Suomessa urheiltiin 1917 vilusta ja nälästä huolimatta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yhteiskunnan jakolinjat piirtyivät esiin myös urheilussa.
Talvi 1916–1917 oli kylmä ja runsasluminen. Olosuhteet suosivat talviurheilua. Tosin ajoittain kireä pakkanen haittasikin kilpailuja. Eri puolilla maata järjestettiin runsaasti hiihtoja, jääpallo-otteluita, mäkikilpailuja, pikaluistelukilpailuita ja raveja. Talvea riitti Etelä-Suomea myöten maaliskuun lopulle saakka.
Hiihdon SM-kilpailuiden 60 kilometrin hiihdon järjestäminen onnistui 12. maaliskuuta Turussa. Muutamana asteen pakkassäässä käytyyn kilpailuun osallistui vain kolme hiihtäjää. Kisa hiihdettiin osaksi raviradan ympäri sujutellen, osaksi murtomaalla 8,5 kilometrin metsälenkillä. Yli 2 000 katsojaa pystyi seuraamaan hyvin kilpailun kulkua. Yleisömäärää kasvatti se, että samaan aikaan radalla käytiin ravikilpailut. Voittajaksi hiihti Virolahden Sammon Eetu Niska ajalla 4.36.34,6.
Jääpallomestaruudesta kilpaili 1917 kahdeksan joukkuetta, kolme Helsingistä, kolme Viipurista ja kaksi Turusta. Loppuottelussa Viipurin Bandy & Jalkapalloseura voitti Kronohagens IF:n 11-2. Sudet-lempinimellä tunnettu joukkue oli taidoiltaan paljon vastustajiaan edellä.[1]
”Susiemme peli on ollut ottelusta otteluun kerrassaan mainiota. Me saamme ylpeillä sellaisesta peli saavutuksesta ja tahtoisimme mielellämme nähdä seuran edustavan maatamme kansainvälisissä kilpailuissa.”
Hyvät yhteydet Venäjälle
Urheilusuhteet Venäjälle olivat 1917 hyvät huolimatta venäläistämispolitiikan herättämästä tyytymättömyydestä. Yhteyksien merkitystä korosti se, että suomalaisurheilijat eivät voineet maailmansodan aikana kilpailla Venäjän imperiumin ulkopuolella. Pietarista kävi säännöllisesti urheilijoita etenkin Viipurissa ja Helsingissä. Erityisesti jääpalloilijoilla, painijoilla ja pikaluistelijoilla oli paljon yhteistyötä. Pietarin Kalevia edustanut Madison osallistui vielä 3.–5. marraskuuta Viipurin Voimailijoiden paineihin.
Muitakin painijoita oli marraskuussa tulossa Pietarista Viipuriin, mutta Venäjän pääkaupungin levottomat olot estivät osallistumisen. Ilmoittautuneiden joukossa oli muun muassa 19-vuotias höyhensarjalainen Eduard Pütsep, joka oli toukokuussa herättänyt Imatran Jyskeen paineissa sisukkuudellaan ja notkeudellaan huomiota, vaikka ei palkinnoille yltänytkään. Seitsemän vuotta myöhemmin Pütsep voitti olympiakultaa Pariisissa.
Iisalmelaiset Lauri Kiiskinen ja Aku Hujanen osallistuivat 11. maaliskuuta Moskovassa 25 virstan (26,7 km) hiihtokilpailuun. Kiiskinen voitti kilpailun ajalla 1.51.33. Hujanen hävisi hänelle runsaan minuutin. Rata kulki rautatien poikki. Pitkä, hitaasti kulkenut juna sulki reitin suomalaisten ehtiessä ylityspaikalle. Miehet ottivat sukset jalastaan ja puikahtivat vaunujen välistä radan yli. Seuraavana päivänä he saivat tietää vallan vaihtuneen Venäjällä. Lähes kielitaidottomat miehet pääsivät palaamaan järjestäjien hankkiman lupapaperin avulla vaivattomasti Pietarin kautta Viipuriin ja edelleen Iisalmeen.[2]
Olosuhteet olivat vaatimattomat
Varsinaisia liikuntapaikkoja oli Suomessa 1917 vielä vähän. J. Fr. keräämien tietojen mukaan Suomessa oli valmiina, rakenteilla tai suunnitteilla runsaat 40 eritasoista urheilukenttää. Pohjoisin kenttä sijaitsi Rovaniemellä. Lisäksi kaupungeissa oli jonkin verran leikkikenttiä.
