Suomi oli syntyessään sananmukaisesti nuori kansakunta. Vuonna 1917 suomalaisista 35 prosenttia oli alle 15-vuotiaita ja puolet alle 25-vuotiaita. Suomi oli itsenäistyessään maatalousvaltainen maa, jonka kaupungistuminen oli nopeutunut 1800-luvun lopulta lähtien. Maassa oli 3,1 miljoonaa asukasta, minkä lisäksi noin 250 000 suuriruhtinaskunnassa syntynyttä asui maan rajojen ulkopuolella, suurin osa heistä Yhdysvalloissa. Suomen asukkaista 88 prosenttia oli suomenkielisiä ja 11 prosenttia ruotsinkielisiä. Suomi oli Norjan ohella Euroopan luterilaisin maa – kirkkoon kuului yli 98 prosenttia suomalaisista.
Suomen väestö kolminkertaistui Venäjän vallan vuosina. Eniten väkiluku kasvoi vuonna 1812, kun Vanha Suomi liitettiin osaksi suuriruhtinaskuntaa, joka sai kerralla 150 000 uutta asukasta. Alueliitos kasvatti merkittävästi myös suomenkielisen väestön osuutta suuriruhtinaskunnassa. Suomenkielisiä asui lisäksi suuria määriä Suomen rajojen tuntumassa. Venäjään kuuluneella Inkerinmaalla oli 1917 yli satatuhatta suomen puhujaa, ja myös Pohjois-Ruotsissa oli merkittävä suomenkielinen vähemmistö. Lisäksi suomea puhuttiin jossain määrin Värmlannissa, Pohjois-Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Itä-Karjalassa asui lisäksi yhteensä satatuhatta vienan, aunuksen (livvin) ja vepsän puhujaa.
Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista oli vuoden 1910 väestönlaskennan mukaan suomenkielisiä 88,1 prosenttia, ruotsinkielisiä 11,6 prosenttia, venäjänkielisiä 0,25 prosenttia, saksankielisiä 0,06 prosenttia ja muita kieliä puhuvia 0,07 prosenttia. Muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvista 64 prosenttia asui Viipurin läänissä. Suomenkielisten osuus väestöstä kasvoi tasaisesti Venäjän vallan vuosina. Vuonna 1865 suomenkielisiä oli ollut 85,7 prosenttia suuriruhtinaanmaan asukkaista.[i] Suomalaisten suhteellisen osuuden kasvuun vaikutti erityisesti se, että ruotsinkielisiä lähti enemmän siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan kuin suomenkielisiä.
Väkiluku kasvoi nälkävuosia 1867–1868 lukuun ottamatta korkean syntyvyyden ansiosta, vaikka autonomian ajan loppuvuodet olivat nopean maastamuuton vuosia. Vuosina 1870–1914 Yhdysvaltoihin muutti noin 300 000 suomalaista, joista neljäsosa palasi synnyinmaahansa. Eniten siirtolaisia lähti Etelä-Pohjanmaalta ja ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Muuttoliike oli vilkasta myös Keski-Pohjanmaalta, Pohjois-Pohjanmaalta, Lapista sekä Ahvenanmaalta.
Suuri ikäluokka seurasi toistaan
Suomen väkiluku kasvoi 68,5 prosenttia vuosina 1860–1910. Kasvu oli nopeampaa kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa väkiluku lisääntyi samaan aikaan 43,1 prosenttia ja oli 5,5, miljoonaa 1910. Ruotsin väkilukuun vaikutti Suomea voimakkaammin Amerikan-siirtolaisuus – Pohjois-Amerikkaan muutti vuoteen 1930 mennessä yli miljoona ruotsalaista.
