Sisällissodassa keväällä 1918 teollisuuskaupunki Tampereen menetys oli punaisille vallankumouksellisille ankara tappio. Punaiset menettivät suuren joukon taistelukykyisimpiä joukkojaan. Lisäksi valkoiset saivat käsiinsä runsaasti rautatiekalustoa, josta oli hyötyä siirrettäessä taistelujen painopistettä Karjalaan.[1]
Kustaa III:n vuonna 1779 perustama Tampereen kaupunki oli 1800-luvulla noussut yhdeksi maan johtavista teollisuuskaupungeista. Maan teollisuustyöläisistä yli kolmannes työskenteli 1800-luvun puolivälissä Tampereella.[2]
Vuonna 1905 venäläistämistoimia vastaan protestina syntynyt suurlakko levisi myös Tampereen järjestäytyneen työläisväestön keskuuteen. Tampereen keskustorilla 1.11. annetussa punaisessa julistuksessa vaadittiin pitkälle vietyä valtiollista itsehallintoa sekä lakia kunnioittavan ja kansanluottamusta nauttivan väliaikaisen hallituksen nimittämistä.[3]
Tampereella kevään 1918 vallankumous käynnistyi maan pääkaupunkia myöhemmin. Porvarilliset lehdet ilmestyivät vielä maanantaina 28.1. ja ylipäällikkö Mannerheimin lähettämä sähkekin pääsi leviämään.
Alkuviikon aikana punakaarti miehitti kuitenkin puhelinkeskuksen, porvarillisten lehtien kirjapainot, rautatieaseman sekä suojeluskuntalaisten päämajanaan pitämän Paperikonttorin. Suojeluskunta pakeni kaupungista.[4]
Vertauskuvallisesti tärkeä Tampere
Valkoiset laativat suunnitelmia strategisesti tärkeänä nähdyn Tampereen valtaamiseksi jo helmikuussa. Punaisten arvioitiin keskittäneen parhaat voimansa Hämeen rintamalle. Tärkeänä teollisuuskaupunkina Tampere vahvistaisi myös valkoisten asemia sodan jatkoa ajatellen.[5]
Valkoiset joukot saartoivat Tampereen kaupungin maaliskuun viimeisinä viikkoina. Punakaartilaiset valmistautuivat torjuntataisteluun. Punaiset johtomiehet Yrjö Sirola, Kullervo Manner ja Lauri Letonmäki vierailivat 20.–21.3. Tampereella nostattamassa mielialaa. Kaupunkiin kerääntyi hieman yli 10 000 punakaartilaista ja etelästä odotettiin saapuvaksi lisää joukkoja. Punaisten joukkoja Tampereella johti lautatarhatyömies ja näyttelijä Hugo Salmela.[6]
Mennessä valkoiset olivat 24. maaliskuuta mennessä saartaneet kaupungin pohjoisen lisäksi myös etelästä. Mannerheim ilmoitti käskyssään: ”Aikomukseni on huomenna, maaliskuun 25 p:nä, vallata Tampere.” Mannerheimin toive ei kuitenkaan toteutunut. Valkoisten keskeistä hyökkäysryhmää johtanut eversti Karl Wilkman kuuli Mannerheimin käskystä vasta seuraavana aamuna.[7]
Tampereen punaiset torjuivat valkoisten 26.3. esittämän kehotuksen antautua. Valkoisten eteneminen kaupunkiin oli viivästynyt jo odotettua kauemmin. Tykistön ampumatarvikkeet olivat käymässä vähiin ja taistelun pitkittyessä vaarana oli, että punaiset ehtisivät saada apujoukkoja etelästä.[8]
Taistelu Tampereesta
Kiirastorstaina 28. maaliskuuta valkoiset tekivät ensimmäisen hyökkäysyrityksen kaupunkiin. Useita satoja sotilaita kaatui sisällissodan verisimpiin kuuluneessa Kalevankankaan taistelussa. Valkoiset jäivät taisteluissa vielä puolen kilometrin päähän keskustakortteleista. Keskeisten harjujen haltuunotto kuitenkin vahvisti valkoisten asemia. Lisäksi punaisia joukkoja johtanut Hugo Salmela sai punaisten päämajassa sattuneessa räjähdyksessä surmansa. Uusi johtaja Verner Lehtimäki ei kyennyt hallitsemaan tapahtumia edeltäjänsä tavoin.[9]
Aamuyöllä 3. huhtikuuta kaupunkilaiset heräsivät tykistötuleen valkoisten jatkaessa hyökkäystään. Iltaan mennessä punaiset menettivät Tampereen itäosan. Seuraavana päivänä valkoiset levittäytyivät keskikaupungille. Punaisten horjuva puolustus ei kyennyt estämään valkoisia ylittämästä Tammerkoskea.[10]
Valkoiset aloittivat 5. huhtikuuta keskustassa vielä ilmenneen vastarinnan tukahduttamiseen. Kaupungintalon 400 puolustajaa sinnitteli iltaan asti ennen antautumistaan. Illan pimeinä tunteina punaisten tärkeimmät johtajat onnistuivat pakenemaan kaupungista Näsijärven kautta.
Seuraavana aamuna Pyynikin näkötorniin kohosi valkoinen vaate ja viimeisetkin punaiset antautuivat.[11] Valkoisten vangeiksi päätyi 11 000 punaista. Tampereen valtauksessa 2 menetti henkensä 2 400 ihmistä. Heistä valtaosa taisteli punaisten puolella.[12]
Linkkejä:
Museokeskus Vapriikin valitsemat 107 kuvaa sisällissodasta ja sen jälkiseurauksista Tampereella.
Museokeskus Vapriikin näyttely Tampere 1918.
Sami Suodenjoki, Vuoden 1918 tapahtumat Tampereella.
Tampereen taistelu, Wikipedia.
Taistelut Epilässä ja Lielahdessa. Punainen Pispala -sivusto.
Lähteitä:
[1] Sampo Ahto, Sotaretkillä. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Painatuskeskus 1993, s. 353.
[2] Seppo Zetterberg ja Panu Pulma, Autonominen suuriruhtinaskunta. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 428.
[3] Toivo Nygård ja Veikko Kallio, Rajamaa. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 553–554; Julistus Suomen kansalle 1.11.1905. Osoitteessa http://www15.uta.fi/koskivoimaa/dokut/pjulistus.htm. Viitattu 18.2.2015.
[4] Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota, osa 1. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 59.
[5] Sampo Ahto, Sotaretkillä. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Valtionarkisto 1993, s. 304–305.
[6] Ahto 1993, s. 330–331.
[7] Ahto 1993, s. 334–335.
[8] Ahto 1993, s. 339–340.
[9] Ahto 1993, s. 341–346; Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaarin sota, osa 2. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 145–148, 156.
[10] Ahto 1993, s. 349–351.
[11] Ahto 1993, s. 351–353; Lappalainen 1981, osa 2, s. 167–169.
[12] Ahto 1993, s. 353.
