Suomessa käytiin tammikuulta toukokuulle 1918 aseellinen konflikti, jolla on monta nimeä. Vapaussodassa entisen emämaan Venäjän sotaväki karkotettiin itsenäisestä Suomesta. Vallankumouksessa työväenjärjestöt kumosivat vaaleihin ja lakiin perustuvan yhteiskuntajärjestyksen. Sisällissodassa kaksi hallitusta taisteli asein vallasta. Lisäksi ulkovallat osallistuivat taisteluihin monin eri tavoin.[1]
Vallankumousarmeijan alku oli Suomen Ammattijärjestön valtuuston päätös 20. lokakuuta 1917. Se kehotti työväestöä ”itsepuolustuksekseen ja kaikkien mahdollisten tapausten varalta” muodostamaan kaikkialla maassa työväen järjestyskaarteja ja kehotti järjestäytynyttä työväkeä liittymään niihin.[2]
Punakaartit käyttivät väkivaltaa marraskuun puolivälin poliittisen yleislakon tukena. Päätös vallanotosta tehtiin 15-16. marraskuuta 1917 välisenä yönä, mutta vallankumous peruttiin, osaksi koska eduskunta oli samana yönä hyväksynyt työväenliikkeen tärkeimmät vaatimukset: eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi sekä hyväksynyt kahdeksan tunnin työpäivän ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kuntavaaleissa.
Punaisten sotilaalliset suunnitelmat liittyivät marraskuusta 1917 lähtien kaavailtuun vallanottoon, mutta vasta tammikuussa 1918 alettiin mm. asehankinnoin valmistella maaliskuuksi aiottua vallankaappausta.[3]
Hallituksen sotavoimien synty
Hallituksen armeijan perustamispäätös tehtiin 12. tammikuuta 1918, kun eduskunta oikeutti ”hallituksen ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita se katsoo tarpeelliseksi lujan järjestysvallan luomiseksi maahan”.[4] Neljä päivää myöhemmin pääministeri Svinhufvud antoi sotilaskomitean puheenjohtajaksi tammikuun alussa valitulle, Venäjältä Suomeen palanneelle kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimille valtuudet järjestyksen palauttamiseksi.
Sotilaskomitea siirsi toimintansa Vaasaan, muodosti siellä esikunnan 19. tammikuuta ja lähetti kaksi päivää myöhemmin ensimmäisen kiertokirjeen kaikille suojeluskuntien alue- ja piiripäälliköille. Suojeluskunnista tehtiin 25. tammikuuta virallisesti senaatin alaisia joukkoja. Samana päivänä Mannerheim teki päätöksen Etelä-Pohjanmaan venäläisten varuskuntien aseistariisumisen aloittamisesta aamuyöllä 28. tammikuuta 1918.
Tie vallankumoukseen
Vallankumous käynnistyi, kun sosialidemokraattisen puolueen puolueneuvosto asetti 22. tammikuuta eduskunnan entisen puhemiehen Kullervo Mannerin valmistelemaan uutta hallitusta ja ammattiyhdistysmies Eero Haapalaisen johtamaan työväenkaarteja. Lauantaina 26. tammikuuta SDP:n puoluetoimikunta, järjestyskaartien esikunta sekä punakaartin esikunta julistivat yhdessä vallankumouksen alkaneen. Liikekannallepano päätettiin aloittaa ja senaattorit ja porvarillisten puolueiden johtomiehet vangita.[5] Samana päivänä punakaartien ylipäälliköksi valittiin Haapalaisen tilalle Venäjän armeijassa luutnantiksi edennyt Ali Aaltonen.
