J. V. Snellmanin 100-vuotisjuhlinnasta toukokuussa 1906 tuli suomalaisuusliikkeen voimannäyte. Suomenmielisyyden näkyvin ilmaus oli lähes 25 000 henkilön Snellmanin päivänä antama ilmoitus ottaa käyttöön suomalaistettu sukunimi.
Snellman oli vuonna 1906 koko Suomen riidattomin suurmies. Häntä juhlivat sekä vanha- että nuorsuomalaiset, ruotsinkieliset ja työväenliike. Vanhasuomalaisilla oli kuitenkin juhlinnassa näkyvin rooli. Uusi Suometar julkaisi 12.5.1906 juhlanumeron, joka esitteli Snellmanin elämäntyötä ja ajattelua vanhasuomalaisittain tulkittuna. Pääkirjoitus nosti jo ennestään arvostetun Snellmanin entistä korkeammalle jalustalle tekemällä hänestä kansakunnan isän:
”Mitä olisi Suomen kansa ilman Juhana Vilhelm Snellmanin elämäntyötä? Jumala taivaassa sen yksin tietää. Mutta niin paljon kuin ihmissilmä voi nähdä, ihmismieli kuvitella, tätä kansaa ei olisi kansakuntana olemassa. Sillä Snellmanin elämäntyötä Suomen kansa kiittää kaikesta, mitä sillä on sitä, joka yksin voi kansan kansakuntana ylläpitää: kansallisesta tajunnastansa ja kansallisesta sivistyksestään.”
Uusi Suometar yhdisti Snellmanin perinnön erityisen voimakkaasti kielikysymykseen. Ernst Nevanlinna todisteli artikkelissaan ”Kuinka Snellman käsitti maamme kieliasian?”, että Snellmanin päämääränä oli yksikielinen kansakunta ja valtio. Vähemmistön ”kansanheimon” tai ”-heimojen” kohtalona oli vähitellen sulautua osaksi lukumääräisesti suurempaa kansaa. Monikieliset valtiot olivat vain historiallinen välivaihe – tai tuomittuja jäämään heikoiksi.
Nevanlinnan mukaan ”siitä käsityksestä, joka Snellmanilla oli kielestä ja sen merkityksestä, seurasi myöskin, ettei hänelle voinut olla puhettakaan siitä, että samassa kansakunnassa voisi olla olemassa useampia kuin yksi kansalliskieli”. Hän perusteli lukuisin lainauksin Snellmanin päämääränä olleen ”suomalainen Suomi, jonka yliopisto, korkeampi hallinto ja lainkäyttö perustuivat suomen kieleen”. Ruotsia olisi käytetty vain kansanopetuksessa ja paikallishallinnossa ruotsinkielisillä alueilla.[1]
Suomalainen sivistys liittyy länsimaiseen runkoon
Nuorsuomalainen Helsingin Sanomat korosti 12.5.1906 Snellmanin pitäneen tärkeänä maan enemmistön puhuman kielen aseman vahvistamista vapaaehtoisuuden kautta. Snellmanin perinnön tärkeimpänä osana lehti piti hänen toimintaansa suomalaisen sivistyksen lujittamiseksi. Helsingin Sanomat tulkitsi Snellmanin toimineen tässä kaukonäköisesti ja venäläistämispaineen aavistaen. Vaikka hän oli korostanut kansallisen sivistyksen merkitystä, niin se tarvitsi kehittyäkseen yhteyksiä läntisiin sivistysmaihin:
”Tällä ei Snellman sitä tarkoittanut, että kansamme sulkeutuisi jonkun kiinalaisen muurin taa ja torjuisi luotaan ulkoapäin tulevia sivistysvaikutuksia: hänen oma käsityksensä yhteiskunnasta perustui länsimaisiin, germaanisiin aatteisiin: perusajatuksena siinä kun on yksilön vapaus, jota ainoastaan perheen, kansalaiskunnon ja valtio siveellisesti velvoittava valta rajoittaa. Itsenäinen oli tosin suomalainen sivistys oleva, mutta samalla oli se kuitenkin haarana istutettava länsimaisen sivistyksen yhteiseen runkoon.”