Syntyneiden lasten lukumäärä oli Suomessa erityisen korkea vuosina 1898–1917, jolloin vuosittain syntyi keskimäärin 88 450 lasta. Syntyneiden lasten määrän synnytysikäisiä naista kohden ilmaiseva kokonaishedelmällisyysluku alkoi kuitenkin laskea 1900-luvun alussa. Luku oli 1800-luvulla nälkä- ja tautivuosia lukuun ottamatta lähes viisi ja Venäjän vallan lopulla 3,7. Laskusuunta jatkui Suomen itsenäistyttyä vuoteen 1933, jolloin naista kohti syntyi 2,27 lasta. Tämän jälkeen alkoi hienoinen nousu ja 1939 lapsia hedelmällisessä iässä olleille naisille syntyi keskimäärin 2,5 lasta. Syntyneiden lasten määrä vaihteli 1920–1930-luvuilla 65 000–85 000 lapsen välillä.[ii]
Vuonna 1917 syntyi 81 046 lasta, joista noin 200 tuli maailmaan 6. joulukuuta. Vuonna 1917 syntyneistä kuoli ensimmäinen elinvuotensa aikana lähes 12 prosenttia. Luku ei ollut ollut levottomista ajoista huolimatta poikkeuksellisen korkea. Lapsista 11–12 prosenttia kuoli 1900-luvun alussa ennen yksivuotispäiväänsä myös normaalioloissa. Imeväiskuolleisuus oli kaupungeissa jonkin verran yleisempää kuin maaseudulla.[iii]
Tilastollisesti vastasyntyneellä pojalla oli 1917 edessään 43 ja tytöllä 49 elinvuotta. Imeväisiän jälkeen kuolleisuus säilyi korkeana viiteen ikävuoteen asti. Viisivuotiaana elossa olleet 1917 syntyneet pojat saattoivat olettaa elävänsä 57-vuotiaiksi ja tytöt 60-vuotiaiksi.[iv]
Vuonna 1917 syntyneistä pojista 5 375 elämäntaival katkesi ennenaikaisesti toiseen maailmansotaan. Ikäluokkaan kuuluneet lähtivät suorittamaan asevelvollisuuttaan pääosin 1938. Kaikki heistä eivät ehtineet kotiutua ennen YH:n nimellä tunnettua liikekannallepanoa lokakuussa 1939. Vuonna 1917 syntyneet kuuluivat ikäluokkien 1912–1916 ohella niihin, jotka joutuivat palvelemaan täysimittaisesti sekä talvi- että jatkosodissa.
Itsenäistymisvuonna syntyneistä tytöistä suuri osa eli paljon pitemmän elämän kuin 1917 oli ennakoitavissa.
Sotavuosien yli elänyt osa vuoden 1917 ikäluokasta eli kuitenkin paljon pidemmän elämän kuin mikä heidän elinajanodotteensa oli. Etenkin Suomen itsenäistymisvuonna syntyneet naiset ehtivät hyötyä lääketieteen kehityksestä ja yhteiskunnan järjestämistä palveluista laajamittaisesti. Eliniän pidentyminen näkyy satavuotiaiden määrän kasvussa. Noin joka sadas Suomen itsenäistymisvuonna syntyneeseen ikäluokkaan kuuluvista on edelleen elossa. Suomen täyttäessä sata vuotta maassa on yli 800 satavuotiasta kansalaista.
Suomalaiset asuivat maalla, mutta yhä useampi muutti kaupunkiin
Suomalaisista asui vuonna 1910 maaseudulla 84,2 prosenttia ja kaupungeissa 15,8 prosenttia. Kaupungistuminen nopeutui autonomian loppuvuosina. Muuttoliike suuntautui etenkin Helsinkiin, jonka väestö kaksinkertaistui vuosina 1900–1917. Suomenkielisten määrä ylitti Helsingissä ruotsinkielisten vuonna 1900. Suomen itsenäistyessä pääkaupungin väkiluku oli 187 000 asukasta ja asukastiheys 5 665 asukasta neliökilometrillä. (Vuonna 2015 Helsingin asukastiheys on 2913 / km2 ja asukasluku 628 000.)