”Uimalaitoksia” hyppytorneineen oli suurimmassa osassa kaupunkeja, ja ne olivat ahkerassa käytössä koko kesäkauden. Parhaat sisäliikuntatilat olivat koulujen voimistelusaleja. Lisäksi käytössä oli seuran- ja työväentalojen juhlasaleja, joiden koko ja taso vaihteli suuresti.
Helsingin urheilukenttäoloja Blomqvist piti huonoina. Pääsyynä oli hänen mielestään kenttien hoidon alistaminen puutarhalautakunnalle, jonka määrärahoista kentät saivat alle viisi prosenttia. Blomqvist arveli urheilusta säästämisen koituvan kalliiksi:
”Jokainen kansalainen voi nyt jo omin silmin nähdä, miten raakuus, villiintyminen ja rikollisuus päivä päivältä kasvaa nuorisomme keskuudessa. Ellei kunnallishallintomme nyt kykene ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin pääkaupungin nuorison siveellisen tason kohottamiseksi, johtaa tämä kykenemättömyys tai tahallinen laiminlyönti siihen, että tämä nuoriso sopivan rotuhygienisen kasvatuksen puutteessa kehittyy siveellisessä suhteessa aivan ala-arvoiseksi.
Mutta siinä tapauksessa tulevat uudet kasvatus- ja ojennuslaitokset, sairaalat ja vankilat ennen pitkää niin välttämättömiksi ja tulevat niin kalliiksi, ettei silloin enään kaupungin koristamiseen kukilla ja istutuksilla riitä yhtä penniäkään.”[3]
Valtiolta varoja voimisteluun ja urheiluun
Myös Työväen Urheilulehti moitti Eläintarhan urheilukenttää huonosti rakennetuksi ja sijainniltaan syrjäiseksi. Sinne oli käveltävä tunti keskikaupungilta. Lehti korosti näytenumerossaan, että urheilurakentaminen on kuntien ja valtion velvollisuus.[4]
”Voimailuasiain ohella tulee sellaisessa olla myös muuta edistävää. Tarvitseehan työväki voimisteluhuoneustoja, kisa- ja urheilukenttiä, retkeilypaikkoja, kansanpuistoja, uimaloita, kylpylöitä y.m. Seurat eivät voi hankkia niitä kaikkia kylliksi. On vaadittava, että kunnat laittavat niitä ja antavat työläisten käytettäviksi. Valtiolla on myös suuria velvollisuuksia. Pitäähän yhteiskuntien yleensä huolehtia kansalaisten terveydenhoidon ja kehityksen edellytyksistä ja apuneuvoista.”
Eduskunta myönsi kesäkuun lopussa 1917 määrärahan voimistelun ja urheilun edistämiseksi. Sosiaalidemokraattien Edvard Valpas-Hännisen ehdotuksesta määräraha 60 000 markan määrärahasta varattiin 25 000 markkaa ”ruumiillista työtä tekevän väestön voimisteluharrastusten kannattamiseksi” työväenjärjestöjen yhteydessä toimiville voimistelu- ja urheiluseuroille. Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbund sai 5 000 markkaa. Kansanedustaja Tyyne Salomaa (sd.) perusteli, miksi valtion kannattaa ahtainakin aikoina avustaa urheilua:
”Jos työväen keskuuteen saadaan voimistelu- ja urheiluseuroja., voimme olla varmoja, että nuorison liikehtimishalu ohjataan sille itselleen terveelliseen suuntaan ja samalla astutaan askel eteenpäin nuorison siveellisen kehityksen tiellä. Voimme myöskin olla varmoja, että ainakin suurin osa nuorisosta, johdetaan täten n. s. huligaanimaisuuden tieltä pois, eli annetaan nuorisolle tilaisuus käyttää voimansa yhteiskunnalle hyödylliseen ja vaarattomaan suuntaan.”
Uimahallimietteitä Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Viipurissa
Uimahallia suunniteltiin vakavasti 1910-luvulla ainakin Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun ja Viipuriin. Turussa asiasta keskusteltiin vilkkaasti vuosina 1916 ja 1917. Hallin puolestapuhujiin kuulunut arkkitehti August Krook laati uimahallin ja urheilupalatsin alustavat piirustukset, jotka Turun Sanomat ja Uusi Aura julkaisivat loppiaisena 1917. Krook sijoitti rakennuksen Pinellan tontille aivan kaupungin keskustaan.
