maassa mitään tilaisuutta. Ja sittenkin kummassakin maassa uhkaa nälkäkapinoita ja levottomuuksia. Luemmehan joka päivä Ruotsista sellaisia uutisia. Minulle ei ole yhtään outoa, että tässäkin maassa nousee suuri tyytymättömyys.
Mutta olen vakuutettu että tällä tavalla asiamme järjestyminen on ainoa keino, mikä meitä tässä tilanteessa auttaa. Ja tahdon vielä lisätä, että jos me tässä maassa emme pysty järjestämään asioitamme niin että me todellakin. tulemme omillamme toimeen, niin emme myöskään pääse siitä, että joku vieras muissakin meidän asioissamme tulee määräämään.
Lopuksi pyydän hallituksen puolesta ilmoittaa, että tämän lakiehdotuksen hyväksyminen on hallitukselle niin tärkeä, että jos eduskunta ei sitä hyväksy, niin hallitus ei katso voivansa hoitaa tämän maan asioita.”
Laki eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa (elintarvelaki)
Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 2.6.1917/31. (Elintarvelaki)
L a k i
eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aiheuttamissa
poikkeuksellisissa oloissa.
Annettu Pietarissa 20 p:nä toukokuuta/2 p:nä kesäkuuta 1917, klo 11 j.p.p.
____________
Väliaikainen Hallitus on Suomen Ministeri Valtiosihteerin esittelyssä 20 p:nä toukokuuta/2 p:nä kesäkuuta 1917 Pietarissa vahvistanut seuraavan lain:
Suomen eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty 20 päivänä heinäkuuta 1906 annetun Valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä määrätyllä tavalla, säädetään täten seuraavaa:
1 §.
Sodan aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa on Suomen Senaatilla valta antaa määräyksiä eräänlaisen omaisuuden käytöstä sillä tavalla kuin tässä laissa säädetään.
2 §.
Senaatilla on valta, estääkseen jonkun alempana mainitun tavaran hinnan kohoamista yli sen, mitä olosuhteet vaativat, määrätä elintarpeiden, rehutavaroiden, lämpöä, valoa ja voimaa synnyttävien polttoaineiden, vaatetustavaroiden, paperin ja muiden yleisten tarveaineiden sekä elintarvetuotannolle välttämättömien teollisuustuotteiden rajahintoja. Niitä määrättäessä on pidettävä silmällä, etteivät ne ehkäise tarpeellista tuotannon lisääntymistä.
Määräys rajahinnasta voi koskea koko maata tai osaa siitä. Rajahinta voi olla eri suuri eri osissa maata, niin myös tukku- ja vähittäiskaupassa.
3 §.
Jos jollakin on 2 §:ssä mainittua tavaraa hallussaan enemmän kuin mitä hän tarvitsee itseään tai niitä varten, jotka häneltä saavat elatuksen tai muonaa, taikka mitä hänelle on tarpeen muun elinkeinon kuin kaupan harjoittamiseen, ja jos hän vastoin asianomaisen viranomaisen vaatimusta kieltäytyy myymästä sitä rajahintaan, voi kuvernööri, kun sellaisen tavaran tarvetta ilmenee, haltijan laskuun ja kustannuksella myyttää mitä tavarasta on yli mainitun tarpeen. Tavaran myyminen voi tapahtua joko rajahinnasta tai, jos syytä on, vähentämällä siitä enintään kymmenen prosenttia.
Sille, joka harjoittaa elintarpeiden tuotantoa, on jätettävä yli 1 momentissa säädetyn määrän myös mitä hän tarvitsee tuotannon edelleen kehittämiseksi sekä tuotantoa varten tarpeellisen, vakinaisen ja tilapäisen, työväen elättämiseksi ja palkkaamiseksi.
Kuvernöörin päätös tavaran myymisestä pantakoon täytäntöön, vaikka siitä valitetaankin.
4 §.
Tuotannon turvaamiseksi ja edistämiseksi olkoon Senaatilla valta päättää, että valtio sitoutuu määräajan kuluessa ostamaan Suomessa tuotettua viljaa, siementavaraa, perunoita ja muita juurikasveja vahvistetusta hinnasta, jos näiden elintarpeiden hinta yleisessä kaupassa ei siihen nouse.
Sellainen valtion sitoumus älköön kuitenkaan kestäkö kauvemmin kuin vuoden 1919 loppuun.
5 §.
