Sisällissodassa Helsingistä muodostui punaisten pääkaupunki, jossa valtaa pitivät työläisten muodostamia punakaartit. Punaista Suomen hallintoa johti kansanvaltuuskunta ja sotilaallista toimintaa punakaartin yleisesikunta. Käytännössä siviili- ja sotilashallinnon väliset suhteet olivat epäselvät. Valkoisen Suomen pääkaupunkina oli Vaasa, jonne senaatin jäseniä pakeni.
Helsingissä perustettiin työläisten järjestyskaarteja ja radikaalimpia punakaarteja keväästä 1917 alkaen.[i] Marraskuun 1917 yleislakon aikana työväen järjestyskaartit miehittivät useita keskeisiä hallintorakennuksia, kuten Senaatintalon ja Säätytalon.[ii] Joukko radikaaleja järjestyskaartilaisia valtasi Kaivohuoneen. Heistä muodostui 6. tammikuuta 1918 järjestäytyneen Helsingin punakaartin ydinjoukko.[iii]
Helsingissä punakaartien täysimittainen aseistaminen vallankumousta varten alkoi myöhään illalla 26. tammikuuta.[iv] Porvarilliset poliitikot pitivät vielä sunnuntaina 27.1. kokouksia Säätytalossa. Punakaartien määrättyä senaattorit vangittaviksi ja marssittua aseineen Säätytalolle senaattorit ja muut porvaripoliitikot pakenivat takaovesta. Etsinnöistä huolimatta heitä ei saatu kiinni.[v]
Punakaarti aloitti keskeisten rakennusten miehitykset Helsingin rautatieasemasta ja lennätin- ja puhelinkeskuksesta. Varhain maanantaiaamuna 28. tammikuuta punakaarti miehitti senaatintalon ja joukot marssivat Siltasaaresta kaupungin kaikkiin osiin.[vi] Helsingin suojeluskunta ei tehnyt vastarintaa. Kaupunkilaiset olivat vallankaappauksesta hämmästyneitä mutta ottivat sen vastaan rauhallisesti.[vii] Kaupungille liimatuista pylväsjulisteista kaupunkilaiset saattoivat lukea, että vallankumous oli alkanut.[viii]
Samana päivänä Helsingissä muodostettiin punaisten vallankumoushallitus, kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtajaksi nousi Kullervo Manner. Valtakunnan tasolla punakaartilaiset toivoivat, että vallankumous toteutuisi, kun keskeiset hallintorakennukset olisi otettu Helsingissä haltuun.[ix] Senaatin muodostuminen Vaasaan hautasi nämä haaveet.
Saksalaiset kukistivat punaisen Helsingin huhtikuussa
Sodan päättyminen valkoisten voitoksi oli selvää maaliskuun loppuun mennessä. Valkoisten tueksi pyydetyt saksalaiset sotajoukot nousivat maihin Hangossa 3. huhtikuuta, tarkoituksenaan tukea valkoisten sotatoimia Etelä-Suomessa. Tampereella saavutettu ratkaiseva voitto 6. huhtikuuta vahvisti valkoisten asemia. Kansanvaltuuskunta ja punakaartin yleisesikunta perääntyivät Helsingistä Viipuriin.[x]
Espooseen edenneet saksalaiset esittivät Helsingin punaisille antautumiskehotuksen 10. huhtikuuta. Punaiset pitivät kokouksia seuraavan iltapäivän aikarajaan saakka sekavissa tunnelmissa. Viipurista saapunut kansanvaltuutettu Antti Kiviranta taivutteli epäröivät joukot viime hetkellä taistelukannalle.[xi]
Katukahakoita punaisten ja valkoisten välillä käytiin 11. huhtikuuta alkaen. saksalaiset aloittivat hyökkäyksen kello viideltä seuraavana aamuna. Iltapäivään mennessä pääjoukot olivat edenneet Pasilan kautta Töölöön. Lisää saksalaisia joukkoja laskettiin maihin Katajanokalla. Helsingin kantakaupunki oli suurelta osin saksalaisten ja valkoisten hallinnassa iltaan mennessä.[xii]
Saksalaislaivaston tykkituli sai viimeisetkin punaiset vastarintasaarekkeet taipumaan Senaatintorin ja Kauppatorin alueella sekä Pitkänsillan pohjoispuolella. Lauantai-iltaan 13. huhtikuuta mennessä myös työläiskaupunginosassa liehui valkoisia lippuja merkkinä antautumisesta.[xiii] Viimeiset yksittäiset punakaartilaiset lopettivat sala-ammuntansa, kun saksalaisten voitonparaatin alkoi sunnuntaina 14. huhtikuuta puoliltapäivin.[xiv]
Kenraali C. G. Mannerheimin vastaanottama näyttävä valkoisen Suomen voitonparaati valtasi Helsingin kadut 16. toukokuuta. Samaan aikaan Suomenlinnan vankileiri täyttyi punavangeista, joita oli enimmillään kesäkuun lopussa yli 13 000. Kantakaupungissakin vankeja nähtiin vielä pitkään, sillä osa vangeista tuotiin päivittäin keskustaan erilaisille työkomennuksille.[xv]
Linkkejä:
Järjestyksen palauttaminen Helsingissä. Saksalainen dokumenttielokuva vuodelta 1918.
Lähteitä:
[i] Kolbe ja Nyström 2008, s. 51–52.
[ii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 52.
[iii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 54, 56.
[iv] Lappalainen 1981, osa 1, s. 27.
[v] Lappalainen 1981, osa 1, s. 46–47; Kolbe ja Nyström 2008, s. 59–60.
[vi] Lappalainen 1981, osa 1, s. 51.
[vii] Lappalainen 1981, osa 1, s. 51–52.
[viii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 59.
[ix] Kolbe ja Nyström 2008, s. 58.
[x] Kolbe ja Nyström 2008, s. 76.
[xi] Kolbe ja Nyström 2008, s. 78–79.
[xii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 79–80, 82, 84; Lappalainen 1981, osa 2, s. 178–179, 181.
[xiii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 87–88.
[xiv] Lappalainen 1981, osa 2, s. 182.
[xv] Kolbe ja Nyström 2008, s. 90, 92, 98, 100.