Helsingin Sanomien mukaan Snellmanin perintöä oli osattava tarkastella myös kriittisesti. Häntä ei ollut tarvetta julistaa ”katolilaiseen tapaan (…) erehtymättömäksi”. Lehti vihjasi vanhasuomalaisten pyrkivän omimaan Snellmanin poliittisten tavoitteidensa edistäjäksi: ”Älköön hänen nimeänsä käytettäkö eripuraisuuksien ja puoluehengen lietsomiseksi kansalaisten kesken, vaan tulkoon se siksi tunnussanaksi, jonka ympärille yksimielisenä Suomen kansa kokoontuu yhteiseen isänmaalliseen työhön, työhön edistyksen eteen.”[2]
Työväenliike hyväksyi Snellman-juhlinnan
Myös työväenliike suhtautui suopeasti Snellmanin juhlintaan 1906, vaikka hän ei ollutkaan Työmies-lehden ”Mikon” mukaan sen ”oman ajatussuunnan lapsi”. Snellman ”uhrasi kuitenkin voimansa kansallisen herätyksen hyväksi” sekä toivoi ja työskenteli kansansa paremman huomisen puolesta. Hän oli lisäksi muistuttanut, ”että tässä maassa on kansan pohjakerros, joka paljon, paljon kaipaa”. Siten myös työväestö saattoi hyväksyä hänen satavuotismuistonsa juhlinnan:
”Siksipä tämän kansan proletariaatti toivoo, että ne onnellisemmat luokat, jotka täysin siemauksin juhlatunnelmaa nauttivat, juhlisivat itselleen työintoa jokapäiväisessä elämässä toteuttaa kansansa korotusta. Kalpeat ovat ne juhlat, jotta eivät arkielämään voi jälkiä piirtää.
Liehukoon liput. Soikoon sävelet. Mutta soikoot ne siksi, että ne sydämistä lähtevät ja kerran teoiksi muuttuvat.
Työn ritari oli Snellman, työllä hänen muistoansa kunnioitettakoon!”
Todistukseksi Snellmanin ymmärtämyksestä työväenliikettä kohtaan Työmies otti esille hänen kirjoituksensa vuodelta 1846 Englannin silloisesta työväenliikkeestä chartismista. Lehden tulkinnan mukaan Snellman näki jo tuolloin työväenliikkeen olevan laajempi kansainvälinen ilmiö, eikä pelkästään paikallinen englantilainen pikkuilmiö.
Työmies selosti myös Snellmanin juhlapäivän ohjelmaa. Lehti päätti uutisensa ironisesti: ”Illemmalla porvarispuolueet juhlivat eri paikoissa ja alkavat yleiset juomingit.”[3]
Ruotsinkieliset juhlivat myös Snellmania
Snellmania eivät juhlineet yksin suomenkieliset, vaan myös ruotsinkieliset osoittivat kunnioitustaan hänelle. Hufvudstadsbladet arvioi hänen jättäneen yhteiskuntaan ”monilukuisempia ja syvempiä jälkiä kuin kukaan tämän maan poika”. Snellman oli kaikilla toimialueillaan suunnannut kehitystä ja toteuttanut uudistuksia. Hän uskoi Suomen kansan tulevaisuuteen ja ”valon voittoon” myös synkimpinä aikoina.
Hufvudstadsbladet luonnehti Snellmanin eläneen herättäjän ja uudistajan elämää, jota leimasi jatkuva taistelu pikkusieluisuutta ja ennakkoluuloja vastaan. Lehden mukaan katkeruus, jota osa Snellmanin seuraajista lietsoi ruotsinkielisiä kohtaan, ei estänyt ruotsia puhuvia kansalaisia tunnustamasta hänen suuruuttaan. Siihen eivät pystyneet myöskään suureksi juhlapäiväksi järjestetyt ”nationalistiset orgiat” eivät. Hufvudstadsbladet viittasi selvästi etenkin nimien suomalaistamiseen.[4]
Nimien suomalaistaminen näkyvä osa juhlintaa
Kotikielen seura ryhtyi keväällä 1906 valmistelemaan sukunimien suomalaistamista osana Snellmanin juhlavuotta. Kirjailija Johannes Linnankoski alusti aiheesta yliopiston suuressa juhlasalissa 14. maaliskuuta pidetyssä kokouksessa, jossa nimenmuutto sai laajan tuen. Samalla 800 hengen kokousyleisö hyväksyi periaatteessa Suomalaisuuden Liiton perustamisen.