Suomessa oli sodan syttyessä tammikuun lopussa 1918 kolme armeijaa. Maassa oli noin 75 000 kokenutta venäläistä sotilasta ja matruusia, joita oli vielä maaliskuun alussa noin 30 000. Joukot olivat osin kurittomia eivätkä totelleet yhtenäistä johtoa. Taisteluihin punaisten puolella osallistui yhtäaikaisesti enimmillään noin 2 000 venäläistä. Venäjän vaikutus Suomen sotatapahtumiin ilmeni lähinnä esimerkkinä, vallankumoukseen kehottajana sekä sotamateriaalin avokätisenä luovuttajana.[6]
Työväen järjestyskaarteissa ja punakaarteissa oli yhteensä noin 20 000 aseellista miestä ja aseistamattomia noin 40 000. Kaartien johtosuhteet olivat kaikilla tasoilla sekavat.[7]
Suojeluskunnissa oli noin 24 500 vapaaehtoista jäsentä. Paikalliset ja eritasoiset yksiköt eivät muodostaneet keskusjohdettua järjestöä. Kumpikin osapuoli pani toimeen asevelvollisuuden omalla alueellaan. Enimmillään punakaartin vahvuus oli noin 76 500 miestä ja naista ja yhteensä noin 90 000 punaisella ehti olla ase. Valkoisen puolen kokonaisvahvuus oli noin 80 000 – 90 000 miestä.[8]
Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen johtoon
Kullervo Mannerin johdolla maahan muodostettiin uusi hallitus, Kansanvaltuuskunta. Se lakkautti porvarilehdet, mutta ei onnistunut vangitsemaan senaattoreita eikä eduskunnan puhemiehiä. Kunnissa vallan ottivat paikalliset työväenjärjestöt ja alkoivat pidättää tunnettuja porvarillisia kansalaisia ja suojeluskuntaan kuuluneita. Svinhufvudin hallituksen neljä ministeriä ennätti siirtyä Vaasaan ja jatkoi siellä hallituksen toimintaa Heikki Renvallin johdolla. Svinhufvud ja loput ministerit ja useimmat porvarilliset poliitikot joutuivat piileskelemään hengenvaarassa.
Sodan alussa punakaartit valtasivat nopeasti Helsingin ja saivat haltuunsa Etelä-Suomen. Rintamalinjan pohjoispuolella oli aluksi joitakin punaisten hallussa olevia keskuksia (Kuopio, Oulu, Värtsilä, Varkaus) ja rintamalinjan eteläpuolella valkoisten toiminta-alueita (Uusikaupunki, osa läntistä Uuttamaata ja osa itäistä Uuttamaata). Sodan alkuvaiheen merkittävimpiin taisteluihin kuuluivat Uudenmaan suojeluskuntia vastaan käydyt taistelut. Rintamalinjojen taakse jääneet poikkeukset katosivat helmikuun loppuun mennessä.
Junaratojen suojaaminen ja niiden katkaisemisyritykset ohjasivat taistelujen kulkua. Punaiset suojasivat Pietarin rataa ja hyökkäsivät pohjoiseen venäläisen eversti Mihail Svetšnikovinin johtamina useita kertoja erityisesti Vilppulan suunnalla ja kohti Haapamäkeä. 18 500 miehen hyökkäys noin 300 kilometriä leveällä rintamalla alkoi 10. maaliskuuta, ja punaisten päävoimien hyökkäys 13. maaliskuuta, mutta hyökkäys tyrehtyi sekä Vilppulassa että Kurun-Ruoveden suunnalla, minkä jälkeen aloite siirtyi valkoisille.
Valkoinen armeija pääsee niskanpäälle
Ensi sotatoimien jälkeen Mannerheimin päämajan toiminta vakiintui 9. helmikuuta lähes puoleksitoista kuukaudeksi Seinäjoelle, sitten maaliskuun lopulla junanvaunuissa rintaman lähelle ja Mikkeliin noin kuukaudeksi huhti-toukokuussa.[9] Valkoiset keskittyivät sodan alkuvaiheessa joukkojen koulutukseen ja organisointiin ja siirtyivät maaliskuussa hyökkäykseen.