Karjakannan säilymiseksi, elintarpeiden tuotannon turvaamiseksi sekä kohtuuttoman voitontavoittelun ehkäisemiseksi olkoon Senaatilla valta antaa yksinoikeuksia 2 §:ssä mainittujen tavarain kaupan harjoittamiseen yhdelle tai useammalle liikkeelle, yhtymälle tai yhteisölle sekä ryhtyä muihin toimenpiteisiin sellaisen kaupan järjestämiseksi.
6 §.
Senaatilla on oikeus vahvistaa suurin määrä, mikä 2 §:ssä mainittuja tavaroita vähittäiskaupassa on lupa ostajalle samalla kertaa myydä, sekä antaa muitakin sanottujen tavaroiden kauppaa järjestäviä määräyksiä.
7 §.
Senaatti voi rajoittaa tai kieltää tavaran kuljetuksen maassa paikasta toiseen sekä sen tuonnin ja viennin.
Elintarpeiden vientiä rajoitettaessa tai kiellettäessä on pidettävä silmällä, ettei ehkäistä tarpeellista tuotannon lisääntymistä.
8 §.
Senaatti on oikeutettu antamaan 2 §:ssä mainittujen tavarain valmistus- ja käyttämistavasta määräyksiä, joita kulutuksen tarkoituksenmukaiseksi järjestämiseksi tai elintarvetuotannon turvaamiseksi pidetään tarpeellisina. Sellainen määräys voi koskea koko maata tai osaa siitä.
9 §.
Jos havaitaan, että jonkun 2 §:ssä mainitun tavaran tarpeen tyydyttäminen voi käydä vaikeaksi, olkoon Senaatti oikeutettu velvoittamaan tavaran haltijan korvausta vastaan luovuttamaan sen valtiolle, mikäli hän ei välttämättä tarvitse sitä itseään tai niitä varten, jotka häneltä saavat elatuksen tai muonaa.
Sille, joka harjoittaa elintarpeiden tuotantoa, on jätettävä yli 1 momentissa säädetyn määrän mitä hän välttämättä tarvitsee tuotantonsa ylläpitämiseksi ja edelleen kehittämiseksi sekä sitä varten tarpeellisen työväen elättämiseksi.
10 §.
Jos nousee kysymys 9 §:ssä mainitun määräyksen antamisesta, voi Senaatti panettaa tavaran takavarikkoon. Ellei Senaatti kolmessakymmenessä päivässä takavarikon toimittamisesta ole määrännyt tavaraa luovutettavaksi, peräytyy takavarikko.
Takavarikoidusta tavarasta ei sen haltija saa käyttää muuta kuin mitä hän takavarikon aikana tarvitsee 9 §:ssä mainittuihin tarpeisiin. Tavaranhaltija on samana aikana velvollinen pitämään huolta tavarasta, jos se takavarikoitaessa hänen huostaansa jätetään, mutta on oikeutettu saamaan korvauksen tarpeellisista kustannuksistaan tavaran varastoonpanosta, säilytyksestä, hoidosta ja vakuutuksesta. Jos takavarikko peruutetaan tai perääntyy, on korvattava vahinko, mikä tavaran haltijalle on takavarikon johdosta saattanut tulla.
11 §.
Jos yleisen tarpeen tyydyttämiseksi tarvitaan laitosta tai muuta omaisuutta, joka on tarkoitettu tai voidaan käyttää 2 §:ssä mainittujen tavarain valmistamiseen, kuljetukseen tai jakeluun, on Senaatilla oikeus velvoittaa omaisuuden haltija korvausta vastaan asettamaan omaisuus valtion käytettäväksi tai sillä suorittamaan työtä valtion hyväksi. Edellä sanottu koskee myöskin varastoa varten tarpeellista maata ja rakennusta.
12 §.
Korvaus, josta tässä laissa puhutaan, lasketaan, milloin tavaralla on rajahinta, korkeintaan rajahinnan, mutta muuten paikkakunnan käyvän hinnan mukaan. Ellei siitä voida sopia, ratkaisee asian arviolautakunta, johon kumpikin asianosainen valitsee yhden jäsenen ja nämä yhdessä valitsevat puheenjohtajan. Elleivät sovi, määrätköön tuomari tahi kaupungissa maistraatin puheenjohtaja tai järjestysmies kolmannen puheenjohtajaksi. Jos tuomari asuu kaukana, toimittakoon kuntakokouksen esimies vaalin.
13 §.
Jokainen olkoon velvollinen, kuvernöörin tai hänen käskystään kruununpalvelijan taikka 17 §:ssä mainitun elintarvelautakunnan tiedustellessa, antamaan tarkat tiedot siitä, onko hänellä ja kuinka paljon sellaista omaisuutta, josta puhutaan 2 §:ssä.
