Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat keväästä 1918 lähtien sodassa keskenään, minkä lisäksi käytännön kysymykset valtioiden erosta olivat ratkaisematta. Sotatoimien lopettaminen ja rajojen määrittely olivat niistä tärkeimmät, mutta monet oikeudelliset ja taloudelliset kysymykset vaativat myös ratkaisua. Siksi oli laadittava rauhansopimus, joka solmittiin lokakuussa 1920 ja astui voimaan vuoden viimeisenä päivänä.
Suomen hallitus oli valmistellut itsenäistymisestä johtuvien suhteiden käytännöllistä uudelleenjärjestämistä tammikuusta 1918 lähtien. Venäjä oli antamansa tunnustuksen yhteydessä esittänyt yhteisen sekakomission asettamista. Sen suomalaisen osapuolen puheenjohtajaksi oli jo ehditty valita pankinjohtaja ja entinen senaattori J. K. Paasikivi.
Mutta Suomi ja Neuvosto-Venäjä (viralliselta nimeltään Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvostotasavalta) olivat sotatilassa keväästä 1918 lähtien. Venäläiset joukot osallistuivat sotatoimiin punaisen vallankumoushallituksen puolella ja tekivät sopimuksen sen kanssa. ”Suomen Sosialistisen Työväentasavallan” kanssa solmittu rauhansopimus allekirjoitettiin 1. ja 2. maaliskuuta välisenä yönä Pietarissa ja ratifioitiin 9.3.1918.
Sopimus raukesi Suomen vallankumouksen epäonnistumiseen. Suomen ulkopolitiikka oli suuntautunut Saksaan, mutta sen kärsittyä tappion maailmansodassa marraskuussa 1918 kansainvälinen tilanne muuttui. Neuvosto-Venäjä sanoi irti Saksan kanssa 3.3. solmimansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja aloitti hyökkäyksiä vallatakseen menettämiään alueita takaisin. Suomalaiset puoliviralliset retkikunnat tekivät niin sanottuja heimosotaretkiä rajan yli Itä-Karjalan pyrkien Suur-Suomen luomiseen. Venäjän sisällissota jatkui, kun valkoiset venäläiset joukot pyrkivät kaatamaan Leninin hallinnon.
Rauhanneuvottelut alkavat
Tilanne kypsyi siihen, että Suomi tunnusteli rauhanneuvotteluja helmikuussa 1920 ja teki aloitteen aseleponeuvotteluista huhtikuun alussa, minkä Venäjä hyväksyi 8.4. Kaksi viikkoa käydyt neuvottelut kariutuivat kuitenkin jyrkkiin näkemyseroihin rajoista. Suomi vaati laajoja alueita Karjalasta, kun taas Venäjä piti kiinni vuoden 1914 rajoista vihjaten kuitenkin valmiuteen keskustella Repolan ja Porajärven pitäjistä.
Huhtikuun lopussa alkanut Puolan menestyksekäs vastahyökkäys Venäjälle sai Neuvosto-Venäjän kuitenkin tarjoamaan rauhanneuvotteluja Suomelle 11.5. – kolme päivää sen jälkeen, kun Ukrainan pääkaupunki Kiova oli joutunut puolalaisten haltuun. Suomen ja Neuvosto-Venäjän neuvottelut alkoivat Tartossa virallisesti 12.6.1920.
Suomessa perusteelliset keskustelut käynyt valmistelukomitea nimettiin sellaisenaan neuvotteluvaltuuskunnaksi. Puheenjohtaja Paasikiven (kokoomus) painoarvo oli noussut, kun hän oli toiminut välillä pääministerinä. Muut Suomen valtuuskunnan jäsenet olivat entinen pääministeri, kansanedustaja Juho Vennola (edistyspuolue), SDP:n puheenjohtaja, kansanedustaja Väinö Tanner (SDP), professori Väinö Voionmaa (SDP), joka oli avustanut Kansanvaltuuskuntaa sen neuvotteluissa venäläisten kanssa, itsenäisyyssenaattori ja pankinjohtaja Alexander Frey (ruotsalainen kansanpuolue), Jyväskylän seminaarin lehtori, entinen kansanedustaja Väinö Kivilinna (maalaisliitto) sekä teollisuusmies ja eversti Rudolf Walden (puolueeton).