Kymmenen suurimman kaupungin joukkoon kuuluivat lisäksi Turku (56 200), Tampere (46 400), Viipuri (29 700) ja Vaasa (24 800, Oulu (21 940), Kuopio (18 106), Pori (17 608), Kotka (11 794) ja Lahti (6 588). Tilastoja vääristävät kaupunkien rajojen ulkopuolelle nopeasti kasvaneet esikaupungit. Kaikkein selvimmin tämä näkyi Viipurissa, jossa kaupunkialueen pienuuden vuoksi Viipurin maalaiskuntaan syntyi laajamittaista esikaupunkiasutusta. Kaikki Suomen asukasluvultaan suurimmat kaupungit ympäristöineen kasvoivat nopeasti autonomian ajan loppuvuosina. Lisäksi Pietarissa asui ennen vuotta 1917 noin 17 000 suomalaista. Suurimmillaan suomalaisten määrä oli ollut 1880-luvulla, jolloin Pietarissa asui noin 24 000 suuriruhtinaanmaan alamaista.
Väkiluvultaan kymmenen suurinta maalaiskuntaa olivat Viipurin maalaiskunta (46 194), Iisalmen maalaiskunta (23 866), Sortavalan maalaiskunta (23 487), Valkeala (22 036), Kuopion maalaiskunta (17 877), Leppävirta (17 208, Varkaus 1162), Parikkala (17 058), Kymi (16 268) ja Porvoon maalaiskunta (16 087). Etenkin Viipurin maalaiskunnan ja Kymin korkean väkiluvun selitti kaupunkimainen asutus. Iisalmen, Kuopion ja Parikkala olivat puolestaan pinta-alaltaan suuria vanhoja emäpitäjiä, joista irtautui 1920-luvulla useita kuntia.
Asukastiheys oli suurin Uudenmaan läänissä, jossa oli 37,6 asukasta neliökilometrillä. Suhteellisen tiheän väestön alueita olivat myös Turun ja Porin (22,5), Hämeen (20,8) ja Viipurin (18,2) läänit. Koko maan pohjoisosan käsittäneessä Oulun läänissä asui 2,3 asukasta nelilökilometrillä.[v]
Suomalaiset olivat lukutaitoisia lyhyen opin saaneita luterilaisia
Lähes kaikki suomalaiset olivat 1917 lukutaitoisia. Luku- ja kirjoitustaitoisia oli 1 224 554 (51,8 %), pelkästään lukutaitoisia 1 011 224 (42,8 %) ja kokonaan lukutaidottomia 21 560 (0,9 %). Kansakoulua kävi maalla 162 000 ja kaupungeissa 43 000 lasta. Koululaisten määrää vähensi se, että kansakoulu tuli pakolliseksi vasta oppivelvollisuuden tultua voimaan vaiheittain 1920-luvulta alkaen. Seurakuntien ylläpitämillä kiertokouluilla olikin vielä 1900-luvun alussa luku-, kirjoitus- ja laskutaidon perusteiden opetuksessa etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Vain pieni osa ikäluokasta jatkoi opintojaan kansakoulun jälkeen. Ammatillista koulutusta oli tarjolla hyvin rajallisesti. Maataloutta palvelivat nuorille miehille tarkoitetut maanviljelyskoulut ja naisille suunnatut emäntä-, karjanhoito- ja meijerikoulut. Ensimmäiset tekniset opistot aloittivat toimintansa Suomessa 1910-luvulla. Naisille oli tarjolla koulutusta hoiva-alalla, jolla saattoi opiskella kätilöiksi, sairaanhoitajiksi tai diakonissoiksi.
Yliopistoon johtava opetus laajentui merkittävästi Venäjän vallan loppuvuosina. Vuonna 1917 Suomessa oli 134 oppikoulua, joista kymmenen oli viisiluokkaisia keskikouluja. Lukuvuonna 1917–1918 oppikoulua kävi 22 000 oppilasta, joista poikia oli 54 prosenttia ja tyttöjä 46 prosenttia. Vuonna ylioppilastutkinnon suoritti 1 165 kokelasta, joista 60 prosenttia oli miehiä. Monet pitivät määrää liian suurena ja sen pelättiin kasvattavan ylikoulutettujen määrää.[vi] Vuonna 2015 ylioppilastodistuksen sai noin 35 000 suomalaista.