Nimien suomalaistamisen käytännön työtä ryhtyi johtamaan Kotikielen seuran, Suomalaisen Nuijan ja Ylioppilaiden Keskusteluseuran muodostama Nimien suomalaistuttamiskomitea, jonka toimisto sijaitsi Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla. Nuija koostui vanhasuomalaisista ja Keskusteluseura nuorsuomalaisista ylioppilaista.
Nimenmuuttoa helpottamaan komitea kokosi ohjevihkosen. Tarjolla oli myös uuden nimen etsimistä helpottaneita sukunimiluetteloita, joista löytyi vaihtoehtoisia nimiä vanhojen vierasperäisten tilalle. Opastuksen katsottiin olevan tarpeen myös suomen kielen puhtauden vaalimiseksi.
Snellmanin satavuotispäivänä 12.5.1906 ilmestyivät Virallisessa lehdessä 24 800 kansalaisen suomennetut nimet. Myös maakuntalehtien ilmoitukset kertoivat nimensä suomalaistaneista. Kaikkiaan 32 469 henkeä otti vuoteen 1907 mennessä käyttöön uuden sukunimen. Käytännössä nimensä muuttaneita oli enemmän, sillä osassa tapauksessa muutoksesta ilmoitti vain isä. Uuden sukunimen käyttöönottaneita oli siten jopa 100 000.[5]
Nimenmuutto oli ennen kaikkea sivistyneistön liike, vaikka uuden sukunimen omaksuneista monet olivatkin tavallisia kansanihmisiä. Rahvaan nimien suomalaistuminen oli alkanut 1880-luvulla ja sen seurauksena 100 000 henkeä sai suomalaisen sukunimen. Tuolla aikakaudella sai sukunimensä suuri osa Suomen Virtasista, Niemisistä, Mäkisistä, Lahtisista, Laineista, Virroista, Peltoloista ja Mäkitaloista.[6]
Suomalaisuuden liitto perustetaan
Kirjailija Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen) esitti Valvoja-lehden 25-vuotisjuhlanumerossa vuoden 1905 lopussa, että Suomeen olisi perustettava liitto vaalimaan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta sekä herättämään kansallishenkeä. Uuden järjestön oli myös kyettävä ylittämään puoluerajat.
Suomalaisuuden liitto perustettiin Mäntymäellä 12.5.1906 pidetyssä juhlassa. Liiton ensimmäiseen hallitukseen kuului edustajia kaikista silloisesta kolmesta suomenkielisestä puolueesta – Suomalaisesta puolueesta, Nuorsuomalaisesta puolueesta ja Suomen Sosialidemokraattisesta puolueesta. Hallituksen jäseniä olivat muun muassa Juhani Aho, Yrjö Sirola, J.K. Paasikivi, Eero Erkko ja Otto Wille Kuusinen. Liiton toiminta lamaantui kuitenkin jo vuoteen 1908 mennessä ja elpyi vasta 1914 alkaen.[7]
Snellmanin juhlintaan liittyi myös pyrkimys vahvistaa suomen kielen asemaa yhteiskunnassa. Ruotsin kielen asema oli edelleen vahva virkamiehistössä ja liike-elämässä. Muun muassa kirjailija Maila Talvio arvosteli näkyvästi ja kuuluvasti sitä, ettei kaikissa kaupoissa saanut palvelua suomeksi.[8]
Kielipolitiikka vaikutti ensimmäisiin eduskuntavaaleihin
Vanhasuomalaisten edustama myöntyväisyyslinja oli kärsinyt tappion suurlakossa. Puolue jäi lakon jälkeen muodostetun senaatin ulkopuolelle. Jyrkästä suomalaisuuspolitiikasta tuli sen keinoista kohentaa asemiaan politiikassa.