Valkoiset keskittivät 12 000 miestä punaisten tärkeimmän varustelu- ja huoltokeskuksen Tampereen valtaukseen. Hyökkäys käynnistyi Kurussa 15. maaliskuuta, läpimurto tapahtui Länkipohjassa seuraavana päivänä ja sitten valkoiset saivat Tampereen saarroksiin 25. maaliskuuta. Raskaissa taisteluissa valkoiset valtasivat Tampereen 3-6. huhtikuuta.
Laillisen hallituksen armeija sai merkittävää vahvistusta ulkomailta. Ensimmäiset ruotsalaiset upseerit lähtivät Tukholmasta 7. helmikuuta. Kreivi Erik von Rosen lahjoitti Suomen armeijalle ensimmäisen lentokoneen. Kaikkiaan ruotsalaisia vapaaehtoisia valkoisella puolella oli noin 1 200, joista 94 oli upseereita ja 78 kuului ambulanssin henkilökuntaan. Vapaaehtoisista muodostettiin Ruotsalainen prikaati (Svenska Brigaden), johon kuului noin 500 miestä. Se osallistui mm. Tampereen taisteluihin kärsien raskaita tappioita.
Valkoinen armeija sai olennaisen vahvistuksen, kun Saksassa koulutuksen ja sotakokemusta saaneiden jääkäreiden pääjoukko, 950 miestä, palasi Vaasaan 25. helmikuuta. Heistä muodostui hallituksen armeijan runko. Ratkaiseva ero armeijoiden välille syntyi nimenomaan koulutuksessa ja organisoinnissa.
Saksalaisten maihinnousut Ahvenanmaalla, Hangossa ja Loviisassa
Punaisten Venäjältä saamaa tukea heikensi Saksan ja Venäjän 3. maaliskuuta Brest-Litovskissa solmima rauha, joka edellytti Venäjän vetävän sotavoimansa pois Suomesta. Saksalaiset nousivat maihin Ahvenanmaalla maaliskuun alussa ja karkottivat saariryhmän valtaamista yrittäneet ruotsalaiset.
Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtama Itämeren-divisioona nousi maihin 9 500 miehen vahvuisena Hangossa 3. huhtikuuta ja vapautti Helsingin 13. huhtikuuta ja järjesti siellä voitonparaatin seuraavana päivänä. Eversti Otto von Brandensteinin johtama 3 000 miehen sotilasosasto nousi maihin Loviisan lähellä 7. huhtikuuta hyökäten 19. huhtikuuta Lahteen, jossa punaiset antautuivat vasta 2. toukokuuta.
Sodan viimeinen suuri taistelu käytiin 24–29. huhtikuuta Viipurista, jonne Kansanvaltuuskunta oli vetäytynyt. Kenraali Löfströmin johtamissa Karjalan kannakselle keskitetyissä valkoisten joukoissa oli 18 400 miestä ja 82 tykkiä. Punaisia oli noin 15 000 miestä, joista noin 7 000 osallistui taisteluun Viipurista. Diktaattoriksi julistettu Manner pakeni lähimpine miehineen 25. huhtikuuta laivoilla Pietariin. Sota päättyi käytännössä Viipurin valtaukseen.
Kapinan raskas perintö
Mannerheimin joukkojen 16 000 miehen voitonparaati järjestettiin 16. toukokuuta Helsingissä. Päivää vietettiin toiseen maailmansotaan asti armeijan lippujuhlapäivänä. Eduskunta valitsi Svinhufvudin korkeimman vallan haltijaksi kaksi päivää myöhemmin. Tyytymättömänä hänelle tarjottuun asemaan ja valtuuksiin kenraali Mannerheim erosi armeijan johdosta ja matkusti 1. kesäkuuta Tukholmaan.