Suurin osa oppia saaneista suomalaisista oli käynyt pelkästään kansa- tai kiertokoulua. Vain 4,5 prosenttia oli jatkanut opintoja kansakoulun jälkeen. Ruotsinkielisten koulutustaso oli selvästi korkeampi kuin suomenkielisten. Ruotsia äidinkielenään puhuvista 11,5 prosenttia ja suomenkielisistä 3,5 prosenttia oli suorittanut jatko-opintoja kansakoulun jälkeen.[vii]
Uskonnollisesti Suomi oli itsenäistyessään hyvin yhtenäinen maa. Vuonna 1917 evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 98,1 prosenttia suomalaisista. Ortodoksien osuus oli 1,7 prosenttia ja vapaiden protestanttisten suuntien 0,2 prosenttia. Lukujen taustalla oli se, että uskonnonvapaus tuli voimaan vasta itsenäistymisen jälkeen 1923. Suomalaiset kuuluivat tämän vuoksi pääsääntöisesti toiseen Suomen perinteisistä kirkkokunnista. Liittyminen kirkkojen ulkopuolella toimiviin protestanttiseen yhteisöön oli sallittu 1889.
Maassa asui myös juutalaisia ja islaminuskoisia tataareja, joilla ei ollut uskontonsa takia kansalaisoikeuksia. Suomen noin tuhat juutalaista sai täydet kansalaisoikeudet senaatin 22.12.1917 tekemällä päätöksellä, joka tuli voimaan 12.1.1918. Suomen Islam-seurakunta järjestäytyi uskonvapauslain nojalla 1925. Seurakunta oli 1970-luvulle asti Länsi-Euroopan ainoa virallinen muslimiyhdyskunta.[viii] Venäjän vallan loppuvuosina Suomessa asui lisäksi muun muassa Puolasta tulleita roomalaiskatolisia.
Maailmantalouden liikkeet tuntuivat jo maataloudesta elävässä maassa
Suomi oli itsenäistyessään leimallisesti maatalousmaa. Maa- ja metsätaloudesta sai elantonsa suomalaisista 66,3 prosenttia ja teollisuudesta 12,2 prosenttia. Liikenne elätti 2,8 prosenttia ja kauppa 2,2 prosenttia suomalaisista. Satunnaisia töitä tekevien osuus oli 6,0 prosenttia. Julkisen sektorin osuus työpaikoista oli pieni. Virkamiehiä, poliiseja ja pappeja oli 1,3 prosenttia väestöstä. Opetustoimesta sai elantonsa 0,7 prosenttia ja terveydenhoidosta 0,4 prosenttia suomalaisista. Lisäksi 7,9 prosenttia kuului erilaisiin muihin ryhmiin.
Maaseudun väestö jakautui maanomistajiin (talollisiin), kokonaisen tilan vuokranneisiin lampuoteihin, osan tilasta vuokranneisiin torppareihin ja vuokratontilla asuviin mäkitupalaisiin. Yhä suurempi osa maalla asuneista oli palkattuja maatyöläisiä, joista suuri osa oli etenkin Etelä- ja Länsi-Suomessa pääosin luontaispalkkaa nauttineita muonamiehiä. Lisäksi etenkin Itä-Suomessa oli loisväestöksi kutsuttuja ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan omaa asuntoa eikä säännöllistä toimeentuloa.