”Nykyisten suunnitelmain mukaan tulisi laitokseen kaksi uima-allasta, toinen suurempi 21 m, pitkä ia 8 m. leveä sekä toinen pienempi käsittäen molemmat kaksi kerrosta. Molempiin alakerroksiin on lisäksi ajateltu saunalaitoksia. jotka muodostaisivat täydellisen uudenaikaisen kylpylaitoksen. Ylin kerros on varattu yksinomaan urheilua varten, ja» on siellä suuri urheiluhalli sekä pienempiä huoneita kokouksia y. m, varten. Lopuksi on vielä katolle ajateltu perustaa aurinkokylpylä, jota suojaa korkeat aidakkeet. Kaikkiin kerroksiin on vielä ajateltu ravintolaa ja koko toinen sivurakennus, joen puoleinen on ajateltu varattavaksi ravintolalle.”
Uimahallin rakentamiseen oli tarkoitus käyttää sekä julkisia että yksityisiä varoja. Turun Uimaseura sai luvan järjestää hallin rahoittamiseksi arpajaiset, joissa oli lupa myydä 750 000 markan maksavaa arpaa. Arpajaiset olivat maailmasodan aikana erittäin käytetty keino rahoittaa koulu- ja kulttuurihankkeita. Uimaseuran arpajaiset jäivät toteutumatta yhteiskunnallisen tilanteen muututtua entistä levottomammaksi syksyllä 1917.
Helsingissä kaupunki tilasi tammikuussa 1917 arkkitehti B. Nymanilta uimahallin luonnospiirustukset ja kustannusarvion. Tarkoituksena oli selvittää kunnallisen uimahallin rakentamisedellytykset. Asia ei ollut uusi, sillä jo 1913 Helsingin kaupunki oli teettänyt uimahallisuunnitelmat. Halli olisi rakennettu Tehtaan- ja Sepänkatujen kulmaan.
Viipurissa uimahallista keskusteltiin lokakuussa 1917. Karjalan Aamulehti arvioi, että hallihanke vaatii rauhallisempia oloja, mutta varainkeruu oli mahdollista aloittaa. Tampereellakin oli puhuttu uimahallin tarpeellisuudesta ennen sodan syttymistä. Sisällissota ja vaikea taloustilanne hautasivat alleen hallihaaveet. Uimahallien aika koitti vasta 1928, kun Helsingin Yrjönkadun uimahalli valmistui. Tampere ja Turku saivat hallinsa 1950-luvun puolivälissä.
Jakolinjat syvenevät
Vuoden 1917 alussa tulevaisuus ei näyttänyt tuovan suuria muutoksia. Venäjä osallistui yhtenä ympärysvalloista maailmansotaan, jonka loppuminen ei ollut näköpiirissä. Näytti todennäköiseltä, että sotaa loppuu aikanaan suurvaltojen tekemään rauhaan, jossa Suomi jäisi Venäjän yhteyteen.
Asetelma muuttui maaliskuussa 1917, kun keisari joutui luopumaan vallastaan. Suomessa ja koko Venäjällä alkoi ennen näkemätön yhteiskunnallinen toimeliaisuus, jolle antoi kirpeän mausteen elintason romahtaminen. Suomessa yhteiskunnallisen järjestäytyminen sai lisävauhtia. Eniten uusia jäseniä liittyi työväenyhdistyksiin ja ammattiosastoihin. Urheiluseurojen jäsenmäärä kasvoi myös voimakkaasti, ja uusia seuroja perustettiin.
Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitossa jäsenmäärä kasvoi vuoden 1917 aikana runsaalla 5 000:lla ja oli vuoden lopussa 44 000. Heinäkuussa SVUL:n kirjoissa oli 637 seuraa, runsaat sata enemmän kuin vuotta aiemmin. Suurimmat piirit olivat Kymenlaakso, Varsinais-Suomi ja Viipuri. Lisäksi kymmenesosa SVUL:n jäsenistä kuului Finlands Svenska Idrottsförbundetiin. Maassa toimivat myös Suomen Naisten Voimisteluliitto, Palloliitto, Uimaliitto ja joitakin pienempi lajiliittoja.[5] Urheiluliike oli kasvanut yli 50 000 jäsenen kansanliikkeeksi, jonka jäsenmäärä oli moninkertainen esimerkiksi raittiusliikkeeseen verrattuna.
Urheiluliikkeessä oli kuitenkin säröjä. Suomen Naisten Voimisteluliitto jakautui 1917 käytännössä kahtia, kun suomenkieliset ja ruotsinkieliset alkoivat toimia omissa osastoissaan. Sinänsä kielikysymys ei ollut vahvasti esillä 1917. Jakolinja kulki porvarien ja sosialistien välillä. Puheet erillisen työväen urheiluliiton perustamisesta voimistuivat vuoden 1917 aikana. Ensimmäisenä merkkinä työväenurheilun irrottautumisesta oli Työväen Urheilulehden perustaminen. Lehti alkoi ilmestyä kesällä 1917. Lehden päätoimittajana työskenteli Ola Fogelberg, joka sittemmin tuli tunnetuksi Pekka Puupään piirtäjänä.