Suomalainen puolue ryhtyi valmistautumaan vuoden 1907 eduskuntavaaleihin radikaaleilla kieli- ja sosiaaliohjelmilla. Ruotsinkielisten kanssa tehnyttä nuorsuomalaiset olivat vanhasuomalaisten mukaan lipeämisestä Snellmanin linjalta, jonka tavoitteena oli sivistyneistön suomalaistaminen. Vanhasuomalaiset hyväksyivät lokakuussa 1906 radikaalin kieliohjelman, jonka tavoitteena oli tehdä suomesta valtion ainoa kansalliskieli. Ruotsinkielisillä olisi kuitenkin ollut oikeus saada toimituskirjat ruotsiksi.
Nuorsuomalaiset olivat valmiit antamaan ruotsille toisen kansalliskielen aseman. Puolue ilmoitti tukevansa suomen kielen kohottamista vallitsevaksi sivistyskieleksi, mikä ei kuitenkaan saanut johtaa ruotsin kielen sortamiseen. Nuorsuomalaisten tavoitteena oli saada suomen kielelle virallinen pääkielen asema. Lisäksi paikallisesti kunnissa oli käytettävä väestön pääosan kieltä, mutta huomattavaa kielivähemmistöä oli kuitenkin palveltava sen omalla kielellä.
Jyrkkä ja selkeä kielipoliittinen ohjelma tuki osaltaan Suomalaisen puolueen vaalimenestystä 1907 ja siitä tuli eduskunnan suurin porvariryhmä 59 edustajallaan. Yksikamariseen eduskuntaan siirtyminen merkitsi kokonaisuudessaan poliittisen elämän muuttumista suomenkieliseksi. Eduskunta sai käsiteltäväkseen vanha- ja nuorsuomalaisten sekä Ruotsalaisen kansanpuolueen kielilakiehdotukset vuonna 1907. Kaikki aloitteet pysähtyivät lakivaliokuntaan ja raukesivat eduskunnan hajottamisen yhteydessä. Vanha- ja nuorsuomalaiset uudistivat aloitteensa 1908, 1909 ja 1910 valtiopäivillä, mutta eduskunnan toistuvat hajottamiset estivät lakialoitteiden etenemisen. Kielikysymyksen jäi ratkaistavaksi itsenäisyyden ajan alkuvaiheissa.[9]
[1] Ernst Nevanlinna, Uusi Suometar 12.5.1906. Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita,
[2] Helsingin Sanomat 12.5.1906.
[3] Työmies 12.5.1906.
[4] Huvfudstasbladet 12.5.1906.
[5] Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita, s. 930.
[6] Sirkka Paikkala, Snellmanin 100-vuotispäivä ja sukunimien suomalaistaminen. http://www.kotus.fi/nyt/kolumnit/kielipakina_(2006_2009)/snellmanin_100-vuotispaiva_ja_sukunimien_suomalaistaminen.
[7] Osmo Jussila. 1989. Suomalaisuusliike Venäjän paineessa 1890–1917. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Herää Suomi. Kuopio: Kustannuskiila, s. 156–157.
[8] Savolainen 2006, s. 931.
[9] Jussila 1989, s. 148–155.
Kirjallisuutta:
Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita.
Linkkejä:
Sirkka Paikkala, Kun isoisän isä sukunimen otti, Hiidenkivi 4 / 2005.
J. V. Snellmanin 200-vuotisjuhlasivusto.
Tomas Sjöblom, Suurnimenmuutto Snellmanin päivänä 1906.
Pilalehti Tuulispää omisti lähes koko numeronsa 11.5.1906 Snellman satavuotisjuhlille.
Audiolinkkejä:
Luentaotteita J. V. Snellmanin kootuista teoksista Ylen Elävässä arkistossa.