Vuonna 1912 Suomessa oli 151 500 vuokratilaa: 55 000 torppaa, 1 500 lampuotitilaa ja 95 000 mäkitupaa. Itsenäisiä tiloja oli 110 000. Omalla tilalla asui vuonna 1901 maaseutuväestöstä 49,3 prosenttia ja vuokraviljelmällä 34,3 prosenttia. Ilman viljelmää oli 16,4 prosenttia maaseudun väestöstä. Elantonsa pääasiassa toisen palveluksessa tehdyistä maataloustöistä saavia oli 32,4 prosenttia.[ix]
Maataloustöissä maksettiin joko kokonaan tai osittain rahana. Miehet saivat vuonna 1914 maataloustöistä palkkaa kesäisin keskimäärin 3,27 markkaa (12,17 €) ja naiset 2,16 markkaa (7,84 €) päivässä. ”Talon ruuassa” olleiden palkka oli noin markan pienempi. Myös talvella maksettiin pienempää palkkaa. Hevosmies hankki kesäisin keskimäärin 6,45 (23,95 €) ja talvisin 5,41 (20,09 €) markkaa päivässä. Rengin vuosipalkka oli talon ruuassa 696 (2585 €) ja omissa eväissä 1843 markkaa (6844 €). Piiat hankkivat vuodessa keskimäärin 393 (1460 €) tai 1137 markkaa (4223 €). Ansiotaso vaihteli merkittävästi maan eri osissa. Palkat olivat korkeimmat Etelä- ja Länsi-Suomessa, joiden alueella oli tarjolla enemmän vaihtoehtoisia työtilaisuuksia kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa.[x]
Kansantuotteen kasvu kiihtyi – itsenäistymisvaiheen romahdusta seurasi nousukausi
Suuriruhtinaanmaan bruttokansantuote (BKT) kasvoi 1880-loppuun saakka suhteellisen hitaasti, runsaat kaksi prosenttia vuodessa ja henkeä kohti hiukan yli prosentin. Tämän jälkeen kasvuvauhti nopeutui vuositasolla kolmeen prosenttiin ja vajaaseen kahteen prosenttiin asukasta kohti laskettuna. Eron selittää nopea väestönkasvu. Ensimmäisen maailmansodan aikana BKT supistui kolmanneksen. Suomen bruttokansantuote laski 16 prosenttia 1917 ja seuraavana vuonna vielä 13 prosenttia. Romahdusta seurasivat nopean kasvun vuodet 1919–1928. Lamavuosina 1930-luvun alussa BKT laski, mutta talouspula jäi lievemmäksi kuin Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Suomen BKT oli 1900-luvun alussa henkeä kohden laskettuna runsaat 75 prosenttia Ruotsin tasosta. Ruotsin talous kasvoi hiukan nopeammin kuin Suomen ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sotavuosina ero suureni nopeasti ja vasta itsenäistyneessä Suomessa BKT oli puolet pienempi kansalaista kohden kuin Ruotsissa.
Maailmansotien välillä talous kasvoi Suomessa ja Ruotsissa suunnilleen yhtä nopeasti. Suomen BKT oli 1930-luvun lopussa kolmanneksen pienempi kuin Ruotsissa. Molempien maiden talous kasvoi nopeammin kuin keskimäärin Länsi-Euroopassa, minkä ansiosta Ruotsista tuli yksi Länsi-Euroopan vauraimmista maista ja Suomenkin BKT kohosi jo 80 prosenttiin alueen keskitasosta.[xi]
Taloustilannetta vaikeutti ensimmäisen maailmansodan aikana inflaatio, joka oli uusi ilmiö Suomessa ja myös maailmanlaajuisesti. Ennen ensimmäistä maailmansotaa maailmantalous oli kasvanut, vaikka suhdannevaihteluja esiintyi. Ihmiset olivat tottuneet vakaisiin hintoihin ja monet olivat alkaneet säästää. Hinnat nousivat Suomessa kymmenkertaisiksi neljässä vuodessa ja rahanarvo laski. Markka menetti 90 prosenttia arvostaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Säästöt hupenivat ja lainojen reaaliarvo romahti. Vuoden 1918 aikana inflaatiovauhti oli 238 prosenttia, mikä on Suomen historian ylivoimaisesti korkein.[xii]
Venäjän kauppakin oli vientiä, joka loppui 1918
Maailmansota jälkiseurauksineen muutti perusteellisesti Suomen ulkomaankauppaa. Suuriruhtinaskunnan erityispiirteenä oli ollut se, että sillä oli tulliraja myös Venäjän suuntaan. Venäjä ei kuitenkaan ollut autonomian ajan lopulla enää Suomen suurin kauppakumppani. Tärkeimmät vientimaat olivat 1910 Englanti (29,5 %), Venäjä (27,4 %), Saksa (12,0 %) ja Ranska (8,5 %). Euroopan ulkopuolelle suuntautui vain 2,1 prosenttia viennistä.