Kuvernöörillä tai elintarvelautakunnalla on valta kahden valitsemansa jäsenen läsnä ollessa kruununpalvelijalla tarkastuttaa niskoittelevan tai vääräin tietojen antamisesta epäluulon alaisen henkilön myymälää, makasiineja, konttoreja, huoneuksia, aluksia ja muita suojuksia, niin myös kaupanpito- ja muita sellaisia asiakirjoja.
Joka tällaisen tarkastuksen toimittaa, älköön siitä, mitä hän on saanut tietoonsa, ilmaisko muuta kuin mitä on tarpeellista tarkastuksen tarkoituksen saavuttamiseksi.
14 §.
Senaatti on oikeutettu antamaan määräyksiä asuntojen korkeimmasta vuokrasta sekä vuokrasuhteiden muusta järjestelystä.
15 §.
Joka rikkoo 2, 5, 6, 7, 8 ja 14 §:n mukaan annettuja määräyksiä taikka kieltäytyy antamasta 13 §:ssä mainittuja tietoja tahi niitä antaessaan tai tarkastuksessa koettaa erehdyttää viranomaista, rangaistakoon enintään kymmenentuhannen markan sakolla taikka korkeintaan kahden vuoden vankeudella.
Sama olkoon laki, jos joku, tietäen 9, 10 tahi 11 §:n mukaan annetusta määräyksestä, luvattomasti käyttää, tahallisesti vahingoittaa tahi hävittää omaisuutta taikka jättää tavaran hoitamatta, kun sen hoito on hänen velvollisuutenaan. Jos asianhaarat ovat erittäin raskauttavat, olkoon rangaistus kuritushuonetta korkeintaan kolme vuotta.
Tavara, joka vastoin 5 tai 7 §:n nojalla annettua määräystä yritetään myydä taikka kuljettaa tai maasta viedä tai maahan tuoda taikka vastoin 9 §:n mukaan annettua määräystä yritetään pidättää valtiolta, olkoon menetetty.
16 §.
Syytteet tämän lain säännösten ja niiden nojalla annettujen määräysten rikkomisesta ovat tuomioistuimissa kiireellisinä käsiteltävät.
17 §.
Senaatti saakoon velvoittaa kunnat myötävaikuttamaan tämän lain nojalla annettavien määräyksien täytäntöönpanossa, erittäinkin asettamalla kukin yhden tai useampia elintarvelautakuntia, joiden jäseniä valittaessa on pidettävä silmällä kunnan väestön yhteiskunnallista kokoonpanoa.
Missä varsinainen työväki muodostaa huomattavan osan väestöä, on vähintään puolet elintarvelautakuntien jäsenistä valittava työväen järjestöjen esittämistä henkilöistä.
18 §.
Milloin kiireellisyys tai muut pakottavat asianhaarat katsotaan sitä vaativan, saattaa Senaatti valtuuttaa erinäiset valtion tai kunnan viranomaiset antamaan tässä laissa mainittuja määräyksiä noudatettaviksi.
19 §.
Senaatti antaa tarkempia määräyksiä tämän lain soveltamisesta samoin kuin valtiolle luovutetun omaisuuden käyttämisestä.
20 §.
Jos tämän lain säännökset tai Senaatin sen nojalla antamat määräykset tekevät jollekulle mahdottomaksi tai tappiota tuottavaksi täyttää välipuhetta, johon hän ennen niiden julkaisemista on sitoutunut, saakoon välipuheen purkaa, jos hän kahdenkymmenenyhden päivän kuluessa sen jälkeen sopimuskumppanilleen sanoutuu siitä välipuheesta irti, ja olkoon tällä sama aika siitä eteenpäin sanoutua irti sopimuksesta, minkä hän ehkä on ensinmainitun sopimuksen nojalla kolmannen kanssa tehnyt.
Jos joku nyt mainitun välipuheen purkamisesta joutuu melkoista suoranaista tappiota kärsimään, on se valtiovaroista korvattava sillä tavoin kuin 12 §:ssä säädetään.
21 §.
Kokonaista kuntaa tai sitä suurempaa aluetta koskeva määräys, jonka Senaatti tämän lain nojalla antaa, on voimassa ollakseen julkaistava, niinkuin asetusten ja muiden hallituksen yleisten määräysten tiedoksi saattamisesta on noudatettavana.
22 §.