Suomen Urheilulehti suhtautui uuden lehden perustamisajatukseen aluksi myönteisesti, mutta syksyllä 1917 julkaisut kävivät sanasotaa eri aiheista. Työväen Urheilulehti veti rajaa jo näytenumerossaan porvarillisen toimintaan, joka sen mukaan hämärsi työläisten luokkatietoisuutta. Työläislapsia houkutteli pariinsa porvarillisten urheiluseurojen lisäksi venäläistämisvuosina kielletty, ja uudelleen toimintansa aloittanut partioliike:
”Tämä on kuitenkin sellaista, mitä työväen taholta ei voida sallia. Miksi ei? Siksi, että partioimisen varjolla porvarilliset nuorisokasvattajat noissa järjestöissä kasvattavat työläislapsiin väärää käsitystä yhteiskunnallisista asioista. He puhuvat eri yhteiskunta luokkien yhteisistä eduista, näiden luokkien välisestä yhteistyöstä, kuvailevat ihannoiden militarismia ja sotaa, kasvattavat teeskentelevään jumalisuuteen nuoria j.n.e.”
Juoksuradoilla ja pallon perässä
Urheiluelämä oli kesällä 1917 vilkasta poikkeusoloista huolimatta. Yleisurheilumestaruuksista kamppailtiin Tampereella, jonne tuli ennen näkemättömän paljon urheilijoita. Lauri Pihkala luonnehti mestaruuskilpailuja siihenastisista parhaiksi. Paikalle tuli 180 kilpailijaa, mikä oli ”valtava osanottajamäärä meikäläisissä oloissa”.[6]
Kesäkauden uutuus oli pitkäpallo, jonka perustiedot Lauri Pihkalan kirjoittama Pitkäpallo – Pallonlyönnin merkitys, säännöt,opetusohjeita ja harjoitusneuvoja. Reklaamitekstin mukaan teos ”on uranuurtava ja maamme urheiluelämän kehitykselle suurimerkityksellinen kirja”. Pihkala korosti kirjassa, että ”meidän maamme nuoriso tarvitsee kansallispelin, ja suosittaa siksi pitkääpalloa, joka on kehitetty amerikkalaisesta baseballista ja englantilaisesta kriketistä”.
Jalkapallon cup-muotoiseen SM-kilpailuun osallistui 1917 yhteensä 13 joukkuetta. HJK voitti loppuottelussa 21. lokakuuta Åbo IFK:n 4–2. Mestaruus oli HJK:n kolmas. Jalkapalloharrastus laajentui maailmansodan aikana. Palloliittoon liittyi 1916 Vaasan piiri, jossa oli yhdeksän seuraa. Muuallakin Suomessa pelattiin 1917:[7]
”Sitäpaitsi on monella sellaisella paikkakunnalla, joka ei kuulu liittoomme kilpailtu sangen runsaasti. Näistä mainittakoon Kuopio, Mikkeli, Rauma, Kajaani, Pori jne. Näistä seuroista on moni luvannut lähimmässä tulevaisuudessa liittyä Suomen Palloliittoon.”
Kesä suosi uimakouluja
Lämpimän alkukesän ansiosta vedet olivat uimakelpoisia jo kesäkuussa. Aamulehti kehotti juhannusviikolla vanhempia lähettämään lapsensa uimakoiluun, jossa ”oleskelu on lapsille sekä terveellistä että hyödyllistä”. Lehden mukaan myös aikuisilla oli kahdeksan tunnin työpäivän ansiosta ”entistä enemmän aikaa terveyttään hoitaa ja siis uintiakin harjoittaa”.[8]
Tampereella uimakoululaisia oli kesällä yli 2 000, joukossa 500 eri tehtaiden työntekijää. Viipurissa yli 1 300 lapsen sai ilmaista uimaopetusta Viipurin Uimaseuran uimakoulussa Pantsarlahdella. Uimakoulukauden päätteeksi Viipurin Uimaseura järjesti 24.8.1917 näytöksen.