Viennistä 73,5 prosenttia koostui metsäteollisuuden tuotteista. Pääasiassa Suomesta lähti Länsi-Eurooppaan sahatavaraa. Venäjälle vietiin yhä enemmän karkealaatuista paperia, länteen jonkin verran puumassaa. Karjataloustuotteiden, pääasiassa voin, osuus viennistä oli 12,9 prosenttia.
Tuontimaista suurimmat olivat Saksa (41,6 %), Venäjä (28,7 %), Englanti (11,9 %), Tanska (5,4 %) ja Ruotsi (5,1 %). Englanti oli ohittanut Venäjän tärkeimpänä vientimaana 1900-luvun alussa. Samaan aikaan Saksan osuus tuonnista vakiintui suuremmaksi kuin Venäjän. Tärkeimpiä tuontitavaroita olivat 1910 vilja (21,3 %), siirtomaatavarat (12,3 %), metallit ja metalliteokset (7,3 %), kudelmat (6,9 %) sekä koneet ja laitteet (5,5 %).
Maailmansodan syttyminen katkaisi normaalin kauppavaihdon. Sodan poikkeusoloissa ennestään tärkeästä Venäjästä tuli vuoteen 1917 mennessä Ruotsin ohella Suomen ainoa kauppakumppani. Venäjän sotatalouden kysyntä toi Suomeen rahaa, joka tarjonnan supistuessa kiihdytti inflaatiota. Bolsevikkivallankumouksen jälkeen Venäjän merkitys romahti ulkomaankaupassa.
Vuonna 1915 vienti suuntautui yksinomaan Venäjälle (76,6 %) ja Ruotsiin (23,3 %). Tuonnista Venäjän osuus oli 66,5 prosenttia ja Ruotsin 28,3 prosenttia. Vuonna 1917 Suomen kävi vientikauppaa käytännössä vain Venäjän kanssa. Tuonti jakautui lähes tasan Venäjän ja Ruotsin välillä.
Ulkomaankauppa käynnistyi maailmansodan päätyttyä nopeasti. Menetettyjä Venäjän markkinoita puunjalostajat korvasivat ripeästi ja suurin ponnistuksin lännestä. Vuonna 1919 metsäteollisuuden tuotteet muodostivat 90 prosenttia viennistä. Tärkein vientikohde oli Britannia, josta myös tuotiin eniten tavaraa. Tuonti Yhdysvalloista ylsi lähes Britannian tasolle – Atlantin takaa Suomeen hankittiin ennen kaikkea kipeästi kaivattuja elintarvikkeita.[xiii]
Valtion budjetti oli pieni
Maailmansotaa edeltäneenä viimeisenä rauhanvuonna 1913 valtion menot olivat 184,9 miljoonaa (683 M€) ja tulot olivat 182,4 miljoonaa markkaa. Suurin kuluerä oli valtionrautateiden rahoitus, jonka osuus budjetista oli 21,8 prosenttia. Toiseksi suurimman erän, 11,6 prosenttia, muodostivat koulutukseen ja sivistykseen käytetyt varat. Kolmanneksi eniten rahaa, 8,1 prosenttia, valtio käytti hallintoon. Venäjän valtiolle maksetut sotilasmenot veivät 7,7 prosenttia.
Valtion suurin tulonlähde olivat 1913 rautatiet (32,1 %) ja tullimaksut (32,0 %) prosenttia. Maa- ja metsäomaisuus, kanavat ja kiinteistöt tuottivat yhteensä 11,5 prosenttia.