Tämä laki käy heti noudatettavaksi ja on voimassa toukokuun 1 päivään 1918. Samana päivänä lakkaavat myöskin sen nojalla annetut määräykset ja toimitetut takavarikot. Kuitenkin ovat 4 §:n määräykset alimmasta hinnasta, 12 §:n säännökset korvauksen määräämisestä sekä 15 §:n rangaistusmääräykset lain voimassaolon aikana tehtyihin rikoksiin nähden senkin jälkeen sovellettavat.
Sanomalehdet julkaisivat elintarvelain vahvistamisen jälkeen senaatin antamat määräykset leipäviljan kulutuksen järjestämisestä. Uusi Päivä painoi määräykset 6.6.1917.
Voita toimittivat yleiseen kulutukseen Valio ja valtion vointarkastuslaitos. Valio jatkoi voinvientiä Pietariin elokuuhun 1917 saakka, jolloin se loppui levottomien olojen ja Suomen tuotannon vähenemisen vuoksi. Viennin lopettaminen helpotti vain tilapäisesti koko kesän jatkunutta maitotuotteiden pulaa. Pulan syynä oli ennen kaikkea sotaväen kulutus. Sotilaat söivät kesällä arviolta 120–140 000 kiloa voita kuukaudessa. Määrä oli puolet Suomen voinviennistä ja neljännes Valion keskimäärin kuukaudessa käsittelemästä voimäärästä.
Työttömyys lisääntyi sotatarviketilausten ja linnoitustöiden vähentyessä, mikä ruokki tyytymättömyyttä säännöstelyjärjestelmää ja erityisesti sen toteutustapaa vastaan. Elintarvikelautakunnat koostuivat elintarvelain edellyttämällä tavalla sekä kuluttajien että tuottajien edustajia, jotka joutuivat usein vastakkain säännöstelyn soveltamisessa. Kuluttajien edustajien mielestä viljanluovutus oli toteutettu leväperäisesti ja hintoja oli nostettu turhaan. Jo kesällä sosiaalidemokraattiset jäsenet erosivat monissa kunnissa lautakunnista, ja syksyllä 1917 ilmiö voimistui.
Elintarvikepolitiikkaa arvostelevat joukkokokoukset ja mielenosoitukset ajoittuivat elokuun puolelle. Niille antoi pontta Suomen poliittisen tilanteen muuttuminen. Väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan heinäkuun lopussa, ja senaatti hyväksyi toimenpiteen porvarillisten senaattorien ja kenraalikuvernöörin äänillä. Hallituksen toimintakyky oli kadonnut kokonaan. Elintarvikkeiden jakelu vaikeutui elokuussa, kun vanhat varastot olivat lopussa ja uusi sato oli vielä korjaamatta. Silti kaupungeissa ei kärsitty suoranaisesta viljapulasta. Levottomuuksiin syynä oli muiden elintarvikkeiden kuin viljan pula.
Työmies alkoi arvostella kärkevästi hallituksen tapaa hoitaa elintarvikeasioita. Lehti luonnehti 27. heinäkuuta Tokoin johtaman senaatin olleen ”porvarillissosialistinen kokoomushallitus (…) eräänlainen tasapainohallitus, paikallaanseisomisen hallitus”, joka oli ”tavallisia porvarillisten hallitusten latuja hiihdellen (…) hoitanut tämän porvarillisen yhteiskunnan asioita”. Elintarvikepolitiikan arvostelussa tämä oli vasta alkua. Paitsi Työmiehen kärjistyvää kritiikkiä, sai moitteita kirjeitse erilaisilta “kuluttajien” järjestöiltä. Vihdoin se joutui torikokousten suoran toiminnan kohteeksi.
Turun ja Helsingin mellakat
Kasautuva tyytymättömyys purkautui Turun ja Helsingin elintarvikelevottomuuksissa. Turun kolme päivää kestäneet levottomuudet alkoivat 9. elokuuta. Turussa – tai muuallakaan – syynä liikehtimiseen ei ollut viljapula. Väkijoukot sai liikkeelle se, ettei voin tarkastuslaitoksen varastoista jaettu edellisellä viikolla jaettu voita. Valion varastossa oli voita lähdössä vietäväksi Venäjälle. Huhut kertoivat kuitenkin voita varastoidun odottamaan hinnannousua. Kansanjoukko vei varastoista 517 astiaa (50kg=25 850 kiloa) voita, joka jaettiin ensimmäisenä päivänä kaupungin elintarvikelautakunnan valvonnassa. Toisena päivänä jakelu muuttui täysin hallitsemattomaksi, ja viimeisenä mellakkapäivänä ryöstelyksi. Poliisi oli kykene mätön puuttumaan tapahtumiin. Loulta venäläinen sotaväki lopetti ryöstöt.