Taistelut ratkaisi laillisen hallituksen armeijan parempi koulutus ja kuri. Kansanvalta oli pelastettu ja kapina kukistettu, mutta hirvittävällä veljessodan hinnalla. Hallituksen joukkojen ja saksalaisten vangiksi jäi yhteensä noin 80 000 punakaartilaista tai sellaiseksi epäiltyä. Sotasurmat-projektin vuonna 1918 mukaan menetettiin noin 36 600 henkeä.
Taisteluissa kaatui ja kuoli haavoihinsa 5 700 punaista ja 3 500 valkoista. Venäläisiä kaatui 600, saksalaisia 360 ja ruotsalaisia 55. Kaikkiaan murheellisena vuonna 1918 kuoli 27 000 punaista, joista vankileireillä menehtyi 11 700 henkeä ja teloitettiin 7 400. Lisäksi punaisia katosi sodan loppuvaiheissa ja kuoli vankileiriltä vapauduttuaan. Valkoisia kuoli koko vuonna 5 200 – sodan aikana punaisten surmaamina menehtyi noin 1 500 valkoista. Lisäksi surmansa sai 4 400 henkilöä, jotka eivät kuuluneet sodan osapuoliin.[10]
Kapinan jälkiselvittely oli raskas prosessi. Eduskunta sääti lain valtiorikosoikeuksista toukokuun lopussa. Erikoistuomioistuimet käsittelivät 75 600 tapausta, joissa tuomion sai
67 800 henkilöä. Kuolemanrangaistuksia annettiin 555, joista täytäntöön pantiin 113. Monien armahdusten jälkeen vuoden 1921 lopussa vankeja oli noin tuhat.
Lähteet:
[1] Sodasta on olemassa laaja tutkimuskirjallisuus. Laajimmat teokset ovat Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 1-3. Valtion painatuskeskus, Valtionarkisto 1992 sekä 6-niteinen Punaisen Suomen historia 1918, Opetusministeriö, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1981–1986. Varsin kattava kirjallisuusluettelo sisältyy teoksen Haapala, Pertti ja Hoppu Tuomas (toim.), Sisällissodan pikkujättiläinen. WSOY, Porvoo 2009.
[2] Salkola, Marja-Leena, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–18 ennen kansalaissotaa 2. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1985, s. 19.
[3] Lappalainen, Jussi T., Punakaartin sota 2. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1981, s. 255.
[4] Eduskunnan pöytäkirja 12.1.1918.
[5] Päiväämätön määräys, Työväen toimeenpanevan komitea, Syyttäjän arkisto, KA. Painettu Soikkanen, Hannu, Kansalaissota dokumentteina. Valkoista ja punaista sanankäyttöä v. 1917-1918. 2. Sota. Tammi, Helsinki 1969, s. 57.
[6] Lappalainen (1981), s. 259.
[7] Manninen, Ohto, Taistelevat osapuolet. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Painatuskeskus Oy, Valtionarkisto, Helsinki 1993, s. 96, 132. Selén, Kari, Sarkatakkien maa. Suojeluskunnat ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Juva 2001, s. 20.
[8] Lappalainen (1981), s. 256, Manninen, Ohto, Vapaussota – osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista. Teoksessa Aunesluoma, Juhana ja Häikiö, Martti, Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön julkaisu, WSOY Porvoo 1995, s. 29. Manninen Ohto, Taistelevat osapuolet, s. 131, 145.
[9] Manninen, Ohto, Valkoisen Suomen sodanjohto. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta (1993); Nieminen, Pekka, Päämaja Seinäjoella 1918. Etelä-Pohjanmaan Lottaperinne, Mustasaari 2013.
[10] Vuoden 1918 sodan sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan. Suomen sotasurmat 1914–1922. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2, viitattu 8.11.2016; Sisällissodan pikkujättiläinen (2009), s. 209. Pikaoikeuksista ks. Tikka, Marko, Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. SKS, Helsinki 2004.
[11] Hoppu, Tuomas ja julkaisutyöryhmä, Tampere 1918. Vapriikki, Tampere 2008.