”Vanhempienkaan uimarien taidonnäytteitä ei tule puuttumaan, vaan tulevat yleisölle hyvin tutut kahleuimarit, kuviokellunnanesittäjät, vesipallon pelaajat ja volttihyppääjät tarjoomaan paljonmielenkiintoista katsomista. Täyttäköönpä siis yleisö ensi sunnuntaina klo 12 päivällä uimakoulun juhlaa varten koristetun katsomon viimeistä sijaa myöten antaen siten tunnustuksen Viipurin Uimaseura innokkaalle ja uhrautuvalle työlle hengenpelastuksen ja uimataidon opettamisessa ja levittämisessä kaikkien kansalaispiirien keskuuteen paikkakunnallamme.”[9]
Runsaan viikon kuluttua 3. syyskuuta tunnelma oli Viipurissa täysin toinen. Venäläiset matruusit pitivät upseereille ”uimakoulua”, kuten he asian ilmaisivat. Viipurissa oleskelleet korkea-arvoiset upseerit joutuivat kenraali Lavr Kornilovin kaappausyrityksestä raivostuneiden sotilaiden koston uhreiksi. Yhteensä 11 kenraalia ja everstiä heitettiin Turun sillalta veteen. Sotilaat ampuivat rantaan pyrkineet upseerit.
Kansakunta jakautui kahtia
Punakaartien ja suojeluskuntien perustaminen vauhdittui loppukesällä 1917. Urheilijat muodostivat monen kaartin ja suojeluskunnan perusjoukon. Työväen urheiluseurojen jäsen osuus oli ammattiosastojen jäsenten ohella suuri punakaarteissa. Muutamat työläisseurat muodostivat omia komppanioitaan, joista kuuluisimpia olivat Helsingin Jyryn ja Kotkan Riennon komppaniat.
Suomen eduskunta hyväksyi P. E. Svinhufvudin senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta porvariedustajien äänin. Itsenäistyminen ei nostattanut suurta juhlintaa. Siellä täällä liehuivat punakeltaiset leijonaliput tai erilaiset sinivalkoiset liput.
Porvarien ja radikaalien sosiaalidemokraattien välinen valtakamppailu kärjistyi. Aseellinen yhteenotto näytti yhä todennäköisemmältä tammikuussa 1917. Silti arki piti pitkään pintansa. Kiitos pakkassäiden jääpallokausi alkoi aikaisin. Viipurin Susien ja KIF:n kohdatessa 23. tammikuuta Viipurin Salakkalahdella pelattiin kuitenkin jo kiväärien paukkuessa:[10]
”Ottelun kestäessä temmelsi ja rehenteli punakaarti jo täydellä höyryllä; vain n. 4–500 m. etäisyydellä luistinradasta piirittivät punaiset parhaillaan erästä epäilemäänsä taloa ja muutamat kiväärin pamahdukset säestivät erotuomarin vihellyspilliä. Peli oli kumminkin siksi jännittävää, etteivät pelaajat enemmän kuin katsojatkaan välittäneet punaisten hommista”.
Suomen Palloliitto järjesti vuosikokouksensa suunnitellusti tammikuun lopussa. Kokouksesta alkoi Erik von Frenckellin vuoteen 1952 kestänyt kausi puheenjohtajana. Tunnelma Helsingissä oli kokouspäivänä poikkeuksellinen. Jotain ennen kokematonta oli tapahtumassa. Palloliiton sihteeri tiivisti tunnelman vuoden 1918 vuosikertomukseen:[11]
”Suomen Palloliiton viime vuosikokous pidettiin historiallisena päivänä. Sunnuntaiksi tammikuun 27:ksi päiväksi 1918 olimme kutsuneet eri seurojen edustajat koolle Helsinkiin, siis samaksi päiväksi, jolloin demokraattisen aatteen hylänneet sosialistjohtajat kokosivat omia laumojaan sellaiseen työhön, jommoista historiamme lehti ei tiedä aikaisemmin kertoa. Kun poistuimme rauhallisesta kokouksestamme ja saavuimme kadulle, liikkui ohitsemme taisteluvalmiita punakaartilaisjoukkoja.”
Oli alkanut kapina, vallankumous ja sisällissota. Suomi repesi kahtia – urheiluelämä sen mukana.
Lähteitä:
[1] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1916–1917.
[2] Suomen Urheilulehti 5.4.1917.
[3] Suomen Urheilulehti 1.2.1917.
[4] Työväen Urheilulehden näytenumero 1917.
[5] Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton vuosikertomus 1917.
[6] Suomen Urheilulehti 30.8.1917
[7] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1917.
[8] Aamulehti 20.6.1917.
[9] Karjalan Aamulehti 24.8.1917.
[10] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1918.
[11] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1918.