Turun tapahtumissa ei ollut kyse elintarvikepolitiikkaan kohdistuneesta järjestäytyneestä, eikä se johtunut suoranaisesta pulasta. Sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö tuomitsi mellakoinnin. Toiminta oli joukkovoimaa hyödyntänyttä yksinkertaista vallankumouksellisuutta, jonka tuloksena elintarvikkeet ”sosialisoitiin joukkovoiman avulla. Tapahtumat toistuivat Helsingissä. Senaatintorilla 11. elokuuta pidetyn joukkokokouksen jälkeen väkijoukko tarkasti kaupungin voivarastot. Kuponkeja vastaan varastoista 180 astiaa (9 000 kg) voita.
Helsingin Senaatintorille kokoontui aamupäivällä torikokoukseen 12. elokuuta Työmiehen mukaan noin 2 000 ja illalla pidettyyn kokoukseen 4 000–5 000 henkeä. Mielenosoittajat päättivät aloittaa kunnallisen suurlakon ja valitsivat lähetystön viemään kokouksen ponnet senaattori Wuolijoelle tietoon. Väkijoukon uhkaava käyttäytyminen johti Wuolijoen eroon. Senaatintorille kokoontuneet ottivat tiedon vastaan “myrskyisin suosion osoituksin”. Voimellakoita ja voivarastojen takavarikoimisia tapahtui elokuussa myös Oulussa, Forssassa ja Keravalla. Hämeessä voi- ja maitopula aiheutti liikehdintää Hämeenlinnassa, Tammelassa ja Tampereella. Tammelassa voivarastoja etsivät Forssan työläiset ja venäläisen sotaväen kanssa. Tampereella ja Hämeenlinnassa väkijoukko yritti löytää voivarastojen lisäksi muita elintarvikkeita.
Valio reagoi takavarikoihin jyrkästi ja lopetti 18. elokuuta voijakelun yleiseen kulutukseen, koska senaatti oli kyvytön pitämään yllä järjestystä. Valion jakelu oli keskeytyksissä elokuun loppuun saakka.
Ylivieskan kuluttajat vaativat senaatilta pulaa lievittäviä toimia
Elintarviketilanteen laukaisemia “Kuluttajien kokouksia” pidettiin eri puolilla maata. Ylivieskan työväentalolla 19.8. pidetty tilaisuus oli valmisteltu etukäteen hyvin. Alustaja esitti kokousväen hyväksyttäväksi senaatille lähetettäviä ponsia, joista tärkeimmät olivat seuraavat:
Kokous paheksuu sitä, että senaatti on katsonut vain tuottajien etuja ja korottanut maidon ja voin rajahintoja.
Valion harjoittama keinottelu on lakkautettava.
Hallituksen on heti takavarikoitava kaikki elintarvikkeet ja muut kulutustarvikkeet
Keinottelua vastaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin.
Kunnallisten ja valtionelintarvikelautakuntien lisäksi on asetettava kuluttajien valitsemia toimihenkilöitä, joiden tehtävä on elintarvikkeitten etsiminen, oikeudenmukaisen jaon suorittaminen ja syytteiden nostaminen elintarvikerikoksissa
Elintarvikkeille on asetettava kuluttajien enemmistön mukaiset rajahinnat ja niitä on alennettava tuntuvasti.
Ellei ponsia toteuteta, sanoutuu kokous irti seurauksista, sillä ”asema on vakava”.
Ylivieskan ponsien teemat olivat samoja kuin kaupunkien kokouksissa ja sanomalehdissä käsitellyt. Esillä olivat kuluttajien ja tuottajien välinen ristiriita, Valion toiminta, valvontakysymystä ja elintarvikkeiden hinnat. Erityisesti kokouksissa valitettiin maataloustuotteiden saantivaikeuksia. Lähes kaikissa kokouksissa ponsilauselmat päättivät uhkaukset, mikäli muutoksia ei tehtäisi.
Kansalaiskokousten kirjeiden saama huomio jäi pieneksi verrattuna elintarvikemellakoihin. Ne kertoivat kuitenkin ilmapiirin kiristymisestä.
Oululaisen Kaiku-lehden pakinoitsija Turilas kirjoitti humoristiseen sävyyn vakavasta asiasta. Sunnuntaina 17.6. aamuviideltä suomalaisista tuli periaatteessa yhdenvertaista.