Neuvottelujen taustalla vaikutti ennen kaikkea Venäjän ja Puolan sekä länsivaltojen välisen sotilaallisen tilanteen kehitys. Kun Venäjän viholliset etenivät, se oli halukkaampi joustavuuteen kuin silloin kun sotaonni oli edullisempi. Venäjän sisällissota jatkui vielä vuoden 1920 aikana, mutta bolševikkien voitto alkoi näyttää jo varmalta, joten Suomi ja Venäjän muut naapurivaltiot halusivat normalisoida suhteensa neuvostohallituksen kanssa. Ennen Suomea Viro oli jo solminut Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen Tartossa helmikuussa 1920, Latvia oman rauhansopimuksensa Riiassa kesäkuussa 1920 ja Liettua omansa heinäkuussa 1920 Moskovassa.
Vaikeat neuvottelut johtivat välirauhan allekirjoitukseen 13.8. ja rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa 14.10.1920, kaksi päivää Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisen aseleposopimuksen jälkeen.
Neuvosto-Venäjän ylin valtioelin Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea ratifioi rauhansopimuksen 23.10.1920. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 1.12. äänin 163–27. Presidentti K. J. Ståhlberg vahvisti päätöksen ja ratifioi sopimuksen Suomen osalta 11.12. Sen jälkeen kun ratifioimisasiakirjat oli vaihdettu Moskovassa 27.12., astui sopimus voimaan 31.12.1920.
Rauhansopimuksen ehdot
Sopimuksen johdannossa todettiin osapuolten haluavan ”lopettaa molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan, luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet”.
Tärkeimmässä eli rajojen määrittelyssä sovittiin, että Petsamo liitettiin Suomeen. Venäjän keisari oli vuonna 1864 myöntänyt Suomen suuriruhtinaskunnalle senaatin aloitteesta Petsamon alueen korvauksena Pietarin lähellä Siestarjoella sijainneesta teollisuusalueesta, joka oli siirretty Suomesta Venäjälle. Rajansiirtoa ei kuitenkaan ollut toteutettu. Petsamo oli liitetty Suomeen Mannerin johtaman kansanvaltuuskunnan tekemässä sopimuksessa maaliskuussa 1918. Nyt kun alue siirtyi Suomelle, sitoutui Suomi kuitenkin rajoittamaan merivoimiensa kokoa ja määrää Pohjoisella jäämerellä.
Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle ja liitettiin Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen. Muilta osin maiden välinen raja jäi vastaamaan vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa.
Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta Pohjois-Inkerissä. Suomen tavoittelema Itä-Karjalan alue jäi osaksi Neuvosto-Venäjää ja kysymys sen autonomisesta asemasta jäi hiertämään maiden välejä.
Sopimuksella rajattiin sotilaallista toimintaa rajan tuntumassa ja pyrittiin Suomenlahden sotilaalliseen neutralisoimiseen ja Laatokan sotavarustusten rajoittamiseen.
Taloutta koskevat kohdat
Talouden osalta sopimuksessa oli useita liikenteen ja kaupankäynnin sujuvuutta koskevia kohtia. Taloudellisista ehdoista merkittävä oli se, että molempien valtioiden ja valtiolaitosten toisen sopijapuolen alueelle jäänyt omaisuus korvauksetta sijaintivaltion omaisuudeksi. Laivojen palautuksista sovittiin yksityiskohtaisesti. Sotakustannukset jäivät molempien valtioiden itsensä maksettaviksi:
”Kumpikaan sopimusvaltio ei vaadi toiselta sopimusvaltiolta sotakustannusten korvausta. Suomi ei ota osaa vuosien 1914–18 maailmansodan Venäjälle aiheuttamien kustannusten suorittamiseen. Kumpikaan sopimusvaltio ei ole velvollinen vastaamaan toisen sopimusvaltion valtioveloista eikä muista sitoumuksista.”
Sekä Venäjän valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Suomen valtiolle ja Suomen Pankille että Suomen valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Venäjän valtiolle ja valtiolaitoksille katsottiin molemmin puolin suoritetuksi. Tämän vuoksi raukesi myös Suomen ja Venäjän hallitusten välillä vuonna 1917 tehty viljanhankintasopimus. Sama koski Suomen Pankin ja Venäjän Luottokanslian välillä samana vuonna tekemää valuuttasopimusta. Kun valtioiden välillä oli määritelty selvä raja ja niiden yhteiskuntajärjestelmät olivat erilaiset, sovittiin yksityisten Venäjällä omistamasta omaisuudesta:
”Suomen kansalaiset sekä Suomessa kotipaikkaoikeutta nauttivat yhtiöt ja yhdyskunnat saavat Venäjällä olevaan omaisuuteensa kuin myös Venäjän valtiota tai sen valtiolaitoksia vastaan kohdistuviin saamisiinsa ja vahingonkorvaus- ynnä muihin vaatimuksiinsa nähden samat oikeudet ja etuudet, jotka Venäjä on myöntänyt tai tulee myöntämään enimmän suositun maan kansalaisille.”
Rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen oli tarkoitus solmia uudelleen taloudelliset suhteet sopimusvaltioiden välillä ja asettaa kummankin valtion edustajista muodostettu komitea laatimaan ehdotus maiden välisten kauppasuhteiden järjestämiseksi ja kauppasopimuksen aikaansaamiseksi. Koska kauppasopimusta ei ollut, sopimukseen sisältyi useita kohtia väliaikaisjärjestelyjen hoitamiseksi. Erikoinen oli kohta, jolla ”sopimusvaltiot pidättävät itselleen oikeuden saattaa monopolin alaiseksi eri kauppa- ja teollisuusaloja”.
Sopimuksen erityisehtoja
Rauhansopimuksessa oli historiantutkimuksen kannalta erikoinen kohta, jossa ”sopimusvaltiot sitoutuvat ensi tilassa palauttamaan alueellaan olevat julkisten virastojen ja laitosten arkistot ja asiakirjat, jotka koskevat yksinomaan tai pääasiallisesti toista sopimusvaltiota tai sen historiaa.” Venäjän hallitus lupasi antaa Suomelle myös entisen Suomen Valtiosihteerinviraston arkiston edellä mainituin rajoituksin.
Suomen hallitus suostui varaamaan Uudenkirkon pitäjässä olevassa Halilan sanatoriossa Pietarin kaupungin ja sen ympäristön asukkaita varten kymmenen vuoden aikana puolet sairassijoista samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisille.
Sotavankien palautuksesta sovittiin samoin kuin siitä, että ”muut toisen valtion kansalaiset, jotka on pidätetty sotatilan johdosta taikka valtiollisista syistä, ovat heti vapautettavat ja ensi tilassa palautettavat kotimaahansa”. Erityisesti suomalaisten Venäjälle siirtyneiden ja sieltä käsin kumouksen jatkamista yrittäneiden kommunistien kannalta merkittävä oli kohta, jossa käsitteli toisen sopimusvaltion hyväksi rikoksia tehneiden ja naapurivaltion alueelle paenneiden oikeutta armahdukseen.
”Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa, tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi. Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu, tai jos syytettä häntä vastaan ei vielä ole nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä vastedes sellaista syytettä enää saa panna vireille.
Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan ja sen jälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt ja tuomitut sitä nauttivat.”
Itsenäisyysvaiheen päätös
Rauhansopimuksen toimeenpanemista varten samoin kuin sellaisten julkis- ja yksityisoikeudellisten kysymysten ratkaisemista varten, joihin rauhansopimus voi antaa aihetta, päätettiin asettaa heti voimaanastumisen jälkeen suomalais-venäläinen sekakomitea.
Suomalaiseksi varapuheenjohtajaksi nimitettiin Antti Hackzell, joka oli viimeksi toiminut rajamaan Viipurin läänin maaherrana ja ennen vallankumousta Pietarissa liike- ja virkamiehenä. Kun hänestä tuli 1922 Suomen asiainhoitaja ja sitten lähettiläs Moskovassa, hän jatkoi erityisesti Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden kehittämistä, mikä ei saanut vastakaikua 1920-luvun hallituksissa.
Suomessa erityisesti heimohenkiset oikeistoradikaalit pitivät Tarton rauhaa tuoreeltaan ”häpeärauhana”, koska Repolan ja Porajärven kunnat luovutettiin Neuvosto-Venäjälle ja luovuttiin Suur-Suomen luomisen tavoitteesta.
Tarton rauhansopimus täytti kansainvälisen oikeuden normit ja sinetöi Suomen ja Venäjän pitkän valtiollisen eroprosessin. Se oli alkanut valtioyhteyden katkeamisella 7.11.1917 ja johtanut Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen 4.1.1918. Mutta Suomen vallankumous oli johtanut sotatilaan maiden välillä. Venäläiset yrittivät edistää vallankumousta ja suomalaiset yrittivät vallata asein Itä-Karjalan.
Linkkejä:
Tarton rauhansopimuksen teksti.
Tohtori Jussi Niinistön artikkeli Tarton rauhan 90-vuotismuistovuonna.