Välittömien verojen osuus oli 3,6 prosenttia. Lähes kaksi kertaa enemmän tuloja sai ”erinäisten valtionlaitosten käytöstä” perityistä maksuista.[xiv]
Valtionvelka oli 1913 yhteensä 173 miljoonaa markkaa (642 M€). Vuoden 1917 lopussa Suomella oli velkaa yhteensä 240 miljoonaa markkaa (288 M€). Vuosina 1918–1919 velkamäärä kasvoi 1,84 miljardiin markkaan (730 M€). Vuonna 1920 velanotto tasaantui ja oli 100 miljoonaa markkaa (40 M€). Reaaliarvoltaan valtion itsenäistymisvaiheissa ottama velka nousi vuoden 1917 tasoon verrattuna kolminkertaiseksi. Myös valtio hyötyi maailmansodan aikana kiihtyneestä inflaatiosta. Reaaliarvoltaan valtion lainamäärä ei kasvanut vuosina 1918–1919 kovin paljon maailmansotaa edeltävään tasoon verrattuna. Sen sijaan bruttokansantuotteeseen verrattuna velka kasvoi merkittävästi. Lisäksi valtion tulot romahtivat vuosina 1918 ja 1919.
Suomen valtio joutui lainaamaan vuonna 1918 yhteensä 531 miljoonaa markkaa. Lainojen osuus nousi peräti 43,8 prosenttiin valtion tuloista. Sisällissota kasvatti valtionvelkaa välittömästi 300 miljoonalla markalla (118 M€). Senaatti teki 27. maaliskuuta 1918 päätöksen 200 miljoonan markan vapaudenlainan liikkeelle laskusta. Syyskuussa 1918 eduskunta hyväksyi 100 miljoonan markan lisälainanoton.
Verotulojen merkitys korostui valtion tulorahoituksessa vuodesta 1917 lähtien. Verot muodostivat 1917 peräti 27,9 prosenttia valtion tuloista ja seuraavana vuonna 17,1 prosenttia. Sodan aikana käyttöön otettu valtion tulo- ja omaisuusverotus vakinaistettiin 1920 tuloveron progression noustessa 20 prosenttiin. Ikivanhat maaverot ja henkiraha sen sijaan lakkautettiin 1924. Kunnissa oli alettu jo 1800-luvulla kantaa tuloveroa. Verojen osuus vakiintui vajaaseen viidennekseen valtion tuloista1920-luvun alussa, vaikka vuosittaiset vaihtelut olivat melko suuria. Rautateistä tuli olojen vakiinnuttua jälkeen tärkein valtion tulonlähde.[xv]
Junat ja laivat kuljettivat suomalaisia
Liikenneyhteydet tihentyivät ja nopeutuivat 1860-luvulta lähtien erityisesti rautatieverkon rakentamisen tuloksena. Vuonna 1917 Suomen rautateiden yhteispituus oli 4137 kilometriä. Pääradat Hämeenlinnaan (1862), Viipuriin kautta Pietariin (1870), Tampereen ja Pohjanmaan kautta Ouluun (1876–1884) ja Turkuun (Toijalasta 1876, rantarata 1903), Viipurista Joensuuhun (1894) sekä Savon halki Kajaaniin (1889–1904) olivat olemassa, samoin monet sivuradat. Oulusta rataa oli jatkettu Rovaniemelle 1909. Strategisesti tärkeä poikkirata Pietarista Jyväskylän kautta Vaasaan valmistui 1918. Rautateillä oli 1917 töissä 16 647 henkilöä.[xvi]
Sisävesilaivat kuljettivat Venäjän vallan loppuvuosina suuria määriä ihmisiä ja rahtia Kokemäenjoen, Päijänteen ja Saimaan vesistöissä. Laivaliikenteen merkitys supistui nopeasti 1920–1930-luvuilla, kun autojen määrä lisääntyi. Autoja oli käytössä Suomen itsenäistyessä runsaat tuhat. Maaliikenne perustui hevosiin, joita oli Suomen itsenäistyessä lähes 400 000. Polkupyörien määrä lisääntyi nopeasti 1900-luvun alussa, kun niiden hinnat laskivat teollisen valmistuksen ansiosta. Pyöriä oli 1920-luvun alussa arviolta 200 000.
Maanteiden yhteispituus oli vuonna 1917 runsaat 22 000 kilometriä. Maanteitä ei aurattu talvella autoliikenteen vähäisyyden vuoksi. Teiden rakentamisesta ja kunnossapidosta vastasivat maanomistajat. Maantiet siirtyivät valtion omistukseen vasta tielain tultua voimaan 1921.
Maanteillä liikkuvia palveli 1137 majataloa (kestikievaria), joista sai kyydin seuraavaan kievariin. Vuonna 1917 ajettiin liki 600 000 kievarikyytejä. Määrä oli kolminkertainen vuoteen 1890 verrattuna, mikä johtui yhteiskunnallisen toimeliaisuuden lisääntymisestä.[xvii]
Joukkotiedotus perustui 1917 sanoma- ja aikakauslehtiin, joita ilmestyi runsaasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Suurimpia sanomalehtiä olivat Työmies, Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar. Aikakauslehdistössä ajankohtaisia ilmiöitä kommentoineilla pilalehdillä oli vankka asema. Nykyinen Suomen Kuvalehti alkoi ilmestyä 1917. Ruotsin ajoilta saakka voimassa ollut ennakkosensuuri oli lopetettu 1905, mutta palautettiin maailmansodan alettua. Se katosi maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen ja rajaton sananvapaus kukoisti sisällissotaan saakka.
[i] Suomen tilastollinen vuosikirja 1920, s. 42.
[ii] Nieminen Mauri. 1999. Väestötietoja 250 vuotta. Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749–1998. Suomen virallinen tilasto, väestö 1999: 8. Helsinki: Tilastokeskus, s. 16 ja 21.
[iii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1919, s. 60–61.
[iv] Suomen tilastollinen vuosikirja 1918, s. 68.
[v] Suomen virallinen tilasto 1919, s. 4 ja 10–22. Suomen virallinen tilasto 1920, s. 42. Engman Max, Vallan varjossa. Upseereita, hopeaseppiä, loikkareita. Studia Generalia 2009. https://www.avoin.helsinki.fi/studiageneralia/arkisto/2009/2%20Max%20Engman.pdf
[vi] Jyrki Männistö, Ylioppilastulvaa pelätty Suomessa yli sata vuotta. Pahin piina 1930-luvun alun pula-aikana. www.kasvhistseura.fi/dokumentit/1111140734_f_mannisto.pdf
[vii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1920, s. 204–207.
[viii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1919, s. 55. Palva Heikki, Edistääkö uusi uskonnonvapauslaki muiden uskontojen tunnustajien uskonnonvapautta? Teologinen Aikakauskirja 6 / 2001,
[ix] Rasila Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. Helsinki: Kirjayhtymä, s. 14–16.
[x] Suomen virallinen tilasto 1919, s. 259.
[xi] Hjerppe Riitta. 2010. Suomen talouden kasvun vaiheet ja vaihtelut 1860–2009. Academia Scientiarum Fennica 2010, www.acadsci.fi/vuosikirja/2010/hjerppe_esitelma.pdf (7.4.2015).
[xii] Inflaatio, http://tilastokeskus.fi/org/historia/inflaatio.html (7.4.2015).
[xiii] Suomen virallinen tilasto 1920, s. 128–130.
[xiv] Suomen tilastollinen vuosikirja 1919, s. 247–248.
[xv] Suomen tilastollinen vuosikirja 1920, s. 245–247.
[xvi] Suomen tilastollinen vuosikirja 1917, s. 164–165.
[xvii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1917, s. 176. Mauranen Tapani. 2005. Hopeasiipi. Sata vuotta Helkamaa. Helsinki: Otava. s. 81.
Linkkejä:
